Mulla ei oo muutakaa paikkaa enää minne kirjottaa ku tää. Tuntuu ihan helvetin pahalta ja syylliseltä. Ei kenelläkään pitäs olla tällane olo. Mä inhoon mun isää. Se juo jokapäivä, tappelee kaduilla ja makaa suunnilleen viiden eri naisen kanssa. Enhän mä tietenkää voi tietää sitä lukumäärää tarkkaan mut ei se viiteen jää.
Se halveksuu lapsia, ja vaikka äiti sanooki että isä rakastaa mua nii miten mä voin siihen uskoo???
Se saatana vanha mulkero on muuttanu meille. Tai ei vakituisesti mut se on ja ryyppää täällä 6 päivää viikossa.
Yks päivä mä menin keittiöön ni se alko vaan huutamaan ja käski painua vittuun. Jos mä sanon sille että en halua sitä meille nukkumaan aina ni se sanoo että jos ei sopimusta tuu ni minä, joka tässä nyt kirjotan tätä viestiä, joudun ulos nukkumaan. Äiti ei oo moksiskaan vaikka ihan "vieras" ihminen uhkaa heittää mut ulos tästä talosta. Vähän vaa hyssyttelee. Jos mä jostakin isään liittyvästä sanon äidille, ni se kääntyy heti mua vastaan. Jos mä alan itkee se alkaa haukkumaan mua narsistiks, ja sanoo että yritän syyllistää sitä kaikesta, ja laittaa mun isästä johtuvan ahdistuksen teini-iän piikkiin.
Kun mä kysyn että minkä takia se haluu isän meille se vaan sanoo että on mukavaa kun se on täällä. Ainoo joka meidän perheessä ja suvussa näkee jotain hyvää isässä on äiti. Eläimetkin pelkää sitä. Ja sen lempipuuhaa onkin mun kissojen pelottelu. Jouluna oli sama tilanne. sillon mulle tuli joku lievä anoreksia, jonka takia jouduin nuorten psykiatrisella käymään.
Sillon olin koko paikkaa vastaan. Nyt kun apua oikeesti tarviis se paikka on suljettuna. Jollain ihmeen "kesälomalla". Onneks mulla on paljon kavereita joiden luona olla, ja mä oonki aina ollu paljon kavereiden kans. Nyt vielä enemmän ja ne on tullu mulle tosi tärkeiks ja rakkaiks. Tässä lähiviikkoina äiti kuitenki alko saarnaamaan siitä kun en ikinä oo kotona.. Että nyt on sitten sekin ilo ja apu puoliks poissa. Oon tässä lähipäivinä miettiny että jatkasinko enää elämistä.. Äiti varmaa väittäs että mä liiottelen jos näkis tän jutun. Mutta minkä mä sille voin jos mä tunnen näin? Mä vaan toivosin että se jätkä painuu kauas. Mä oon monta kertaa sanonu että jompikumpi lähtee, minä tai isä. Ei äiti siihenkää reagoi muuten ku tokasemalla että mä oon typerä kovis, joka ei koskaan tuu pärjäämään tällasena maailmassa.
En todellakaan tiiä miten kauan enää jaksan. Ilman kavereita oisin varmaa jo haudassa..
Se halveksuu lapsia, ja vaikka äiti sanooki että isä rakastaa mua nii miten mä voin siihen uskoo???
Se saatana vanha mulkero on muuttanu meille. Tai ei vakituisesti mut se on ja ryyppää täällä 6 päivää viikossa.
Yks päivä mä menin keittiöön ni se alko vaan huutamaan ja käski painua vittuun. Jos mä sanon sille että en halua sitä meille nukkumaan aina ni se sanoo että jos ei sopimusta tuu ni minä, joka tässä nyt kirjotan tätä viestiä, joudun ulos nukkumaan. Äiti ei oo moksiskaan vaikka ihan "vieras" ihminen uhkaa heittää mut ulos tästä talosta. Vähän vaa hyssyttelee. Jos mä jostakin isään liittyvästä sanon äidille, ni se kääntyy heti mua vastaan. Jos mä alan itkee se alkaa haukkumaan mua narsistiks, ja sanoo että yritän syyllistää sitä kaikesta, ja laittaa mun isästä johtuvan ahdistuksen teini-iän piikkiin.
Kun mä kysyn että minkä takia se haluu isän meille se vaan sanoo että on mukavaa kun se on täällä. Ainoo joka meidän perheessä ja suvussa näkee jotain hyvää isässä on äiti. Eläimetkin pelkää sitä. Ja sen lempipuuhaa onkin mun kissojen pelottelu. Jouluna oli sama tilanne. sillon mulle tuli joku lievä anoreksia, jonka takia jouduin nuorten psykiatrisella käymään.
Sillon olin koko paikkaa vastaan. Nyt kun apua oikeesti tarviis se paikka on suljettuna. Jollain ihmeen "kesälomalla". Onneks mulla on paljon kavereita joiden luona olla, ja mä oonki aina ollu paljon kavereiden kans. Nyt vielä enemmän ja ne on tullu mulle tosi tärkeiks ja rakkaiks. Tässä lähiviikkoina äiti kuitenki alko saarnaamaan siitä kun en ikinä oo kotona.. Että nyt on sitten sekin ilo ja apu puoliks poissa. Oon tässä lähipäivinä miettiny että jatkasinko enää elämistä.. Äiti varmaa väittäs että mä liiottelen jos näkis tän jutun. Mutta minkä mä sille voin jos mä tunnen näin? Mä vaan toivosin että se jätkä painuu kauas. Mä oon monta kertaa sanonu että jompikumpi lähtee, minä tai isä. Ei äiti siihenkää reagoi muuten ku tokasemalla että mä oon typerä kovis, joka ei koskaan tuu pärjäämään tällasena maailmassa.
En todellakaan tiiä miten kauan enää jaksan. Ilman kavereita oisin varmaa jo haudassa..
Vastaukset 4
Vanhimmat
pääsisitkös sinne asumaan,mummolaan,tätilään,enolaan,setälään....mene puhumaan terveyskeskukseen,lääkärille.Se hankkii sulle apua kesäksi.
Ku en haluais kuitenkaan kotoo pois.
Tädit ja sedät on aika kaukasia kaikki, enkä oikei oo ollu yhteyksissä serkkuihin. Toinen mummo on sokeutumassa ja toinen äidin kans samoilla linjoilla ja suorastaan ihailee isää.
millasia ne nuortenpuhelimet on? Tai ne keskustelulinjat mihin voi soittaa?
sun kannattais jollekki sun sukulaiselle puhua..jos pääsisit sinne asumaan hetkeks? tai sit soitat vaa nuorisokotiin..
Hyvä että sulla on ystäviä, ne on todella korvaamattomia hädän hetkellä. Jos voisit muuttaa hetkeksi jonkun mun luokse asumaan, niin äitisi ymmärtäisi ehkä paremin missä oikeasti mennään, ikäänkuin valaistuisi asiasta. Nuorten puhelimissakin voisivat neuvoa sinua ja antaa ohjeita.
Anoreksia kuten muutkin syömishäiriöt ovat vakavia sairauksia, niitä ei saa hetkeäkään vähätellä. Ymmärrän täysin etä tälläinen tilanne saattaa helposti laukaista sairauden. Hae apua ennenkuin on liian myöhäistä. Oikeasti, liian myöhäistä! Neljä vuotta syömishäiriöitä takana, tiedän mistä puhun!!!!
Ja vielä, vaikka äitisi sanoisi että et tule pärjäämään elämässä, tulet tämän jälkeen aivan varmasti pärjäämään elämässä. Vaikka kaikilla pitäisi olla oikeus turvalliseen kotiin, se ei aina ole päivänselvää. Ainakaan sinusta ei tule tynnyrissä kasvatettua nuorta, joka ei tiedä elämästä mitään.
Toivon todella paljon voimia sinulle ja rohkeutta jotta asiat paranisivat. Nuorilla on oikeus turvalliseen kotiin ja läheisiin vanhempiin ja muihin auttaviin aikuisiin.