:-)
Sydämeni jyskää.
Hopepaju!
Onko se todellakin näin, onko?
On, todellakin
olemme juuri tässä ja -
juuri näin.
Kämmeneni hikoavat kädessäsi.
Puiden taipuneet rungot kohisevan virran partaalla,
ja hyttysiä pienemmät ötökät,
nuo pikkuruiset haituvat veden yllä,
ja valkosiipiset lokit!
Minä näen. Ou, minä näen ne.
Pidän kädestäsi kiinni,
itkua pidätellen.
Rannat kuiskaavat meissä kukkuloiden laulua
korkeimmille lakeuksille saakka,
eivät enää jää rinteiden puoliväliin
pyörteilemään
arkojen tuntojemme
nousevat ja laskevat sävelet.
Oi, millainen maisema!
Kun ensimmäistä kertaa löydän
meidät tässä
käsikkäin, sylikkäin
r r r rakkaani.
Suuri laulu läpi maailman kohisee ja soljuu
suonissamme sointuvana,
kuin sula lyijy
kihahtaessaan taivaasta kosken kivikkoon:
autuutta.
Menköön kaikki muu! Joutava logiikka pikkusievine selontekoineen!
Viimeisenkin paperihatun päästämme riuhtokoon tuuli
ja sanat vimmaisesti kirjoitetut
palakoot
kuin roskat syvien laaksojen nuotioissa.
Juuri näin.
Juuri näin...
Kosketa. Kosketa. Kosketa.
Tuolla herkällä sormellasi poskeni pintaa.
Kosketat.
Kiitos.
Olemme vain tässä.
- -
Hmm. Niinköhän se lienee?
Toivottavasti
edes vähän niin... Jollain tavalla...
- -
Voi eloton, paperihattuinen rakkaani! Voi...
Vääntyilevä folionukke.
Niinkö vähän?
Vähän enemmän. Vielä. Vähän:
rakkaani, tässä.
Sydämeni jyskää.
Hopepaju!
Onko se todellakin näin, onko?
On, todellakin
olemme juuri tässä ja -
juuri näin.
Kämmeneni hikoavat kädessäsi.
Puiden taipuneet rungot kohisevan virran partaalla,
ja hyttysiä pienemmät ötökät,
nuo pikkuruiset haituvat veden yllä,
ja valkosiipiset lokit!
Minä näen. Ou, minä näen ne.
Pidän kädestäsi kiinni,
itkua pidätellen.
Rannat kuiskaavat meissä kukkuloiden laulua
korkeimmille lakeuksille saakka,
eivät enää jää rinteiden puoliväliin
pyörteilemään
arkojen tuntojemme
nousevat ja laskevat sävelet.
Oi, millainen maisema!
Kun ensimmäistä kertaa löydän
meidät tässä
käsikkäin, sylikkäin
r r r rakkaani.
Suuri laulu läpi maailman kohisee ja soljuu
suonissamme sointuvana,
kuin sula lyijy
kihahtaessaan taivaasta kosken kivikkoon:
autuutta.
Menköön kaikki muu! Joutava logiikka pikkusievine selontekoineen!
Viimeisenkin paperihatun päästämme riuhtokoon tuuli
ja sanat vimmaisesti kirjoitetut
palakoot
kuin roskat syvien laaksojen nuotioissa.
Juuri näin.
Juuri näin...
Kosketa. Kosketa. Kosketa.
Tuolla herkällä sormellasi poskeni pintaa.
Kosketat.
Kiitos.
Olemme vain tässä.
- -
Hmm. Niinköhän se lienee?
Toivottavasti
edes vähän niin... Jollain tavalla...
- -
Voi eloton, paperihattuinen rakkaani! Voi...
Vääntyilevä folionukke.
Niinkö vähän?
Vähän enemmän. Vielä. Vähän:
rakkaani, tässä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
kehittelen siihen vastarunon, myöhemmin.
Menoa, joten pitää alkaa pikkuhiljaa valmistautu-
maan. Palaan ...
Kiitos näin alkuun, hieno !
tänään ei enää jaksa - ajatella.
Hyvää yötä, nuku hyvin.
Aistit avoimena
enemmän kuin koskaan
elät tänään.
Liian kauan
aivan liian kauan,
olemme joutuneet etsimään toisiamme.
Kunnes nyt
Luontoäidin helmassa,
koemme
näemme toisemme uusin silmin.
Kosketuksen ihme.
Auringon hehkuvassa leikissä
järven hopeiset lantit keinuu,
unohdutaan
unohdutaan rakas tänne.
Kahden
kirjoitamme elämästä runon
vuosien kivuista
ja riemuistamme.
Kypsyytemme puhkeamisesta
rakkaudesta.
Kätesi liikkuu niin pehmeästi ...
Hienoa fiktiona. Runohenkilöiden maailmassa, minkä kautta voi peilata oikean elämän tuntoja, tunnustella tunteiden maailmaa. Ja hienoa - myös siinä oikeassa. Really. Kaunista kuvailemista tää...
No niin. Juu. Katsokaa toisianne silmiin siellä kosken partaalla. :)
Hyväksyen toisen sellaisena kuin on... voi mitä rikkautta, Rellu, tää elämä kipuineenkin.
Halaus sulle ja ystävällinen halaus sille sun... kuinkas Maari-t sitä kutsuikaan... nallekarhulle myös.
Viettäkää kivaa kesää!
Lähden tästä just kohtiinsa vaihtamaan tietokonetta ja sitten kaupungille.
Moiks.
- -
Käsi virtaavan veden viileässä hehkussa,
silmäripsillä
sinkoutuneet pisarat,
osuu valo osuu olkapäille:
lokin huuto, kiirivä katse - pala kesäillan soljuvaa
hämärää.