Rakkaani
mistä kyynelvirtasi vuolas ?
Kuuntele
kuinka huokaa kosken henki
ja pärskyy vallattomasti.
Kulkisitko kanssani,
polut tutut jo painuneet
saniaisten, ja marjavarpujen
sateenraikkaana tuoksuvan tiheikön ?
Kun aurinko laskee
kyyneleet,
suolainen vetesi jo kuivuneena.
Silloin kirjoitan sinut,
meidät
paperiin ikuistaen rakkautemme.
mistä kyynelvirtasi vuolas ?
Kuuntele
kuinka huokaa kosken henki
ja pärskyy vallattomasti.
Kulkisitko kanssani,
polut tutut jo painuneet
saniaisten, ja marjavarpujen
sateenraikkaana tuoksuvan tiheikön ?
Kun aurinko laskee
kyyneleet,
suolainen vetesi jo kuivuneena.
Silloin kirjoitan sinut,
meidät
paperiin ikuistaen rakkautemme.
Vastaukset 16
Vanhimmat
...kauniista runosta.
Hienosti saat sovitettua luonnon, tunteet surun ja rakkauden, samaan aiheyhteyteen.
Minä pidin!
Täällä sitä taas kohtaamme, runojen sivulla -
uudessa päivässä.
Vettä sataa ja aurinko paistaa, vuoronperään.
Kiitos sinulle, kiva kuulla että runoni
miellytti.
Tapaamisiin :)
t. Rellu
Luin ja ahmin kuohuja.
uin jo koskessa.
Pärskin,,,,
Hymyilen,,eikä yhtään virhettä kirjoituksessani!Pitäisikö alkaa aina tarkistaan,,,haa kirjoitan vaan ja se on siinä,,joku sanonut että uniikkia ei sovi korjailla,,olen uskovaista tyyppiä, nyt jo hekotan. Päivää sateista sinnekkin.
" olen uskovaista tyyppiä, nyt jo hekotan "
Uskovaistako ?
No niin minäkin, omalla tavallani. Mitä se
uskominen sitten ikuna pitääkään sisällään.
Uskon siihen, että on joku, meitä korkeampi
voima - joku joka ohjaa meitä elomme tiellä.
Kuohut on mitä mahtavimmat nyt, vettä on paljon.
Poikkeappas tänne joku kerta katsomaan, ihan
omin silmin se luonnon kauneus, jookosta ?
Kiitos Margitta ja pyhäpäivän jatkoja :)
Minä muuten ylitin sen.
Oli niin viehättävä etten voinu vastustaa kiusausta. Tai mikään kiusaus. Elämää. Yhdessä kohtaa jäin seisomaan kivelle ja tuli semmonen tuntuma että nyt pitää kunnolla miettiä hyppäänkö tuosta vai en. Matkaa seuraavalle kivelle oli siinä ja siinä, kiven päältä kun ponnistaa ei saa vauhtia ja täytyy varoa ettei tennarit lipeä. Tunnustelin asiaa sisimmässäni ja kun sain rauhan, loikkasin. Muuten kyllä... tää koski oli aika mieto tapaus, ei lainkaan paha, tuo yksi kohta ainoa harkintaa vaativa, mutta en tiedä kuinka nyt kun vettä on tullut lisää... Joku onkimies seurasi sillalta loikkimistani ja kysyi sitte olinko lyöny vetoa vai miksi moiseen ryhdyin. Huvikseni vain ja elämänilosta. Hän kertoi, että keskellä on yksi kohta missä on yli kaks metriä vettä ja että jos joutuu kosken viemäksi, alavirrassa on tukkeja jumiutunu veden alle päät tulosuuntaan niin että niihin voi seivästyä pahastikin. En tiedä pelotteliko turhaan? Luulen, että syvä keskikohta oli just siinä missä piti vähän harkita.
Malttia pitää siis olla eikä tehdä mitään älytöntä. Eikö niin. Kaikessa. Kun ei toista ihmistä loukkaa eikä omalla elämälläänkään liian uhkarohkeasti leikittele, sitten voi antaa palaa täydestä sydämestä. En ole koskaan osannu välittää kulisseista kovin paljoa ja ehkä siinä osasyy miksi olen niin mielistynyt niiden tarkasteluun. Outoa, on ihmisiä jotka kyllä käyttää paljon voimavaroja siihen miltä toisten silmissä näyttää, että solmio on suorassa, mutta sitten sydämissään arvostelee, parjaa ja asennoituu pilkallisesti lähimmäisiin. Kumpi on tärkeämpää? Jokainen tietty määrittelee. Omakohtaisia käyttäytymisen ja moraalin rajoja. Varmasti minussa on monia vikoja ja joitain niistä tiedostan jopa itse, mutta yhdestä asiasta en luovu: niin kauan kun en tahallani tee lähimmäisille kiusaa, annan itselleni edelleenkin luvan kiipeillä kaupungin puissa.
Tietysti, jos poliisisetä käskee tulen kiltisti alas. Tässä kohtaa tulee mieleen yksi kuulemma tositapaus. Altti Järvinen muistelmissaankin tästä kirjoittaa.
Tämä tunnettu hammaslääkäri ja porilaisen kuorolaulun Grand Old Man intoutui teatteri-illan päätteeksi kiipeämään kaupunginpuistossa puun latvaan. Siellä humalaisena kajautteli jotakin laulua kun kävelyllä oleva poliisimies pysähtyi puun alle. Hän tunnisti Altin, ja koska tiesi hänet konstaapelin hyväksi ystäväksi, tokaisi: tules nyt Altti alas, ettei tartte soittaa konstaapelille. Altti oli vähän aikaa hiljaa, remahti sitten nauramaan: - No juu, kun kostaapeli on tuossa viereisessä puussa!
Muuten kohtalaisen hauska juttu. Mutta yhtä en ymmärrä. Miksi ihmisen täytyy ottaa viinaa pitääkseen ns. hauskaa? Mielestäni siinä menee koko hauskuudesta maku sitten. Jos täytyy humalassa kiipeillä, että saa seuraavana päivänä puolustella itseään ja toisaalta rehvastella kavereille, että kun oli kännissä kuin käki.
Se siitä...
Lähden tästä kohtiinsa kirkkoon irl,
joten voi olla ettei tänään enää tule käväistyä palstalla,
ellei sitten yöllä.
Heips! & kaikkea Hyvää
-parta
että ylitit, mokomakin hurjapää :)
Mutta nyt ainakin tiedät, etten turhaan ole sen
kauneutta ylistänyt runoissani.
Oikeesti, olit aikas uhkarohkea loikkiessas sen
ylitse. Kalastaja tiesi mistä puhui.
Muutama kesä taaksepäin yks hurjapää
kanottimieskin, uhkarohkeesti lähti laskemaan
koskee. Noh, tulos oli se - että kanotti
säpäleinä, mutta onneksi ei käynyt miehelle pa-
hemmin.
Joten, ei kalastaja pelotellut.
Niin olen antanu itselleni ymmärtää, ettet ole
juurikaan niistä kulisseista välittänyt.
Ja hei, kyllä meissä jokaisessa on omat
vikamme, ei kai täällä täydellistä ole eikä
tule. Ja kyllä minäkin omia vikojani tiedostan,
oikeesti. Mutta kyllä niistä myös armaani minua
muistuttelee.
Heh, aika hauska juttu tuo jonka kerroit.
Mutta se alko, hmmm.
Itse kyllä otan - en kiellä.
Mutta kyllä minä osaan hauskaa pitää ilman sitä-
kin, ei sen puoleen.
Olet sinä mainio ystäväin, olet.
Hyvvää yötä, nuku hyvin eläkä kuku yötä netissä.
Ei vais. Kyllä minä menen nukkumaan nyt. Ciao. :)
yökukkuja :)
Hyvää uutta päivää.
Niin, ei siis varotellut turhaan, joten älä aina-
kaan toista sitä.
arvoisa linnanneito, tulin kutoneeksi runoistamme köyden,
jos ehkä suvaitsette sitä myöten
laskeutua kammiosta.
Odotan tornin juurella, neilikka rintalävessä:
tunnette minut tästä,
reikä sydämeni kohdalla pursuaa
tuoksuvia sanoja, ja sormeni
joilla en tohdi kuninkaallista hipiäänne koskettaa
juoksettavat villiä preludia selkäpiissänne.
Arvoisa linnanneito!
En tiedä mitä vielä sanoisin, sanon
vain sen verran kuin
annetaan, tässä tajunnanvirtaisessa
kudoksessa.
Äitiparta, joka langoistani nykii
kuin marionettia, vetää surullisen suupieleni hymyyn.
Siellä minä odotan.
Tornin juurella, jos suvaitsette
vihdoin saapua.
Lopuksi:
* äitiparta toivottaa hyvää sunnuntaita *
rakas ritarini,
neilikka rintalävessä
joka odotat siellä alhaalla,
kerään rohkeutta ensin.
Linnanneito tornin harjalla
ensin salaa vilkaisee,
oi ritari, ritari !
Kuinka rohkenenkaan laskeutua alas,
kohdata katseesi
kun sydämeni on puhumaton
juuri nyt.
Nostaen vanneleninkinsä helmaa,
astuu neito alas.
Kaino,
voi miten kaino ritarini onkaan.
Vieno hymy poskillaan
hän astuu neitoa kohti.
Ojentaen kättään
omaansa neito -
suudelman painaa hän sirolle
kauniille kädelleen.
Ei yhtään sanaa
ei ainoatakaan ajatusta
hän sano ääneen.
**
Tarina - hmmm, maybe jatkuu, maybe not.
Kiitos ääpee, pitää alkaa lukemaan niitä lankoja.
Oikein hyvää sunnuntaipäivää myös sinne,
t. Rellu
katson pois päin
kun laskeudut vannehameesi kanssa,
vaikka tekisi mieli vilkaista.
En katso, en edes sormien läpi,
totisesti en.
Punaiset sukkanauhat!
linnanneitosi elää nykyaikaa,
mutta punaiset sukkanauhat :)
* hymy *
seison tornin juurella kainostellen, vähän nolona.
vilkuilen äitiparran suuntaan, mitä minun
nyt pitäisi tehdä.
ei kuulemma mitään, juuri nyt, äitiparralla on
kiire - kirkkoon -
ihmeellinen höpöttäjä koko mies, tuhahdan.
no niin, eipä tässä sitten muuta!
jään odottamaan, jos
ehkä kirjoittaa minulle jonkin repliikin vielä,
kirkosta palattuaan.
tai heittäytyy liian hurskaaksi ja vaikenee
koko peltihattu.
siinä sinä olet vierelläni, neito.
ja minä vain seison tumput suorina - epäreilua - !
outo mies, ei hetkenkään rauhaa.
**
Miksi,
miten kummassa voi ollakkin mies vaiti
sanomatta mitään ?
Kosketuksen suloinen hurma
etkö sinä viimeinkin voisi
rohjeta ja lausua jotain,
jotain sellaista
minkä muistaisin kauan ?
Sade on lakannut
auringon viime säteet,
laskeutuvat latvustoihin.
On niin rauhallista.
Tähän hetkeen voisimme unohtua,
kun laineineiden vaimea liplatus
kantautuu rannasta korviimme.
Ritarini,
avaa jo sanainen arkkusi
avaa.
Minun sydämeni
se kuuluu vain sinulle,
etkö tiedä ?
Kuoriudu panssarisi takaa
olen tässä.
Ei ole tuulen huminaa
vain hiljaisuus,
ja pisaroiden vaimeat sävelet
lukkien seitit särkyy.
Katsellaan laskeutuvan illan hämy
sateenkaaren silta
riittää,
kun olet läsnä.
ja mumisee epäselvästi.
...shorry, äitziparda läiskäz laasdarin mum shuun päälde, en voi phua ny enempäd. mmmh. eghäd myöhemmid, taad joku kedta, ou, mai ämäishing wundedfull kästhelmäid...
epäselvää muminaa, kello puoli kaksyöllä.
Minähän sanoin eilen, että elä notku netissä pit-
kin yötä, höh.
Mahoton epeli !