Sinun silmistäsi hehkuu hyvyys
mutta katseesi kätkee
surullisen sävyn,
olet vaiti.
Kuljet hiljaista siltaa
joka erottaa meidät
hetkeksi, hetkeksi vain
niin toivon.
Et ehkä näe,
et kuule
siispä annan rauhan
taivaltaa siltasi päästä päähän
painavan päiväsi päätöksessä.
En vaadi mitään
vaikka viipyisitkin
olen vain irrallisempi,
rakasta minut kokoon.
mutta katseesi kätkee
surullisen sävyn,
olet vaiti.
Kuljet hiljaista siltaa
joka erottaa meidät
hetkeksi, hetkeksi vain
niin toivon.
Et ehkä näe,
et kuule
siispä annan rauhan
taivaltaa siltasi päästä päähän
painavan päiväsi päätöksessä.
En vaadi mitään
vaikka viipyisitkin
olen vain irrallisempi,
rakasta minut kokoon.
Vastaukset 18
Vanhimmat
annoit toisen onnen mennä omasi edellä vaikka päätitkin sen pienellä toiveella, "rakasta minut kokoon" kaikki säkeet seurasivat toisiansa harmoonisessa tasapainossa
tämä runo oli hyvä, pidin paljon/Liona
Tämä runoni on tosi vanha, ei ole mitään
mielikuvaa tunnelmista/aiheesta, mistä sen olen
synnyttänyt.
Kiva kuulla, että miellytti, kiitos.
Tultiin äsken lenkiltä, ja vettä saatiin vähän
niskaan, ikävää kun sataa.
Mutta kai tuo luonto sitä vettä kuitenkin kaipaa.
Mukavaa päivän jatkoa,
ollaan yhteyksissä.
olkapäilläsi ja nenän vartta pitkin, pihassa nuokkuvat puut. Odotan että pääsisimme sisälle, saisin riisua takin yltäsi.
Ja pakkaspäivät, kun poskia nipistää. Hrrrr. Kiroilemme pitääkö olla näin vietävän kylmä.
Myhäilen. Kohta saamme lämmittää toistemme varpaita.
Juups.
En tiedä oletko kuullut kerrottavan miehestä joka työpaikalla kulki vaivalloisesti ontuen. Mulle kerrottiin juttu sillä tapaa, että tämä on kuulemma tositarina, mutta enpä tiedä. Luulen että legendaa. Joka tapauksessa, työkaverit alkoi ihmetellä mikä miehen jaloissa on vikana ja huomasivat, että äijä kulkee kaksi numeroa liian pienissä kengissä. Kerran yks rohkaisi mielensä ja kysyi syytä moiseen. Mies oli hiljaa, uskoutui sitten työtoverilleen:
- Kuule, mun elämä on niin tylsää, että ainoa nautinto on, kun pääsen töistä himaan ja saan riisua kengät jalasta.
...En tiedä pitääkö tässä kohtaa itkeä vai nauraa? Mutta jos positiviisesti ajatellaan! :-)
Jos sade ei kastelisi nenänpäätäsi, kuka suutelisi
vesihelmet pois?
Jos pakkanen ei paukkuisi nurkissa
kuinka lämmittäisimme toisiamme peiton alla?
Jos ei olisi näin vietävän pistävä auringonpaiste
kuinka saisin sinulta luvan,
sivellä auringonsuojaa, rapistuville
olkapäillesi?
Ja jos aika
ei olisi toinen toistaan seuraavien
minuuttien katoavaa jonoa,
johon niin helposti hukkaamme hetkiemme
ainutlaatuisuuden.
Kuinka osaisimme havahtua nauttimaan
tämän hetken autuudesta, kipein, mutta laulavin
sydämin?
Oi, kuinka SULOISET varpaasi ovat!
- -
Kaikkea hyvää Rellulle ja näin kiertokautta Lionalle myös.
Pitäkää lippu korkealla. Siskot.
tuota tarinaa, aika hassulta kuulostaa.
Mutta, mutta - jos jotain vastaukseksi;
Poutaantuu.
Katselemme sateenkaarisiltaa
hahtuvaisten tanssia,
aamutuulen leikitellessä ihoillamme.
On tartuttava tähän hetkeen,
tähän ainutkertaisuuteen
kissankellojen helinään
ja tähkäpäiden keinuntaan.
Kesä taittuu pian
päivät lyhenee lyhenemistään
syksyä kohti
pimeys syvenee illoissamme.
Jokaisen vuodenajan,
keväästä uuteen kesään
haluan kokea
sinun kanssasi.
Sydämeeni kätkettynä
niin monet kivut,
mutta tämä aamu
on riemua täynnä
elämä on lahja.
Kiitos sinulle, olkoon päiväsi aurinkoinen.
Elon pokua kuljemme illoin
kohti haaveitten maailmaa
Mutta tiedä emme milloin
onnen portit meille aukeaa
Hipsis Liisa elämä kulkee eteenpäin
Toivon parasta / EC ♥♥♥
Haaveitahan meillä pitää olla,
elämän suola.
Jos ei aurinko aina paistakkaan,
niin haaveiden voimasta jaksaa.
Kiitos EC, hyvää uutta päivää.
Vesi olkapäilläsi ja nenän vartta pitkin, pihassa nuokkuvat puut.
Odotan että pääsisimme sisälle, saisin riisua
takin yltäsi.
Hiekkalaatikossa pojan traktori.
Muistatko ne tolkuttomat pakkaspäivät
kaksikymmentäkolme vuotta sitten, kun posket paleltuivat
jäisessä viimassa?
Olimme juuri muuttaneet uuteen taloon.
Hrrrr. Kiroilimme pitääkö olla näin vietävän kylmä.
Tunnustan sinulle, myhäilin:
Saamme lämmittää toistemme varpaita.
Sellaisena talvipäivänä hänet laitettiin alulle.
Nyt meillä on jo lapsenlapsia.
Jos sade ei kastelisi nenänpäätäsi, kuka suutelisi
vesihelmet pois!
Jos pakkanen ei paukkuisi nurkissa
kuinka hukuttautuisimme toistemme lämpöön peiton alla?
Jos ei olisi näin vietävän pistävä auringonpaiste
kuinka saisin sinulta luvan,
sivellä auringonsuojaa, rapistuville
olkapäillesi?
Ja jos aika
ei olisi toinen toistaan seuraavien
minuuttien katoavaa jonoa,
johon niin helposti hukkaamme hetkiemme
ainutlaatuisuuden.
Kuinka osaisimme havahtua nauttimaan
tämän hetken autuudesta, kipein, mutta laulavin sydämin?
Oi, kuinka SULOISET varpaasi ovat!
kun ajattelin, että tekstiä mitä todennäköisimmin
on enemmän kuin sana tai kaksi, ja pitää miettiä
mitä vastaa.
Noh, mietittävähän se sitten on ...
Muistan toki, kuinka voisinkaan unohtaa.
Onni, sanoinkuvaamaton onni,
ja uusi oma kotimme, kaikki oli kuin unta.
Vuodet ovat vierineet, mutta mikään - ei mikään
häivytä mielestä niitä hetkiämme.
Varpaat varpaissa, eikä kylmä päässyt lähelle,
vaikka pakkanen nurkissa paukkui.
Kyynel vierähtää poskelle, muisto siitä - kuinka
toivoimme lasta niin kiihkeästi.
Ja se suunnaton riemu, kun sain tietää toiveemme
toteutuneen, ja sinun ilosi.
Mies, joka itki kuullessaan lapsen tulosta, niin
liikuttavaa vieläkin.
Olkapäitäni, kehoani painaa jo vuodet.
Mutta ilo lapsestamme, lapsenlapsistamme saa
kaiken keventymään, ja sinä.
Älä kadota minua pois.
Hienoa. Viimeinen rivi haikean kaunis...
Tässä kaikki mitä tällä kertaa haluan oikein tosissaan sanoa:
Pitäkää toisistanne hyvää huolta.
- - -
Mutta. Toivottomana höpöttäjänä palaan tietysti vielä runooni.
Jälkikäteen ryhdyin sitä muuttelemaan. Ensinnä alkoi häiritä nuo rapistuvat olkapäät. Kielikuva tuo negatiivista sävyä, rikkoo tunnelmaa. Ensimmäisessä kyhäelmässä se oli ok korostamaan ajan liikettä ja vanhenemista, mutta toisessa versioissa sitä ei olisi tarvittu, koska ajankulumisen korostus tulee jo runon alkupuolella: 23 vuotta.
Ehkä pelkkä ”olkapäillesi” riittää?
Tai sitten ”herkistyville olkapäillesi”.
Jos ei olisi näin vietävän pistävä auringonpaiste / kuinka saisin sinulta luvan, / sivellä auringonsuojaa kosketuksesta värähtäville / olkapäillesi?
Hmmm. Tai ehkä....
Ja kohdan ”kuka suutelisi” muuttaisin muotoon ”kuinka suutelisin”.
Tää olkapääjuttu onkin nyt vaikea!
Jos ei olisi näin vietävän pistävä auringonpaiste / kuinka saisin sinulta luvan, / sivellä auringonsuojaa / vieläkin kosketuksesta värähtäville / olkapäillesi?
Värähtäville? Vavahtaville? Vieläkin? Äh.
Tässä vielä versio.
Vesi olkapäilläsi ja nenän vartta pitkin, pihassa nuokkuvat puut.
Odotan että pääsisimme sisälle, saisin riisua
takin yltäsi.
Hiekkalaatikossa pojan traktori.
Muistatko ne tolkuttomat pakkaspäivät
kaksikymmentäkolme vuotta sitten, kun posket paleltuivat
jäisessä viimassa?
Olimme juuri muuttaneet tähän taloon.
Hrrrr. Kiroilimme pitääkö olla näin vietävän kylmä.
Tunnustan sinulle, myhäilin:
Saamme lämmittää toistemme varpaita.
Sellaisena talvipäivänä hänet laitettiin alulle.
Nyt meillä on jo lapsenlapsia.
Jos sade ei kastelisi nenänpäätäsi, kuinka suutelisin
vesihelmet pois!
Jos pakkanen ei paukkuisi nurkissa
hukuttautuisimmeko toistemme lämpöön peiton alla?
Jos ei olisi näin vietävän pistävä auringonpaiste
kuinka saisin sinulta luvan,
sivellä auringonsuojaa kosketuksesta värähtäville
olkapäillesi?
Ja jos aika
ei olisi toinen toistaan seuraavien
minuuttien katoavaa jonoa,
johon niin helposti hukkaamme hetkiemme
ainutlaatuisuuden.
Kuinka osaisimme havahtua nauttimaan
tämän hetken autuudesta, kipein, mutta laulavin sydämin?
Oi, kuinka suloiset varpaasi ovat!
- -
Tästä syystä en yleensä ryhdy hiomaan runojani vaan annan tulla sellaisina kuin tulee. Jotain pientä hiomista ja sanojen muuntelua tietysti sisältyy usein jo kirjoitustapahtumaan, mutta sitten jälkikäteen on parempi olla enää kajoamatta. Uh.
- -
Anyway. Uudesta vastausrunostasi jäi oikein hyvä mieli.
Ajattelin etten enää jatka tätä runoketjua.
Kas, vaikka kyseessä onkin kokonaan fiktio, jollain tapaa - ehkä vähän leikillisesti - mielikuvissa mitä tähän sisältyy, häilähtää oikeankaltaista - kuin leppoisana hymyilynä? Toisaalta siis on tässä kirjoitettu täysin kuvitteellisesta pariskunnasta, mutta mutta, kun lähtökohtana oli tuo mainintasi Lionalle sinusta ja miehestäsi sadesäässä, osittain kait sisällytin teidät tekstiin, otin etäisiksi esikuviksi runon henkilöille.
Eihän runo sinusta ja miehestäsi kerro, höh - törkeää sellainen tunkeilu olisikin - mutta sanotaan vaikka näin, että runon fiktiivisillä henkilöillä - niin minämuotoon asetetulla miehellä kuin naisella josta ja jolle hän runoilee - huomaan, on vähän niinku teidän kasvonpiirteet. Niin kuin tekijällä usein on tiedostettuja tai tiedostamattomia tosielämän esikuvia henkilögallerialleen. Kun kirjoittaja mielessään kuvittelee luomuksilleen kasvonpiirteitä, äänenpainoja ja ympäristöjä, se auttaa häntä luomaan todellisuutta jäljitteleviä illuusioita, joihin lukija voi samaistua.
Niin myös lukija poimii henkilöille sitten piirteitä ja äänenpainoja sielunsa syövereistä, omista muistikuvistaan, jolloin tekstissä esiintyvillä hahmoilla saattaa olla kovin toisenlaista ulkonäköä kuin kirjoittajan mielessä. Varsinkin kun en runossa puhunut minun ja sinun - siis runon fiktiohenkilöiden - ulkonäöstä millään tapaa. Lukija hahmottaa lukemaansa ja kasvattaa luiden päälle lihat vaikka kuinka heiveröisetkin. Niin että millaiset kasvot meillä nyt mahtaa olla? :-)
Onko runon miehellä partaa? Onko nainen lihava vai laiha? Onko suloiset varpaat pienet ja pyöreät vai vähän koukkumaisesti sisäänpäin taipuneet? Onko pihassa lojuvalla leikkitraktorilla keltainen kippi?
Jos lukijalla on eläytyvä ja voimakkaasti visualisoiva lukutapa aurinkorasvan kyljessä saattaa lukea, vaikkapa, kipaisen pikapikaa keittiöstä katsomaan ettei tule hatusta heitettyä mitään epärealistista: Daily Sun aurinkoemulsio Sun lotion 12.
Juups. Niinpä siinä näyttää lukevan.
Ajattelin etten jatka tätä runoketjua?
Kuitenkin jatkoin vielä yhdellä runolla, äh.
Joten leikkaan irti näistä kehyksistä ja sijoitan uuteen yhteyteen. Uudessa runossa ei siis enää ole kyse tästä fiktiopariskunnasta.
* hymyä *
HYVÄÄ PÄIVÄNJATKOA.
Uskomaton sanaseppo, mutta sehän nyt ei ole
mitään uutta eikä yllättävää.
Tänne ei meinannut ei sitten millään päästä,
takkusi ja takkusi.
Katsoin teknisistä tiedotteista, klo 14.30 oli
ilmoitettu, että postissa ja keskusteluissa
hi-ta-ut-ta, jaa että hitautta, todellakin !
Se sama " rapistuvat olkapäät " muuten häiritsi
minuakin, enkä tiedä miksi.
Ehkä siksi, että se todellakin tuo sellaista ne-
gatiivisuutta muuten kauniiseen kokonaisuuteen.
Ja totta, se ajankulku käy aiemmin jo ilmi, ei
kai se enää olisi tarvinnut korostusta - kai.
Minusta tuo " herkistyville olkapäillesi "
on/olisi ollut kaunis juuri siinä kohtaa.
Samoin tuo kohta " kuinka suutelisin " sopii
myös, tai siis OLISI SOPINUT siihen.
Mutta se siitä.
Eteenpäin.
Kiitos sanoistasi, mitä vastausrunooni tulee.
Sinäkin tiedät jo, etten kirjoita normaalisti
suoraan ruudulle - sinä ja Hessukka olette poik-
keus siinä suhteessa.
Molempien tekstit vain avaavat omat kanavani
aina jotenkin, teillä on hyvä vaikutus minuun :)
Joskaan tulokset eivät yllä kovinkaan korkealle,
sen paremmin kuin alkuperäisetkään tekstini,
jotka olen sentään paperilla aina ensin
muovannut.
Mutta hei, kyllähän fiktiopariskunta voi elää ja
elääkin näissä meidän vastarunoissa, kuten
tuolla taannoinkin. Ajatusleikkiä, mikäpä sen
mukavampaa.
Ihan hyvä mieli näistä nyt on minullekkin
jäänyt, mitä muille lukijoille - en osaa sanoa.
Pidin tuosta muunnellusta versiostasi oikeinkin
paljon. Tämä säe
" Jos sade ei kastelisi nenänpäätäsi, kuinka suutelisin
vesihelmet pois!
Jos pakkanen ei paukkuisi nurkissa
hukuttautuisimmeko toistemme lämpöön peiton alla "
erityisesti siitä pidän, samoin tuosta lopusta,
mutta se taisikin olla samanlainen kuin alunpe-
rin kirjoittamassasi.
Kiitos jälleen ajastasi ja mitä parhainta iltaa
sinulle toivotan.
Enkä malta olla laittamatta * halaus *
Munsta sais joku rakastaa hieman poiskin - on tuota vararavintoo tullu (mistäköhän?) ;D
Oikeesti tässä oli ihana runo taas Sinulta!
Miten tärkeää onkaan antaa se rauha kulkea - sillan päähän - ja takaisinkin... omasta tahdosta antaa tapahtua, vaikka toivoisikin paljon enemmän...
Hienoa
Jaa vararavintoo, mistä kummasta sitä oikeen
saa ammennettua immeinen, outoo :)
Se on muuten ihan totta, joskus on vaan paree
olla ihan hiljaa - odottaa, antaa toisen olla.
Mutta en oikeesti muista, mistä olen tähän
runooni aiheen saanut, on nimittäin lähes vuoden
vanha, mutta väliäkö tuolla - ei.
Kiitosta itsellesi, lie päiväsi " kot, kot "
voittoinen, mutta hymyten tallustaen.
Ooh
AIVAN IHANA Runo taas sulla :-) Taitava oot .
On ilo lukea sun runojasi ,
ja sitten tää ytimekkyys, ei liikaa rönsyilyä ,
niin jaksaa hyvin lukea ja
pysyy ajatus koossa :-)
Osaat runoilun , sanoa sen liikaa rönsyämättä
mielenkiintoisella tavalla.
KIITOS
Rakkautta sinulle
terkuin, Maari-t
pitäs olla immeisen aena olla iänessä jos ejjoo
mittää sanottavvoo......
Mutta hyvän runon oot tuas suannu aekaan.
Siinnä on sitä taetavata ihmissuhte sykolookijaa......
Tiijä niistä taidoista, mitä tuo sydän ja sielu
milloinkin synnyttää. Mutta ilohan se on, jos
lukija tuotoksistani nauttii, kyllä.
Sehän on palkka tehdystä.
* Rutistaa * ja kiittää sanoistasi.
Sasse, hiljasuus on kultaa ja puhuminen hoppeeta.
Lämmin kiitokseni, ja mukavaa päivän jatkoa.
Täällä satelee, miten lie siellä.
Mutta ihmismieli ei siitä lannistu, eihän :)
Tässä vielä valvoessa luin runosi
ja tulin siihen tulokseen,että eipä hassumpi:)
No totta puhuen hyvä teksti taas Rellu..
Hyvää yötä
* kiittää, mitä nöyrimmin *
ja uuden päivän toivotus,
t. Rellu