tässä muutamaia keskusteluita. Aloittajat kaiketi normaaleja terveitä ihmisiä. Mielenkiintoa vammaisen elämään tai sitten omassa tuttavapiirissä tai menneisyydessä joku kokemus vammaisesta.
Miksi ei sitten ala suoraan juttelemaan sen lähellä olevan vammaisen kanssa maailmasta ja siitä mitä se on. tai jos tämä vammainen ihminen on menneisyydessä, nii etsi jotain yhteystietoa, jolla tätä voisi tavoittaa... näinhän kaikki terveetkin tekee... luokkakokouksien porukat 118:lla tai enirolla, tai googella...
Sitten vaan soittaa tai tekstaria tai vaikka mailia.
Mä vaan miellän asiat nii, että vammaisen ja terveen välinen kommunikointi alkaa aina sen terveen aloitteesta ja ehdoilla.
Miksi ei sitten ala suoraan juttelemaan sen lähellä olevan vammaisen kanssa maailmasta ja siitä mitä se on. tai jos tämä vammainen ihminen on menneisyydessä, nii etsi jotain yhteystietoa, jolla tätä voisi tavoittaa... näinhän kaikki terveetkin tekee... luokkakokouksien porukat 118:lla tai enirolla, tai googella...
Sitten vaan soittaa tai tekstaria tai vaikka mailia.
Mä vaan miellän asiat nii, että vammaisen ja terveen välinen kommunikointi alkaa aina sen terveen aloitteesta ja ehdoilla.
Vastaukset 17
Vanhimmat
vammaisen ja terveen kommunikointi mun mielestäni alkaa vammaisen aloitteesta...ei nyt välttämättä vammaisen ehdoilla, mutta vammaisen aloitteesta. Vammaisen pitää näyttää ensin että hänelle voi jutella ihan niinku kenelle tahansa ikäiselleen. Tämäkin mielipiteeni johtuu siitä kun vammaisten joukossa on näitä tolloja, joille joutuu puhumaan niinku lapselle vaikkei oiskaan mikään kehitysvammainen
ärsyttämään tuo kehitysvammaisten ainainen morkkaus. Toki pakko se on minunkin myöntää että joillain ihmisillä on sellainen käsitys että kaikki liikuntarajoitteisetkin ovat samalla kehitysvammaisia vaikka näin ei todellakaan ole.
Eiköhän anneta jokaisen kukan kukkia tavallaan ja arvostetaan jokaista sellaisena kuin on.. Ja jokainen ollaan sellaisia kuin olemme jolloin jokainen voi itse päätellä mitä kukin on miehiään/naisiaan :)
kertaa sana jokainen, mutta haitanneeko tuo :D
siis kyllä mä kehitysvammaiset hyväksynkin, ei siinä mitään, kunhan pysyvät mahdollisimman kaukana minusta;)...mut en todellakaan sitä että vammaistenkin joukossa löytyy keharin tasolle jumiutuneita, mutta kun niitä vammaisten joukosta kuitenki löytyy,tulee kaikille vammaisille kehitysvammaisen maine hyvinkin helposti. se ei oo kivaa, eikä oo vammattoman vika että hänelle (siis vammattomalle) syntyy tällaisia mielikuvia että kehitysvammainen ja vammainen on yks ja sama asia
Selvästi huomaa että kaikki ei ole kohdallaan sinun aivoissasi wheelchairman27. Eli täytyypä muuttaa asennettaan ja hyväksyä sinut sellaisena kuin olet, hiukan kehitysvammaisena. Eli olet mielestäni ihan ok näistä jankkaavista kirjoituksistasi huolimatta.
On osoittanut että pääasiassa tuo kommunikoinnin onnistuminen riippuu vastapuolen ennakkoluulottomuudesta, kyvystä nähdä toinen ihminen sieltä vamman takaa. Sen on voinut saavuttaa kasvatuksen, kokemusten kautta vammaisista tai yksinkertaisesta jos vaan on fiksu. Jotain kylttiäkö aiot kantaa vai miten arvosi todistaisit ? Ajattelin nuorempana kuten sinä eli että omilla saavutuksillani tai käyttäytymiselläni voisin aina olla samalla viivalla "terveiden" kanssa, tulin kuitenkin siihen tulokseen että enemmän se riipppuu vastapuolen edellä mainituista ominaisuuksista.
lapsen tasolle jääneistä vammaisista perustuvat ihan kokemuksiin..ja uskokaa tai älkää, mun ei todellakaan oo helppoa kirjoitella näitä juttuja tänne. Minuun sattuu todella kun joutuu ihan yleistämään tyypit joilla on samanlainen vamma kun itselläni, joka ei siis todellakaan ole kehitysvamma
Minäkin olen sitä mieltä, että toisen osapuolen ongelma se (eli sen terveen), jos ei vammaisen kanssa osaa kommunikoida:)
En minäkään halua tai hyväksy, että minut rinnastetaan lapseen tai muuten vajaaälyiseen, mutten näe pointtia mesota haukkumalla kehitysvammaisia tai muita.
Olen todennut, että aina silloin tällöin joku kaupan kassa puhuu ohitseni (ystävälle, perheenjäsenelle jne), tai muuten ihmiset käyttäytyvät tyhmästi, muttei se ole minun tai kehitysvammaisten vika.
Ennakkoluuloista ei koskaan pääse eroon. Edelleen elää monien asenteissa esim. käsitys, että lihavat haisevat pahalle tai ovat muita yksinkertaisempia, eikä sekään kohtele lihavia reilusti.
en mä kehitysvammaisia oikeastaan haukukaan...mut nämä lapsen tasolle jääneet vammaiset, jotka saattaa antaa keharin maineen kaikille vammaisille..ne mua vituttaa, se ei oo oikein...nää tollot ei yhtään ajattele sitä että jotkut vammaiset viihtyisivät enemmän terveiden kans, siinä on sitten vammaisella todella vaikeaa päästä vammattomien seuraan kun on eräiden idioottien takia keharin maine otsassa...ja miksi vammainen haluaisi sitten hakeutua mieluumin vammattomien seuraan? no vaikkapa siksi jos vammainen asuu pienellä paikkakunnalla eikä kotipaikkakunnalla oo ketään jolla ois samanlainen vamma kuin itsellä, ja haluaa päästä mahdollisimman helpolla kavereiden etsimisessä tai saamisessa..kyllä siinä mieluumin ois vammattomien seurassa, kun vaikka vaikeimpivammaisten kans tai ihan kehareiden kans, jos ei omalla kylällä oo "vertaisia"
Kerro minulle, miten kehitysvammaiset muka aiheuttavat huonon maineen kaikille vammaisille. Tuollainenhan ei pidä ollenkaan paikkaansa.
siis en helevetissä sanonu että keharit on antanu huonon maineen vammaisille,mä sanoin että keharin tasolle jääneet vammaiset saattavat antaa keharin maineen kaikille vammaisille (jotka ei siis kehareita oo)...kannattaisko joko opetella lukemaan tai opetella ymmärtämään lukemansa
Keharin tasolle jääneet ovat kehareita, jos et sitä satu hoksaamaan. Et vastannut kysymykseeni: Miksi keharit muka antaisivat huonon maineen ei-kehareille? Ilmeisesti et ole ollut paljoakaan ihmisten kanssa tekemisessä. Useimmat ihmiset eivät yleistä asioita kuten sinä ja mua ei ole vielä koskaan kukaan luullut kehariksi, vaikka olen jutellut varmaan tuhannen ihmisen kanssa.
vaan nämä keharin tasolle jääneet vammaiset antavat hyvinkin helposti muillekkin vammaisille keharin maineen.., kyllä niitä keharitasolle jumineita valitettavasti vammaistenkin puolelta löytyy, vaikka sitä ei tietenkään oo helppo uskoa, en minäkään haluaisi..nyt jos et tuota tajunnu niin tutkituta pääsi..ja hyvä jos ei oo luullut, ilmeisesti oot sitten näitä mukavia tapauksia jotka on ihan samanlaisia kun kuka tahansa ikäisensä
Mulla on kyllä päinvastaisia kokemuksia tuosta kommunikoinnista.
Mä vammauduin noin 10-v sitten ja oon on/off-suhteessa pyörätuoliini, en siis jokapaikassa tarvi sitä, mutta kyynärsauvat sitten kyllä.
Eli kyllä musta näkee vieraskin, että jotain vikaa löytyy.
Pointtini on siis, että en ole kokenut mitään kommunilointivaikeuksia pyörätuolissa liikkuessani.
Minusta se on itsestä ja asenteesta kiinni.
Mä oon kova puhumaan, aina ollu, puhun helposti ventovieraillekin vaikka ruokakaupassa, ihan niitä näitä. Jotkut kysyy, että mitäs mulle on käynyt ja mä vaan sanon, että selkävammoja, en sen kummemmin erittele vaivojani ja sen jälkeen jutustelu jatkuu ihan normaalisti.
Eivät ihmiset oikeesti niin uteliaita ole, eikä mua loukkaa jos joku jotain kysyy.
Oon saanu uusia ystäviä, terveistä, vähän, mutta sitäkin parempia. Ottaen huomioon, etten liiku paljoa missään. Viikotolkulla oon kotona kipujen kourissa, mutta se siitä.
MUTTA ne "ystävät", yhtä lukuun ottamatta, jotka oli ennen vammautumista on haihtuneet..jonnekin, jokunen sukulainenkin.
Näitä tyyppejä en todellakaan kaipaa. Tän on monet muutkin sairastuneet kokeneet.
Mun lapset (aikuiset)on sanoneet, että oon muuttunu parempaan suuntaan tässä viime vuosina, siis henkisesti. Sitä mukaa kun kroppa on menny alamäkee.
En ole ikinä ollut ennakkoluuloinen, mutta nykyään en edes tunne koko sanaa, en ihmettele mitään. Tää on siis mun pentujen sanomaa, en oo itseeni viittiny analysoida.
Tosin paljon on tullut pohdittua asioita viime vuosina, muistakin syistä kun vammojen takia, on ollut menetyksiä liiankin kanssa lyhyessä ajassa.
Eli, ei kannata miettiä mitä jotkut ventovieraat satunnaiset vastaantulijat ajattelevat meistä, haluaako joku tulla juttelemaan vai ei tai varsinkaan pilaako joku vammaisryhmä kaikkien vammaisten maineen, ei TAKUULLA pilaa.
Kyllä SE täytyy tehdä ihan itse.
Ja se, että hyväksymmekö ME joitain ihmisryhmiä tai ihmisiä vai emme, ei kiinnosta KETÄÄN!
Sama koskee suvaitsemistä, "kyllä MINÄ suvaitsen ulkomaalaiset!!!" Keitä me tai kukaan olemme suvaitsemaan jotain, aivan kun antaisimme luvan jollekin johonkin. Koko sana on menettänyt merkityksensä.
Olipas jaaritus, joo, kello on paljon ja uni painaa mutta selkäperkules on eri mieltä nukkumaan menosta.
Koitetaas olla sovussa, elämä on liian lyhyt.
Terv. Viiskytävuotias Kanttura :D
tottakai se vaikuttaa asioihin oletko mies vai nainen, ja tietenkin se, että oletko vammautunut vai syntymästädsi ( lapsuudestasi ) saakka vammainen.
Sellainen jolla vamma on ollut lapsuudesta on aivan eri tilanteessa kuin se joka on vammautunut. El kokoikänsä vammainen ole saanut hankittua verkostoja samallailla kuin se, jolla on kaveripiirit terveissä tai jopa se perhekin....
sitten se lapsuudenaikainen koti voi tukea tai jopa tuhotakin sen vammaisen elämän kaikemaailman kuvitelmillaan....
Ja ennenkaikkea, se että vammautuneen asema muutenkin on erilainen kuin kokoikänsä vamman kanssa olleella... vakuutusyhtö ja kuntakorvaa ja paapoo aivan eritapaan kuin kela ja kunta.
en tiedä onko tää näin, mutta itse olen kokoikäni vammainen ollut ja ikää on miinus40 ja on saanut kriittisesti kokea kaiken.
Minähän juuri kerroin, että ne mun ns. verkostot hävis johonkin kun sairastuin. Olen nyt vaan saanut pari uutta ystävää.
Mitä perheeseen tulee, mun äitini eikä sisarukseni ota vieläkään uskoakseen, että olen sairas. Luulevat, että selästä saa sairaseläkkeen tosta vaan, no ei TODELLAKAAN.
Olin melko vaativassa leikkauksessakin, mutta sekään ei heitä vakuuta. Sen leikkauksen jälkeen mulle eläkepaperit kirjotettiinkin. Se kun ei vaivaani parantanut, mutta kivut lisääntyivät.
Eli ei mun perheeni mua tue, päinvastoin, lisäsivät masennustani.
Lapseni kyllä tietävät tasan tarkkaan kuntoni, ovat joutuneet auttamaan monet kerrat.
Paapominen sitten...mun sairaus kehittyi pikkuhiljaa vammautumiseksi, lasken sen "vammautumiseksi" siitä kun eläkkeelle siirrettiin n. 10-v sitten, sairasteluni alkoi jo pari vuosikymmentä aiemmin, pikkuhiljaa.
Toisin sanoen EN saa mitään korvauksia mistään.
Ilmariselta tulee sairaseläke vai työkyvyttömyyseläkekö se nyt oli..sekään ei tule koko työhistoriasta koska olin 7-v työssä ennen 23;n ikää jolloin työeläke huomioidaan, (paha VÄÄRYYS), KELAsta tulee kansaneläke ja asumistuki, muuta en saa.
En silti väitä, että tietäisin millaista on olla syntymästään vammainen, mutta sen tiedän liiankin hyvin, että KAIKKI (lapsia lukuunottamatta) mitä ennen "vammautumistani" elämässäni oli on mennyt.
Kaikki on muuttunut, raskaamman kautta.
Sulle vielä sanoisin, että mun eka vastaus EI ollut pelkästään sinulle henk.koht. vaan koko ketjun puheenaiheista yleensä.
Ehkä kirjoituksestani sai hieman liian ruusuisen kuvan elämästäni, oikeasti olen hyvinkin erakoitunut, monista syistä, enimmäkseen yksin kotona, kukaan ei käy, ei soita. Paitsi lapset.
Näitä ystäviä tapaan harvoin, mutta ne ovat tärkeitä hetkiä.
Tuo kommunikointi vieraiden ihmisten kanssa tapahtuu siis juuri ruokakaupassa tai apteekeissa tai invataksia odotellessa. Siis silloin kun yleensä liikkeelle edes pääsen. Nyt on taas neljättä viikoa kun olen missään käynyt, onneksi lapset ovat lomalla ja asioineet puolestani.
Ei sun tai kenenkään kannata ainakaan mua kadehtia, mulla on suuri vaara neliraajahalvaantua.
Sen ajatteleminen on synkkänä taka-alalla jatkuvasti ja olen joskus kivun kourissa kuolemaakin toivonut, halvaantuneena kun en voi edes itseäni tappaa.
Pienistä hetkistä otan onneni, vaikka väkisin, ja toivon, että kaikki pystyisivät jotain positiivistä elämästään keksimään.
Toivon sinulle ja muille palstalaisille kaunista loppukesää, vaikka sitten ikkunan läpi :D