Huomasin lehdestä kuolinilmoituksesta ,että työkaverin puoliso kuoli nyt kesäloman aikana.Emme työskentele samassa pisteessä ,mutta näemme päivitäin.Siis miten kohtaan hänet,osan otot ja valittelut eivät tunnu luontevilta.Tapauksesta on sitten jo kulunut aikaa yli kaksi kuukautta.Lähetin hänelle surunvalittelu kortin.heti lehden ilmestymisen jälkeen.Onko jollakin oma kohtaista kokemusta.Olisin hyvin kiitollinen neuvoista.
Surevan työkaverin kohtaaminen
työkaveri
27
10550
Vastaukset
- kertaa...
Kun seuraavan kerran näet hänet, ei tarvi kuin ottaa kaulasta kiinni ja halata..sanoja ei tarvita.Voit vielä kysyä, kuinka voit.
- menet reilusti
hänen luo ja osoita että tuet häntä surussa ja ymmärrät hänen menetyksensä, pahinta mitä voit tehdä on luikkia karkuun kun hän lähestyy, tue häntä ja ole ennenkaikkea ystävä ja kuuntelija silloin kun hän sitä kaipaa.
- 26vuotiaana äitini.
työ kaveri kuuli asijasta, otti kaulasta kiinni ja halasi. Ei siinä sanoja tarvita eikä liian fiksuja puheita pitää. Se on jäänyt mieleen vaikka on jo yli kymmenen vuotta kulunut tapahtuneesta. Olemme vieläkin ystäviä kaukaisia mutta läheisiä. Opin itsekin paljon, en juokse karkuun, suru kuuluu elämään kun ilokin, ei me täällä olla kun hetki. Kaikki tuki on hyvästä, ei tarvi tupata mutta kun oikeasti välittää. Ei itsensä vaan sen ystävän / kaverin puolesta. Niin se on suru kohtaa meidät kaikki joku päivä, sille ei voida mitään.
- kokenut
Itse surun kokeneena voisin sanoa, että mikä tahansa ele, josta selviää, että haluat jollakin tavalla ottaa osaa on parempi, kuin se, että asia sivuutetaan ilman mitään. Aikaisemmin ajattelin, että se kun sanotaan "otan osaa" tuntuu teennäiseltä. Mutta sekin tuntui helpottavalta ja ymmärsin toki, ettei kenenkään ole helppo niitä sanoja keksiä, kun sellaisia sanoja ei kertakaikkiaan ole. Joku kysyi, miten jaksat ja halasi. Joku sanoi, ettei tiedä mitä sanoisi. Pahimmalta tuntui se, että kun kuolemasta oli kulunut muutama kuukausi,asia tuntui unohtuneen ja tuntui siltä, ettei minun ollut enää lupa surra. Myös käytännön kysymykset helpottivat..minne hänet on haudattu jne.
toi varmasti lohtua!
ja vaikka se "otan osaa" tuntuu näin surun kohtaamisen jälkeenkin jotenkin tyhjänpäiväiseltä on se varmasti parmpi kuin ei mitään!niin ja voi siihen lisätä että jos juttu kaveria kaipaat niin sulle voi tulla jutteleen mitä haluaa!- 25.v tyttönen
että ihmiset olisivat kohdeleet minua yhtä sympaattisesti kuin sinä nyt ajattelet työkaveriasi ja hänen suruaan.pahalta tuntui kun tuttuja tuli kaupungilla tai kaupassa vastaan,he kun säikähtivät minua ja vaihtoivat suuntaa.ymmärrän toki että jotkut ovat sellaisia,eivät tiedä mitä pitäisi sanoa ja säikähtävät sitten kun näkevät.toisaalta oli kyllä vaihe minullakin jolloin toivoin vain että saisin käydä kaupassa rauhassa että voi kompa ei tulisi vastaan ketään tuttua.ei tarvitsisi jäädä kuuntelemaan osan ottoja kun ne sanat eivät juuri lohdutusta tuoneet.luulen että sellainen kuin kysymys miten jaksat on paras.
- Sarullinen 82
25.v tyttönen kirjoitti:
että ihmiset olisivat kohdeleet minua yhtä sympaattisesti kuin sinä nyt ajattelet työkaveriasi ja hänen suruaan.pahalta tuntui kun tuttuja tuli kaupungilla tai kaupassa vastaan,he kun säikähtivät minua ja vaihtoivat suuntaa.ymmärrän toki että jotkut ovat sellaisia,eivät tiedä mitä pitäisi sanoa ja säikähtävät sitten kun näkevät.toisaalta oli kyllä vaihe minullakin jolloin toivoin vain että saisin käydä kaupassa rauhassa että voi kompa ei tulisi vastaan ketään tuttua.ei tarvitsisi jäädä kuuntelemaan osan ottoja kun ne sanat eivät juuri lohdutusta tuoneet.luulen että sellainen kuin kysymys miten jaksat on paras.
että minua kohdeltaisiin yhtä hienosti kuin sinä kohtelet työtoveriasi.
Itse menetin rakkaani puolitoista viikkoa sitten.
Kaupassa käyntikin jo tuntuu pahalta kun tiedän että varmasti näin pienessä kylässä ihmiset supisee selän takana. Pelkään että joku tulee sanomaan jotain ilkeää tms. Minua on jo siihen valmisteltu että toiset ihmiset voivat töksäyttää mitä vain jne.
Läheisiltä olen saanut tukea. Toiset tulee ottamaan käteen kiinni ja halaavat.. se tuntuu hyvältä.
Ystävät ovat sanoneet että apua saan kun vain pyydän. Naapurit ovat tarjonneet auttavaa kättä. Se tuntuu hyvältä.
Se tuntuu hyvältä myös kun kysytään miten jaksat ja miten olen pärjännyt. En kaipaa sellaisia kommentteja kuin " näytätpä pirteältä" yms. Ehkä voin kauppareisulla siltä ulospäin hetkellisesti näyttää vaikka sitä en todellakaan ole..En voi hyvin vaikka joskus hymy suupieliin ilmestyy kun ihmiset yrittävät piristää. Ei se hymy silmiin asti uloitu. Surua on vielä kauan.. - Dar Jeeling
25.v tyttönen kirjoitti:
että ihmiset olisivat kohdeleet minua yhtä sympaattisesti kuin sinä nyt ajattelet työkaveriasi ja hänen suruaan.pahalta tuntui kun tuttuja tuli kaupungilla tai kaupassa vastaan,he kun säikähtivät minua ja vaihtoivat suuntaa.ymmärrän toki että jotkut ovat sellaisia,eivät tiedä mitä pitäisi sanoa ja säikähtävät sitten kun näkevät.toisaalta oli kyllä vaihe minullakin jolloin toivoin vain että saisin käydä kaupassa rauhassa että voi kompa ei tulisi vastaan ketään tuttua.ei tarvitsisi jäädä kuuntelemaan osan ottoja kun ne sanat eivät juuri lohdutusta tuoneet.luulen että sellainen kuin kysymys miten jaksat on paras.
En ennen uskonut, että ihmiset pakenevat surevan edestä, mutta nyt sekin on nähty! Poikamme koli kesällä ja kun kävin ensimmäisiä kertoja tapahtuneen jälkeen kaupassa niin useat "tutut" vaihtoivat suuntaa minut nähtyään. Töihin menin heti hautajaisten jälkeen ja osa työkavereista kävi ottamassa osaa suruun,osa käyttäytyi niin kuin ei olisi kuullutkaan koko asiasta eivätkä siis olleet tietääkseenkään. Kaikki rimat alitti kyllä yksi joka kävi ovella kysymässä: "Oliko hyvät hautajaiset".
- Nimetön
Itse koin menetyksen ja osanotot ja normaali kysyminen, kuinka voit ovat tuntuneet hyviltä. Osalle olen kertonut enemmänkin tuntemuksiani ja osa on tarjonnut apua käytännön asioissa ja se on ihan ok. Mutta itse olen kurkkua myöten täynnä niitä jotka tulevat ja sanovat että näytät selvinneen hyvin jne. En nimittäin ole selvinnyt hyvin, mutta en minä sitä kaupassa käydessä näytä. Suru on minulle aika henkilökohtainen ja kuitenkin perheen kannalta asioiden on sujuttava ja ruoka laitettava vaikka kuinka surisin. Joten älä mene sanomaan että näytätpä pirteältä ja taidatte pärjätä hyvin sittenkin. Pahinta mitä voit sanoa tietämättä mitä oikeasti on meneillään.
Esität osanottosi tai huomaat jotenkin, ehkä kysyt vointia ja tarjoat apua. Sellainen tuntuu surevasta todella hyvältä.
Itse muistan tässä vähän aikaa sitten, että kaverit, jotka eivät reagoinneet menetykseeni mitenkään, ovat melko ...hmm pelokkaita.
Eniten satuttivat kommentit, että sinähän näytät pirteältä - vaikka olin laihtunut 7 kg (olin normaalipainoinen ennen mieheni kuolemaa) ja vaatteet roikkuivat päälläni ja tukka oli pesemätön ja hartiat lysyssä. Siis en tosiankaan ollut kuin varjo entisestäni. Sitä teeskentelyä ei tosiaankaan kaipaa.- minä olen
coeurbrisee kirjoitti:
Esität osanottosi tai huomaat jotenkin, ehkä kysyt vointia ja tarjoat apua. Sellainen tuntuu surevasta todella hyvältä.
Itse muistan tässä vähän aikaa sitten, että kaverit, jotka eivät reagoinneet menetykseeni mitenkään, ovat melko ...hmm pelokkaita.
Eniten satuttivat kommentit, että sinähän näytät pirteältä - vaikka olin laihtunut 7 kg (olin normaalipainoinen ennen mieheni kuolemaa) ja vaatteet roikkuivat päälläni ja tukka oli pesemätön ja hartiat lysyssä. Siis en tosiankaan ollut kuin varjo entisestäni. Sitä teeskentelyä ei tosiaankaan kaipaa.sitä mieltä, että lesken jaksamista ei pidä kehua. Minulle sanottiin jo hautajaisissa että kyllä se siitä, sinä olet vahva ihminen. Mikä vahva minä olen. Sanoja tarkoitti tietysti hyvää, yritti kenties rohkaista, mutta ei se rohkaissut. Puolisoni kuolemasta on nyt useita kuukausia. Laiminlyön itsestäni huolehtimista, juoksen lääkärissä, koska voin huonosti ja tarvitsen apua. Mielestäni ihan kauniit pienet eleet riittävät. Jokainen meistä on joskus kokenut kuinka vaikeaa on kohdata sureva. Ja itse olen kokenut, että ne tutut lauseet kuten otan osaa tai kuinka voit ovat lohdullisia. Minulle eräs tuttava sanoi hiljattain, että ihmeesti sinä olet jaksanutkin, vaikka mitä hän minun jaksamisestani tietää. Aina ei kaikki näy ihan ulospäin ja ihmiset surevat eri tavoin. Raskas suru ja ahdistus, joka puristaa rinnassa on pahempaa kuin itku.
- aika elämälle
minä olen kirjoitti:
sitä mieltä, että lesken jaksamista ei pidä kehua. Minulle sanottiin jo hautajaisissa että kyllä se siitä, sinä olet vahva ihminen. Mikä vahva minä olen. Sanoja tarkoitti tietysti hyvää, yritti kenties rohkaista, mutta ei se rohkaissut. Puolisoni kuolemasta on nyt useita kuukausia. Laiminlyön itsestäni huolehtimista, juoksen lääkärissä, koska voin huonosti ja tarvitsen apua. Mielestäni ihan kauniit pienet eleet riittävät. Jokainen meistä on joskus kokenut kuinka vaikeaa on kohdata sureva. Ja itse olen kokenut, että ne tutut lauseet kuten otan osaa tai kuinka voit ovat lohdullisia. Minulle eräs tuttava sanoi hiljattain, että ihmeesti sinä olet jaksanutkin, vaikka mitä hän minun jaksamisestani tietää. Aina ei kaikki näy ihan ulospäin ja ihmiset surevat eri tavoin. Raskas suru ja ahdistus, joka puristaa rinnassa on pahempaa kuin itku.
Sanokaa mikä siinä on vaikeaa, kun läheinen kuolee. Jos hänen kanssaan on elänyt hyvän elämän eikä ole selvittämättömiä asioita.
Kuolema kuuluu elämään, se vaan pitää hyväksyä. Tottakai kuollutta jää kaipaamaan, mutta ei se saa omaa elämää pysäyttää. Sitä ei taatusti yksikään kuollut halua, vai haluatteko itse toisten elämän jäävän elämättä teidän kuoltua.
Itse ainakin haluan, että toisten elämä jatkuu ja läheiseni muistavat minut ihmisenä joka salli toisten elävän omaa elämäänsä. Oli aika jolloin elin heidän kanssaan ja on aika jolloin en enää elä heidän kanssaan, mutta elämä läheisilläni ei pysähdy...... - ennen kuin
aika elämälle kirjoitti:
Sanokaa mikä siinä on vaikeaa, kun läheinen kuolee. Jos hänen kanssaan on elänyt hyvän elämän eikä ole selvittämättömiä asioita.
Kuolema kuuluu elämään, se vaan pitää hyväksyä. Tottakai kuollutta jää kaipaamaan, mutta ei se saa omaa elämää pysäyttää. Sitä ei taatusti yksikään kuollut halua, vai haluatteko itse toisten elämän jäävän elämättä teidän kuoltua.
Itse ainakin haluan, että toisten elämä jatkuu ja läheiseni muistavat minut ihmisenä joka salli toisten elävän omaa elämäänsä. Oli aika jolloin elin heidän kanssaan ja on aika jolloin en enää elä heidän kanssaan, mutta elämä läheisilläni ei pysähdy......saa itse "maistaa".
Omalta kohdaltani lapsen kuolema oli äärimmäisen vaikea. Syitä on monia: se "väärä" järjestys, toteutumattomat haaveet ja unelmat, pieni ja viaton kuoli se tuntui julmalta, Miksi minun lapsi terve ja iloinen.. sairaita mummoja olis ollu kuolemalle yllin kyllin.. Sen lopullisuuden edessä tuntee itsensä niin pieneksi ja heikoksi; teinkö väärin ja jos olisin tehnyt oikein.. ei olisi käynyt näin. Vielä löytyi yksi joka sanoi sen ääneen "elvytit väärin! tapoit sen. Arvaa ja ajattele omalle kohdallesi. Selittämätön tuska menetyksen jälkeen. Vaikka oli lapsi oli sitä tullut tehtyä väärin; sanottua silloin kun olisi pitänyt olla hiljaa tai olin hiljaa kun olisi ollut neuvon paikka jne.
Ota siinä sitten kuolemakin vastaan kuin syntymä. Sitä on elämää täynnä kun on juokseva piipero.. yks sekunti ja sitä ei enää ole. Sitä ikävää ja tuskaa EI kertakaikkiaan raski ajatellakaan omallekohdalle millaisen tuskan puristuksiin sitä joutuu.
Halusit tai et oma elämä PYSÄHTYY aivan takuu varmasti! Ellei, on aikamoinen psykopaatti ja tunteeton kivi ihmiseksi.
Voihan sitä kuvitella teoriassa vaikka ja miten käytäntö onkin vallan toinen juttu!
Aika näyttää sen myös sinulle halusitpa tai et.. Tässä minun selitykseni omasta kokemasta.
Ainahan omalle kohdalle saa jättää testamentin vaikka näin "itkeminen ja sureminen kuolemani johdosta KIELLETTY, muistotilaisuuteni vietettäköön nuorisoseurojen talolla humpaten ja valssaten..välillä rokaten rajusti.." Tämä vain esimerkkinä. Eipä taitais mennä Suomessa läpi.. - on niin
aika elämälle kirjoitti:
Sanokaa mikä siinä on vaikeaa, kun läheinen kuolee. Jos hänen kanssaan on elänyt hyvän elämän eikä ole selvittämättömiä asioita.
Kuolema kuuluu elämään, se vaan pitää hyväksyä. Tottakai kuollutta jää kaipaamaan, mutta ei se saa omaa elämää pysäyttää. Sitä ei taatusti yksikään kuollut halua, vai haluatteko itse toisten elämän jäävän elämättä teidän kuoltua.
Itse ainakin haluan, että toisten elämä jatkuu ja läheiseni muistavat minut ihmisenä joka salli toisten elävän omaa elämäänsä. Oli aika jolloin elin heidän kanssaan ja on aika jolloin en enää elä heidän kanssaan, mutta elämä läheisilläni ei pysähdy......vaikeaa kun on niin kovin ikävä ja tietää ettei näe toista enää, käytännön asiat vielä päälle. Ikävä ja kaipaus, millä ne pyyhit mielestä pois, kun ne puristavat rinnassa. Minä elin puolisoni kanssa pitkän yhdessäolon, nyt on hiljaisuus hänen jälkeensä. En minäkään tätä surua ja kärsimystä ole halunnut tai tekemällä tehnyt, se vain on.
- kuolla mukanani
ennen kuin kirjoitti:
saa itse "maistaa".
Omalta kohdaltani lapsen kuolema oli äärimmäisen vaikea. Syitä on monia: se "väärä" järjestys, toteutumattomat haaveet ja unelmat, pieni ja viaton kuoli se tuntui julmalta, Miksi minun lapsi terve ja iloinen.. sairaita mummoja olis ollu kuolemalle yllin kyllin.. Sen lopullisuuden edessä tuntee itsensä niin pieneksi ja heikoksi; teinkö väärin ja jos olisin tehnyt oikein.. ei olisi käynyt näin. Vielä löytyi yksi joka sanoi sen ääneen "elvytit väärin! tapoit sen. Arvaa ja ajattele omalle kohdallesi. Selittämätön tuska menetyksen jälkeen. Vaikka oli lapsi oli sitä tullut tehtyä väärin; sanottua silloin kun olisi pitänyt olla hiljaa tai olin hiljaa kun olisi ollut neuvon paikka jne.
Ota siinä sitten kuolemakin vastaan kuin syntymä. Sitä on elämää täynnä kun on juokseva piipero.. yks sekunti ja sitä ei enää ole. Sitä ikävää ja tuskaa EI kertakaikkiaan raski ajatellakaan omallekohdalle millaisen tuskan puristuksiin sitä joutuu.
Halusit tai et oma elämä PYSÄHTYY aivan takuu varmasti! Ellei, on aikamoinen psykopaatti ja tunteeton kivi ihmiseksi.
Voihan sitä kuvitella teoriassa vaikka ja miten käytäntö onkin vallan toinen juttu!
Aika näyttää sen myös sinulle halusitpa tai et.. Tässä minun selitykseni omasta kokemasta.
Ainahan omalle kohdalle saa jättää testamentin vaikka näin "itkeminen ja sureminen kuolemani johdosta KIELLETTY, muistotilaisuuteni vietettäköön nuorisoseurojen talolla humpaten ja valssaten..välillä rokaten rajusti.." Tämä vain esimerkkinä. Eipä taitais mennä Suomessa läpi..Lapsen kuolema on se rankin juttu mitä ihmiselle voi tapahtua. Voi tosiaan tuntua, että järjestys on väärä, mutta kuka sen oikean järjetyksen päättää.
Jos meiltä omaisilta kysytään niin aina se toisen omainen on joutilaampi kuolemaan kuin minun omaiseni.
Niillä sairailla mummoillakin on rakastavia omaisia jotka eivät hekään halua heistä luopua.
Kuolema on lopullista ja jättää miljoona kysymystä ja syytöstä jälkeensä. Tapahtunut mikä tapahtunut, ei sitä jossittelut muuksi muuta.
Sen ikävän, surun ja tuskan kyllä tunnistan. Se kuuluu surutyöhön. Elämän on kuitenkin jatkuttava kaikesta huolimatta, ei se saa pysähtyä.
Surutyölle vaan pitää antaa aikansa ja sitä pitää työstää. Etsiä keinoja selviämiseen surustaan.
En katso olevani väittämäsi psykopaatti enkä tunteetonkaan, vaikka kaiken menetyksen keskelläkin pystyn ajattelemaan selkeästi ja järkeistämään tapahtumat, hyväksymään sen mitä en voi muuksi muuttaa.
Me ihmiset vaan olemme niin erilaisia. Ymmärrän surusi ja tuskasi hyvinkin.
Sitä vihaa mitä purit minuun en ymmärtänyt. Se oli asiatonta.
Et voi tietää mitä olen kohdannut teoriassa ja käytännössä ja mitä se aika on minulle näyttänyt. Minä otan kaiken vastaan, etsin keinot selvitä. Katsos kun en voi maailmaa ja ihmisiä muuttaa mutta elämääni voin vaikuttaa.
Tämä viimeinen kappale kirjoituksessasi paljasti ettet ymmärtänyt sitä mistä kirjoitin, mutta sillä ei ole merkitystä. Voit lukea uudelleen ja ajtuksen kanssa.
Voimia sinulle ja selviämistä surustasi. - kun sitä vähiten odotat.
aika elämälle kirjoitti:
Sanokaa mikä siinä on vaikeaa, kun läheinen kuolee. Jos hänen kanssaan on elänyt hyvän elämän eikä ole selvittämättömiä asioita.
Kuolema kuuluu elämään, se vaan pitää hyväksyä. Tottakai kuollutta jää kaipaamaan, mutta ei se saa omaa elämää pysäyttää. Sitä ei taatusti yksikään kuollut halua, vai haluatteko itse toisten elämän jäävän elämättä teidän kuoltua.
Itse ainakin haluan, että toisten elämä jatkuu ja läheiseni muistavat minut ihmisenä joka salli toisten elävän omaa elämäänsä. Oli aika jolloin elin heidän kanssaan ja on aika jolloin en enää elä heidän kanssaan, mutta elämä läheisilläni ei pysähdy......Kuolema kuuluu elämään. Puolisot ovat eläneet hyvän elämän, ehkä 30-40 vuotta yhteiseloa. Heillä ei ole selvittämättömiä asioita. Kuolema tulee ja toinen jää yksin. Ymmärrän, että silloin kuoleman voi hyväksyä osana elämää.
Olen menettänyt lapseni ja sitä tuskaa, ahdistusta ja surua en voi edes sanoin kuvata. Sen tietää, kun se omalle kohdalle sattuu, sillä kuolema tulee silloin, kun sitä vähiten odottaa. Niin kuin aikaisemmin todettiin, on niin väärin, että lapsi kuolee ennen vanhempia. Lapselta jäi paljon kokematta, aikuisuus, opiskelu, työelämä, oma perhe, omat lapset ja lastenlapset. Oman lapsen kuolema on niin järkyttävää, ettei sitä hyväksy. En voi sitä hyväksyä osana elämää, mutta loppuelämän, kannan lapseni kuolemantaakkaa mukanani ja koetan elää elämääni eteenpäin. Ehkä jossain vaiheessa voin pysähtyä hetkeksi nauttimaan yksinkertaisista asioista, kuten esimerkiksi kauniista kesäpäivästä. Lapseni kuolemasta on vasta niin vähän aikaa, että en kykene siihen vielä. Herätessäni lapseni on ensimmäinen ajatuksissani ja viimeinen nukahtaessani. On niin ikävä!
Entä, jos lapsi/aikuinen kokee väkivaltaisen kuoleman toisen käden kautta? Hyväksytkö silloin kuoleman osana elämää? Voin vain kuvitella läheisten tuskaa ja ahdistusta.
Voimia kaikille läheisen menettäneille. - on osa elämää
kun sitä vähiten odotat. kirjoitti:
Kuolema kuuluu elämään. Puolisot ovat eläneet hyvän elämän, ehkä 30-40 vuotta yhteiseloa. Heillä ei ole selvittämättömiä asioita. Kuolema tulee ja toinen jää yksin. Ymmärrän, että silloin kuoleman voi hyväksyä osana elämää.
Olen menettänyt lapseni ja sitä tuskaa, ahdistusta ja surua en voi edes sanoin kuvata. Sen tietää, kun se omalle kohdalle sattuu, sillä kuolema tulee silloin, kun sitä vähiten odottaa. Niin kuin aikaisemmin todettiin, on niin väärin, että lapsi kuolee ennen vanhempia. Lapselta jäi paljon kokematta, aikuisuus, opiskelu, työelämä, oma perhe, omat lapset ja lastenlapset. Oman lapsen kuolema on niin järkyttävää, ettei sitä hyväksy. En voi sitä hyväksyä osana elämää, mutta loppuelämän, kannan lapseni kuolemantaakkaa mukanani ja koetan elää elämääni eteenpäin. Ehkä jossain vaiheessa voin pysähtyä hetkeksi nauttimaan yksinkertaisista asioista, kuten esimerkiksi kauniista kesäpäivästä. Lapseni kuolemasta on vasta niin vähän aikaa, että en kykene siihen vielä. Herätessäni lapseni on ensimmäinen ajatuksissani ja viimeinen nukahtaessani. On niin ikävä!
Entä, jos lapsi/aikuinen kokee väkivaltaisen kuoleman toisen käden kautta? Hyväksytkö silloin kuoleman osana elämää? Voin vain kuvitella läheisten tuskaa ja ahdistusta.
Voimia kaikille läheisen menettäneille.Kuolema kuuluu elämään riippumatta siitä kuinka kauan on yhteistä taivalta kuljettu tai millä tapaa kuolema tulee.
Tottakai oman lapsen kuolema on niitä vaikeimpia ärjänteitä mihin ihminen voi joutua.
Uskon kuitenkin ettei äidin menetys pienelle lapselle ole sen helpompaa. Sillä erolla että nuorena kuollut ei tiedä mistä on jäänyt paitsi tai miltä on säästynyt. Kun taas nuorena äidin menettänyt tulee tietämään mitä elämä voisi olla äidin kanssa.
Älä ystävä kallis kiusaa itseäsi miettimällä mitä lapsesesi ei ehtinyt kokea, ajattele sitä mitä hän kerkisi elämältä saada.
Eihän sinun lapsesi mieti niitä kokematta jääneitä asioita, niitä mietit sinä.
Lapset ja nuoret ovat kuoleman edessä valmiimpia kuin aikuiset tai vanhukset. He eivät tiedä paljoa elämästä niin kuin vanhukset jo tietävät. Siksi vanhuksille on elämästä luopuminen vaikeampaa.
Lapsesi kuolemasta on kulunut vain vähän aikaa, ( mikä on vähän aikaa....1kk, 6kk, vuosi ?? )
Ensimmäinen vuosi menee kuin sumussa, kun kaikki asiat tapahtuvat ensimmäistä kertaa lapsen kuoleman jälkeen. Ikäänkuin ajanlasku alkaisi alusta. Pätee kenen tahansa läheisen kuolemaan.
Usko kuitenkin, vaikka nyt saattaa tuntua ettei tästä ikinä selviä....niin selviät sinä.
Varmasti aina muistat lapsesi ja hänen kuoleman, mutta se ei satu niin paljoa kun aikaa kuluu. Jossain vaiheessa huomaat ettei enää tunnukkaan kipua.
Nyt sinä teet surutyötä, mutta sinä elät ja sinun elämä jatkuu......ehkä hieman haparoiden mutta jatkuu kuitenkin.
Voimia sinulle - n,,
kuolla mukanani kirjoitti:
Lapsen kuolema on se rankin juttu mitä ihmiselle voi tapahtua. Voi tosiaan tuntua, että järjestys on väärä, mutta kuka sen oikean järjetyksen päättää.
Jos meiltä omaisilta kysytään niin aina se toisen omainen on joutilaampi kuolemaan kuin minun omaiseni.
Niillä sairailla mummoillakin on rakastavia omaisia jotka eivät hekään halua heistä luopua.
Kuolema on lopullista ja jättää miljoona kysymystä ja syytöstä jälkeensä. Tapahtunut mikä tapahtunut, ei sitä jossittelut muuksi muuta.
Sen ikävän, surun ja tuskan kyllä tunnistan. Se kuuluu surutyöhön. Elämän on kuitenkin jatkuttava kaikesta huolimatta, ei se saa pysähtyä.
Surutyölle vaan pitää antaa aikansa ja sitä pitää työstää. Etsiä keinoja selviämiseen surustaan.
En katso olevani väittämäsi psykopaatti enkä tunteetonkaan, vaikka kaiken menetyksen keskelläkin pystyn ajattelemaan selkeästi ja järkeistämään tapahtumat, hyväksymään sen mitä en voi muuksi muuttaa.
Me ihmiset vaan olemme niin erilaisia. Ymmärrän surusi ja tuskasi hyvinkin.
Sitä vihaa mitä purit minuun en ymmärtänyt. Se oli asiatonta.
Et voi tietää mitä olen kohdannut teoriassa ja käytännössä ja mitä se aika on minulle näyttänyt. Minä otan kaiken vastaan, etsin keinot selvitä. Katsos kun en voi maailmaa ja ihmisiä muuttaa mutta elämääni voin vaikuttaa.
Tämä viimeinen kappale kirjoituksessasi paljasti ettet ymmärtänyt sitä mistä kirjoitin, mutta sillä ei ole merkitystä. Voit lukea uudelleen ja ajtuksen kanssa.
Voimia sinulle ja selviämistä surustasi.Anteeksi.
Anoppini oli aikoinaan pikkuaivot hajonneena (joku bakteeri söi ne)sängynpohjalla ja kun oli 10 min kauemmin kääntämättä makuuhaava oli muistutus josta tietysti anoppi itse kärsi. Mieheni jonka äiti tämä oli, pyyteli välillä ääneen Jumalaa ottamaan äiti huomaansa. Eikä taatusti ollut tai ole mikään "uskovainen"
Sekin aika tuli ja yllättäin yhtenä aamuna ei enää herännyt, aika oli tullut. Jumalan aika oli täyttynyt hänen kohdallaan.
Sairaan kohdalla kuoleman ymmärtäminen on totisesti toinen!
Onneksi aika ei pysähdy vaikkakin tuntuu sille vaan vie etäämmäksi tuosta tapahtumasta.
En kylläkään tarkoittanut sinua väittää psykopaatiksi, en mahda mitään jos niin ymmärsit.
Sillekään en mahda mitään jos koit joutuneesi vihani kohteeksi. Eihän kohtaloni ole Tuntemattoman (sinunkaan) syy.
Elä ja anna Elää, Hyväksy asiat joita ei voi muuttaa, vaikka totta ovat, toisen on niitä vaikeampi sisäistää kuin toisen.
En näy mahtavan mitään.
Kiitos kuitenkin ymmärtämyksestäsi..
Järjestyksen olisin halunnut olevan sen että, minä kuolen ensin. Ei muita takaa- ajatuksia.
Kukaan ei ole neuvonut tekemään surutyötä ja siinä on kai tehtävää koko loppuiäkseni.
Uskon että, Jumala sen järjestyksen päättää.
Ehkä tulevat kuolemat ovat "helpompia" kun tämä on se "rankin"- juttu. Pappa kuoli -74 ja sitten mummo -75 toinen pappa -87, veljeltä lapsi -90 joka tuntui kauhealta. Omia lapsia ei silloin vielä ollut ja "halu saada" kieltämättä siirtyi mutta olin varma ettei minun lapseni kuole veljeni lapsella oli sairaus ja minulla oli terveet lapset! Eipä se auttanut kuolemaa välttämään. Päivät on edeltä määrätty jotka (onneksi)ovat tuntemattomat.
Samaa mieltä kuitenkin jossakin.. "sitä jossittelut eivät muuksi muuta" - Nimetön
aika elämälle kirjoitti:
Sanokaa mikä siinä on vaikeaa, kun läheinen kuolee. Jos hänen kanssaan on elänyt hyvän elämän eikä ole selvittämättömiä asioita.
Kuolema kuuluu elämään, se vaan pitää hyväksyä. Tottakai kuollutta jää kaipaamaan, mutta ei se saa omaa elämää pysäyttää. Sitä ei taatusti yksikään kuollut halua, vai haluatteko itse toisten elämän jäävän elämättä teidän kuoltua.
Itse ainakin haluan, että toisten elämä jatkuu ja läheiseni muistavat minut ihmisenä joka salli toisten elävän omaa elämäänsä. Oli aika jolloin elin heidän kanssaan ja on aika jolloin en enää elä heidän kanssaan, mutta elämä läheisilläni ei pysähdy......En oikein ymmärtänyt kirjoitustasi. Oletko kokenut oikeasti läheisen kuoleman kun ihmettelet mikä siinä surettaa. Minäkin uskon että kun on vanha ja elämäntyönsä tehnyt, luopuminen olisi helpompaa ja ymmärrettävämpää, mutta silti suru on omaisilla. Näin omasta näkökulmasta voin kertoa että puolisoni kuoli vielä kun meillä on alaikäiset lapset. Joudun jakamaan surun lasten kanssa ja pohtimaan miksi isä ei saanut elää. Kun kavereiden vanhemmat elävät ja jopa eroperheissä isä on jossain. Meidän perheessä isä ei kuljeta harrastuksiin, ei tule rippijuhlaan eikä lakkiaisiin. Kun tyttäreni vihitään, ei isä saata alttarille. Niin paljon asioita joita on odotettu ja muut perheet viettävät yhdessä. Olisiko tämä kateutta ja katsomme vain siksi kyynel silmissä muiden perheiden isejä lastensa kanssa. Itse aikuisena joudun selviämään siitä mikä aiemmin jaettiin, eikä voi enää tukeutua toiseen ja saada lohtua. Lasten suru on pohjaton (myös omani)ja kaikki se, mitä isän kanssa olisi koettu ja mitä isä olisi opettanut jää tietämättä. Aavistus siitä on seuratessa kavereiden perheitä. Emme ole niin vahvoja että sulkisimme menetyksen pois ja eläisimme kuin mitään ei olisi tapahtunut. Suremme siis liian lyhyeksi jäänyttä elämää ja kaipaamme häntä eikä sitä voi välttää.
- a....
Nimetön kirjoitti:
En oikein ymmärtänyt kirjoitustasi. Oletko kokenut oikeasti läheisen kuoleman kun ihmettelet mikä siinä surettaa. Minäkin uskon että kun on vanha ja elämäntyönsä tehnyt, luopuminen olisi helpompaa ja ymmärrettävämpää, mutta silti suru on omaisilla. Näin omasta näkökulmasta voin kertoa että puolisoni kuoli vielä kun meillä on alaikäiset lapset. Joudun jakamaan surun lasten kanssa ja pohtimaan miksi isä ei saanut elää. Kun kavereiden vanhemmat elävät ja jopa eroperheissä isä on jossain. Meidän perheessä isä ei kuljeta harrastuksiin, ei tule rippijuhlaan eikä lakkiaisiin. Kun tyttäreni vihitään, ei isä saata alttarille. Niin paljon asioita joita on odotettu ja muut perheet viettävät yhdessä. Olisiko tämä kateutta ja katsomme vain siksi kyynel silmissä muiden perheiden isejä lastensa kanssa. Itse aikuisena joudun selviämään siitä mikä aiemmin jaettiin, eikä voi enää tukeutua toiseen ja saada lohtua. Lasten suru on pohjaton (myös omani)ja kaikki se, mitä isän kanssa olisi koettu ja mitä isä olisi opettanut jää tietämättä. Aavistus siitä on seuratessa kavereiden perheitä. Emme ole niin vahvoja että sulkisimme menetyksen pois ja eläisimme kuin mitään ei olisi tapahtunut. Suremme siis liian lyhyeksi jäänyttä elämää ja kaipaamme häntä eikä sitä voi välttää.
Osanotto Teille kaikille!
Sain seurata serkkujeni ja heidän äidin ikävää kun heiltä isä kuoli tapaturmaisesti kun olivat rakentamassa uutta kotia. Suru on jotain jota ei saata ymmärtää ellei ole kokenut.
Voimia Sinulle jokaiseen hetkeen! - kuuluu kuolemaan
Nimetön kirjoitti:
En oikein ymmärtänyt kirjoitustasi. Oletko kokenut oikeasti läheisen kuoleman kun ihmettelet mikä siinä surettaa. Minäkin uskon että kun on vanha ja elämäntyönsä tehnyt, luopuminen olisi helpompaa ja ymmärrettävämpää, mutta silti suru on omaisilla. Näin omasta näkökulmasta voin kertoa että puolisoni kuoli vielä kun meillä on alaikäiset lapset. Joudun jakamaan surun lasten kanssa ja pohtimaan miksi isä ei saanut elää. Kun kavereiden vanhemmat elävät ja jopa eroperheissä isä on jossain. Meidän perheessä isä ei kuljeta harrastuksiin, ei tule rippijuhlaan eikä lakkiaisiin. Kun tyttäreni vihitään, ei isä saata alttarille. Niin paljon asioita joita on odotettu ja muut perheet viettävät yhdessä. Olisiko tämä kateutta ja katsomme vain siksi kyynel silmissä muiden perheiden isejä lastensa kanssa. Itse aikuisena joudun selviämään siitä mikä aiemmin jaettiin, eikä voi enää tukeutua toiseen ja saada lohtua. Lasten suru on pohjaton (myös omani)ja kaikki se, mitä isän kanssa olisi koettu ja mitä isä olisi opettanut jää tietämättä. Aavistus siitä on seuratessa kavereiden perheitä. Emme ole niin vahvoja että sulkisimme menetyksen pois ja eläisimme kuin mitään ei olisi tapahtunut. Suremme siis liian lyhyeksi jäänyttä elämää ja kaipaamme häntä eikä sitä voi välttää.
Hyvä nimetön.
Et tietenkään voinut ymmärtää kirjoitustani, koska olet käsittänyt minun ihmetelleen "mikä läheisen kuolemassa surettaa"
Ihmettelin mikä siinä on vaikeaa?
Kyllä minulta on kuollut useampikin omainen ja läheinen. Jokaista heistä olen surrut ja kaivannut tosi paljon, teen niin edelleen, mutta vaikeaa ei ole ollut.
Koska en voi muuttaa tapahtunutta, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä. Se ei tarkoita, että "sulkisin menetyksen pois ja eläisin kuin ei mitään olisi tapahtunut" En ole minäkään vahva, mutta olen realisti.
Ikäväni ja suruni kanssa opin elämään, kun muistelin niitä kivoja asoita joita kerkisimme tehdä. Mistä puhuimme jne.
Kun kerran oli tarkoitus minun jatkaa elämää ilman heitä teen sen heidän hyviä puolia muitellen, en masentuen ja itkien. Älä nyt ymmärrä minun iloinneen. Minä itkin aikani ja jatkoin elämääni.
Viimeisestä läheisen kuolemasta tulee näinä päivinä vuosi täyteen. Aion käydä haudalla, vien kukan ja sytytän kynttilän. Voi olla että itku tulee, mutta tulkoon ei se maailmaa pysäytä.
Läheisen kuoleman ei tarvitse olla maailman loppu, kuin aikansa, sen ajan meistä jokainen päättää itse. Toivon ettei kukaan jäisi niin koukkuun ettei loppuelämässään pysty ajattelemaan kuin sitä menetystä.
Enkä taaskaan tarkoita että kuollut pitäisi unohtaa tyystin. Hänet vaan pitää ottaa osaksi omaan elämäänsä kuolleena läheisenä.
Voimia meille kaikille ja jatketaan elämäämme.
- 2 kertainen suru
Minulla on paljon omakohtaisia kokemuksia, siitä miten toiset suhtautuvat suruun.
Johduin luopumaan kahdesta rakkaastani pienen ajan sisällä.
Haluaisin tehdä niin, että jos omainen haluaa puhua asiasta, hän saa tehdä niin ja kuuntelen.
Hän saa itse puhua asiasta, jos haluaa.En kysele.
Minä sain monta ihanaa ystävää ja kaveria, kenen kanssa voin puhua asiasta ja toiset jopa "potkivat päähän",etei ihan masennu. - a-nelly
Menetin mieheni viime viikolla äkillisesti. Hän oli juuri täyttänyt 50, minä en täytä vielä vuosiin. Olimme olleet 32 vuotta yhdessä, kakarasta asti. Lapsia meillä on kaksi, toinen alaikäinen.
Mene reilusti työkaverisi luo, ei ole väliä mitä sanot, mitä teet, itketkö vai et. Välittäminen on tärkeämpää. Kliseetkään ei haittaa, kaikki vähempiarvoinen menettää merkityksensä, kun menettää rakkaansa. Ja joka hetki ei jaksa itkeä, suru on joka päivä erilainen.Ei sinun tarvitse surra, ehkä tuntematonta, mutta välität työkaveristasi, se vain merkitsee. - viestin
Minne on hävinnyt viesti joka oli kirjoitettu 24.7 klo 21.51 ?
- hälytys
Viesti tulikin tosin pitkällä viiveellä.
- jäkyttynyt
minulle esimies tokaisi heti aamulla töihin tullessani pari päivää isäni kuoleman jälkeen että koitas nyt unohtaa se vähäksi aikaa meillä on paljon töitä. Olisi edes sanonut ensi "otan osaa suruusi mutta kun ei . Järkytyin sydänjuuria myöten.
- ei empatiaa srk:lta
Mulle lähimmän esimiehen pikkukympiksi nostama työkaveri sano tunteettoman, pakonomaisen osanoton lausahduksen jälkeen jo heti sen mitä oikeasti ajatteli: "Tulit kuitenkin töihin". Jollainhan piti mut saada painettua viel hiukka alemmas.., potemaan huonoa omaatuntoa ku "pein porukan" olemalla poissa töistä. Sanomattakin liene selvää millaane työpaikka..., tietysti SEURAKUNTA!!!!!
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Joskus mietin
miten pienestä se olisi ollut kiinni, että et koskaan olisi tullut käymään elämässäni. Jos jokin asia olisi mennyt toisi254799- 883734
Ryöstö hyrynsalmella!
Ketkä ryösti kultasepänliikkeen hyryllä!? 😮 https://yle.fi/a/74-20159313483165- 542677
- 2072655
- 522625
Sukuvikaako ?
Jälleen löytyi vastuulliseen liikennekäyttäytymiseen kasvatettu iisalmelainen nuori mies: Nuori mies kuollut liikenne322420- 1532350
- 311955
Avustettu itsemurha herättää vahvoja tunteita - Laillista Sveitsissä, ei Suomessa
Hilkka Niemi sairastaa harvinaista PLS-sairautta. Hilkan on elettävä loppuelämänsä parantumattoman sairauden kanssa, jok1091565