Minua huolestuttaa elämän tilanteeni ja kumppanini ja omat ajatukset. Saimme mieheni kanssa ihastuttavan pienokaisen muutama kuukausi sitten. Minulla on lapsi entuudestaan, joten olemme uusperhe.
Monia varmasti ärsyttää ne toisten kakarat, mutta valitettavaa on että ne lapset vaistoavat sen ja alkavat käyttäytymään sen mukaisesti.
Mieheni siis on elänyt poikamies elämää ennen tapaamistamme, jolloin minä olen elänyt äitinä kahdestaan lapseni kanssa. Meillä on ollut omat sääntömme ja olemme olleet onnellisia kahden.
Uuden suhteeni alussa kaikki vaikutti hyvältä. Mies otti lapseni hyvin vastaan ja lapsenikin oli onnellinen kuin äiti löysi itselleen seuraa.. jonkin ajan kuluttua mieheni rupesi käymään baareissa ja ystäviensä kanssa hillui missä milloinkin. Alkoholin vaikutuksen alaisena mieheni on sietämätön. Ei väkivaltainen mutta puhuu rumasti ja haukkuu, aivan eri mies kuin selvinpäin. Jotenki jaksoin uskoa että tilanne on väliaikainen ja kuin hän saa opinnot päätökseen ja pääsee töihin hän muuttuu vastuuntuntoisemmaksi.
Olin miettinyt toista lasta jo pitkään, ja kuinka ollakkaan totesin olevani raskaana. Asiaa puitiin edes takaisin, mutta aborttiin en kertakaikkia suostunut vaikkakin suhde oli pahassa jamassa... niin tiedän että lapsi ei ole ratkaisu ongelmiin, ja olisi pitänyt miettiä...käyttää ehkäisyä, mutta näin oli asian laita. Koko raskauteni oli pääsääntöisesti yhtä helvettiä. Mies valmistui, meni töihin mutta "rankka työ rankat huvit".
Voin sanoa että olin henkisesti aivan riekaleina tämän juopottelun takia... yksin viikonloppu iltaisin, otin niin paljon paskaa vastaan että tilanne muuttui jo epätoivoiseksi. Mieheni ei vain nähnyt tilanteessa mitään pahaa. Minulla oli kuulemma vaan hormoonit pahasti sekaisin... Koska minua ei kuunneltu muutin pois yhteisestä kodistamme ja seurasin etäältä hänen touhujaan siinä uskossa että mitä jos viellä joku päivä olisimme perhe.... ehkä??? Jotenki tilanne ratkesi, muutimme isompaan kotiin ja uusi elämän alku sai meidät yrittämään...
Nyt kuin olemme taas perhe niin mieheni oivalsi ettei alkoholi ja lapsi ole hyvä yhdistelmä ja oleskelee illat kotona uskollisena isänä, kuitenkin tunnelma on kuollut. Minusta tuntuu että kaikki koettu paha elää sisälläni edelleen. Olen onnellinen äitinä, minulla on nytten kaksi ihanaa lasta ja mieskin joka hoitaa isän velvollisuutensa niin että saan levätä ja mennä ystävien kanssa (ilman lasta). Mutta minun sisällä on tyhjää ja kuollutta, en tunne mitään miestäni kohtaan, niinku kaikki olisi jo mennyttä, liikaa ruhjeita, mutta kuitenki niin suuri asia yhdistää meitä, lapsi.
En oikein tiedä mihin suuntaan lähden. Kaikki tuntuu väärältä. Voin varmuudella sanoa että hän rakastaa minua ja yrittää korjata rikkoutuneen suhteemme, mutta en vain uskalla luottaa että hän jatkossakin tekee meidät onnelliseksi.
Meillä ei ole ollut seksiä kuin kerran kaksi kuluneen vuoden aikana. Minua ei vain kiinnosta, tai kiinnostaa, mutta ei hänen kanssaan. En halua häntä lähelleni. Kaikesta tapahtuneesta perheenikin on häntä vastaan, ja olen totaalisen puun ja kuoren välissä tunteideni kanssa.
Onko kukaan selvinnyt totaalisesta parisuhde kriisistä ja miten? En haluaisi jäädä taas yksin lapsen kanssa... mutta en halua ajatella että uhraan loppuelämäni miehelle joka ehkä taas retkahtaa...
Monia varmasti ärsyttää ne toisten kakarat, mutta valitettavaa on että ne lapset vaistoavat sen ja alkavat käyttäytymään sen mukaisesti.
Mieheni siis on elänyt poikamies elämää ennen tapaamistamme, jolloin minä olen elänyt äitinä kahdestaan lapseni kanssa. Meillä on ollut omat sääntömme ja olemme olleet onnellisia kahden.
Uuden suhteeni alussa kaikki vaikutti hyvältä. Mies otti lapseni hyvin vastaan ja lapsenikin oli onnellinen kuin äiti löysi itselleen seuraa.. jonkin ajan kuluttua mieheni rupesi käymään baareissa ja ystäviensä kanssa hillui missä milloinkin. Alkoholin vaikutuksen alaisena mieheni on sietämätön. Ei väkivaltainen mutta puhuu rumasti ja haukkuu, aivan eri mies kuin selvinpäin. Jotenki jaksoin uskoa että tilanne on väliaikainen ja kuin hän saa opinnot päätökseen ja pääsee töihin hän muuttuu vastuuntuntoisemmaksi.
Olin miettinyt toista lasta jo pitkään, ja kuinka ollakkaan totesin olevani raskaana. Asiaa puitiin edes takaisin, mutta aborttiin en kertakaikkia suostunut vaikkakin suhde oli pahassa jamassa... niin tiedän että lapsi ei ole ratkaisu ongelmiin, ja olisi pitänyt miettiä...käyttää ehkäisyä, mutta näin oli asian laita. Koko raskauteni oli pääsääntöisesti yhtä helvettiä. Mies valmistui, meni töihin mutta "rankka työ rankat huvit".
Voin sanoa että olin henkisesti aivan riekaleina tämän juopottelun takia... yksin viikonloppu iltaisin, otin niin paljon paskaa vastaan että tilanne muuttui jo epätoivoiseksi. Mieheni ei vain nähnyt tilanteessa mitään pahaa. Minulla oli kuulemma vaan hormoonit pahasti sekaisin... Koska minua ei kuunneltu muutin pois yhteisestä kodistamme ja seurasin etäältä hänen touhujaan siinä uskossa että mitä jos viellä joku päivä olisimme perhe.... ehkä??? Jotenki tilanne ratkesi, muutimme isompaan kotiin ja uusi elämän alku sai meidät yrittämään...
Nyt kuin olemme taas perhe niin mieheni oivalsi ettei alkoholi ja lapsi ole hyvä yhdistelmä ja oleskelee illat kotona uskollisena isänä, kuitenkin tunnelma on kuollut. Minusta tuntuu että kaikki koettu paha elää sisälläni edelleen. Olen onnellinen äitinä, minulla on nytten kaksi ihanaa lasta ja mieskin joka hoitaa isän velvollisuutensa niin että saan levätä ja mennä ystävien kanssa (ilman lasta). Mutta minun sisällä on tyhjää ja kuollutta, en tunne mitään miestäni kohtaan, niinku kaikki olisi jo mennyttä, liikaa ruhjeita, mutta kuitenki niin suuri asia yhdistää meitä, lapsi.
En oikein tiedä mihin suuntaan lähden. Kaikki tuntuu väärältä. Voin varmuudella sanoa että hän rakastaa minua ja yrittää korjata rikkoutuneen suhteemme, mutta en vain uskalla luottaa että hän jatkossakin tekee meidät onnelliseksi.
Meillä ei ole ollut seksiä kuin kerran kaksi kuluneen vuoden aikana. Minua ei vain kiinnosta, tai kiinnostaa, mutta ei hänen kanssaan. En halua häntä lähelleni. Kaikesta tapahtuneesta perheenikin on häntä vastaan, ja olen totaalisen puun ja kuoren välissä tunteideni kanssa.
Onko kukaan selvinnyt totaalisesta parisuhde kriisistä ja miten? En haluaisi jäädä taas yksin lapsen kanssa... mutta en halua ajatella että uhraan loppuelämäni miehelle joka ehkä taas retkahtaa...
Vastaukset 5
Vanhimmat
Miehesihän muutti tapansa - poikamiespäivät ohi ja se hyvä perheenisä löytyi.
Vaan sinäpä jatkat rankaisua ja odotat ..niin mitä?
Jotain suurta episodia, jolla sinun oikeutettuja(?) loukattuja naisen- ja äidinvaistoja hyviteltäisiin vuositolkulla?
Sinulla on siis kaksi lasta, hyvä koti, hyvä isä lapsillesi, mies joka rakastaa sinua..
Alahan nyt elää tätä idylliä äläkä jahkaile menneitä.
Jos murmutat menneitä kovinkin pitkään, niin idyllisi on mennyttä ja huomaat sitten myöhemmin katuvasi teinityttökäytöstäsi.
Ole ylpeä miehestäsi, joka ymmärsi perheensä ja lastensa merkityksen ajoissa - jotkuhan eivät tee sitä koskaan.
ap.n tunnetta. Itselläni oli sama juttu, mies ryyppäsi ja rälläsi ja kotiin ku pääsi niin se henkinenväkivalta alkoi jopa ihan fyysinenkin sekä tavaroiden rikkomisia yms.
Käytiin parisuhdeterapiassa, muuta jotakin oli kuollut sisältäni. Mietin monesti että voiko tuo toinen oikeesti rakastaa kun pystyy tekemään minulle tuollaista. Liian paljon satutettu ja haavoitettu.... paluuta ei ollut...
Tee kaikkesi ja katso mitä se tuo tullessaan.
Parisuhdeleirit on hyviä paikkoja sekä jos saat hyvän terapeutin niin varmasti siitä on apua, mutta se vaatii teiltä kummaltakin vastaantulemista.
Anna aikaa itsellesi eheytyä, sitä minä pyysin exältäni mutta en saanut vaan ainaista natkuttamista, joten en koskaan päässyt parantelemaan niitä haavojani...
Tsemppiä
tilanteeseesi auttaa vain aika.Anna miehellesi aikaa,ja ennen kaikkea anna itsellesi aikaa sopeutua nyky tilanteeseen.
Ihminen ei valitettavasti(tai sitten onneksi)ole mikään kone,josta voisi napin painalluksella muuttaa tunnetilan.
Jos rakastaa, sitä kestää ihmeen paljon kaikkea huonoa...ja jos on tunne että ne perheen peruspilarit ovat kunnossa..niiden varaan on hyvä rakentaa..suunnitella tulevaisuutta,mutta pienin askelin..päivä kerrallaan.
Puhuminen on parisuhteessa tärkeintä..tai no ehkä se seksi on sittenkin tärkein...kuitenkin läheisyyttä,hellyyttä kaipaa/tarvitsee jokainen.
Ihmistä ei ole luotu yksin elämään...
Jos rakkaus onkin hetken kateissa..sen voi löytää tutusta ihmisestä uudelleen..
Ehken sinun pitäisi listata elämästäsi ne plussat ja miinukset..pyytää miehesi tekemään samoin.
Sitten puhua niistä ongelmaksi muuttuneista asioista..luottamus pulasta jne.
Lapsien takia ei suhteessa kannattaisi pysytellä..mutta pitäisi muistaa etteivät lapset ole valinneet vanhempiaan..eivätkä he ole voineet valita vanhempiensa uusia kumppaneita.Miltä lapsista tuntuisi,jos taas edessä olisi muutto?Tai jonkin ajan kuluttua uusi ihmissuhde?
Lapsilla pitäisi olla jotain muutakin pysyvää kuin se oma äiti.
Muistelen miten itsellä aikoinaan muuttui lapsen saannin jälkeen tunteet miestä kohtaan..ei vaan tehnyt mieli seksiä..ei tiennyt halusiko kumppania enää lainkaan...no,kaikki muuttui ajan kanssa paremmaksi.
Kerroit että perheesikin on häntä vastaan?Mutta eikös se ole siten että sinä olet itse kumppaniksesi hänet valinnut?Eikö heidän tulisi tukea sinua,kannustaa...ennemminkin kun olla miestäsi vastaan?!
Itse en koskaan hyväksyisi muiden puuttumista kumppanini valintaan,sillä minähän hänet olen valinnut..ja minä hänen kanssaan myös elän.
Jokaisen on kuitenkin itse elämänsä suunta valittava...toisen elämää ei voi elää.
Voimia sinulle tähänkin päivään.
Kiitos tuesta ja neuvoista.
Voi olla että hormoonit ovat sekoittaneet päätä ja että tosiaan tulisi "aikuistua" ja katsoa tilanteen valoisat puolet.
Turvauduin yhtenä jouluaattoa edeltävää yötä äitini turvaan, sen jälkeen kuin mieheni oli rikkonut lupauksensa rauhallisesta joulusta ja herätti kaikki tullessaan kotiin kaato kännissä (kaatui melkein nukkuvan poikani päälle, joka säikähti) haukkui minut jne. Tilanne oli niin loukkaava ja uhkaava että ajoin yötä myöten vanhempieni luokse. Tämä plus kaikki muut kerrat ovat saanneet vanhempani karsastamaan häntä. Minulle vanhempani (perhe) on aina ollut hyvin läheinen, ja tuntuu että menen kahtia, en jaksa perheeni kommenteja miehestäni ja kaikesta menneestä. Meidän suhteemme on heille jo tuhoon tuomittu, olen pyytänyt ettei he minun kuullen puhuisi asiasta, mutta kyllä nämä kommentit jostakin kantautuu minulle.
On raskasta elää näin, en voi oikein pyytää miestäni vanhempieni luokse pelkäämättä että jotakin katastrofin aihetta taas syntyy. En siltikään halua elää ilman vanhempiani... ei vaan olisi pitänyt heille näyttää ongelmiani, mutta siinä hetkessä kuin voi pahoin ei mieti mihin kaikki johtaa..
Lisäksi mieheni varpajaiset venähti pitkäksi ja hän kehoitti minua menemään vauvan kanssa kotiin taksilla yksin... se loukkasi minua suunnattomasti kuin vietin ensimmäisen yön lapsemme kanssa yksin sotkuisessa kodissa..
Jälkeenpäin olen asioista puhunut hänelle, kuinka paljon olen kärsinyt ja loukkaantunut hänen teoistaan. Niin, hän on miettinyt asioita ja onkin tätänykyään kotona kanssani, mutta en halua häntä enään lähelleni... niin ristiriitaista. Uskon että meillä on tulevaisuus, mutta en jaksaisi ikuista painostusta ja halveksuntaa muulta perheeltäni... miten siis valita?
Haluan uskoa että tilanteen voi korjata mutta miten?????
Kiitos ajastasi.
"Lisäksi mieheni varpajaiset venähti pitkäksi ja hän kehoitti minua menemään vauvan kanssa kotiin taksilla yksin... "
Tarkoitatko tällä sitä, että miehesi ei hakenut sinua ja lastanne sairaalasta kotiin, vai sitä että sinä olit mukana varpajaissa?
Vastaustasi odotellessa kommentoin muuta:
Kuulostaa siltä, että et ole kunnolla itsenäistynyt lapsuutesi perheestä. Tulkitsen jopa niin, että kun vanhempasi ovat pettyneitä puolisoosi, sinäkin katsot häntä yoisin silmin, ja olet pettynyt.
Jos miehesi juominen on loppunuy, teet teille kaikille vääryyttä elämällä menneessä. Me kaikki teemme virheitä, mutta olemme silti rakkauden arvoisia. Uskon, että tulet itsekin vielä tarvitsemaan anteeksiantoa ja rakkautta, vaikka et sitä ansaitsisikaan.