tarkoituksella lapseton

On meitä muitakin "viallisia" naisia, jotka eivät lapsia halua. Aihe nyt vain sattuu olemaan melkoinen tabu yhteiskunnassamme, joten siitä ei paljon puhuta.

Jos tapella haluat, kannattaa katsastaa Ellien keskustelupalsta...

kuulun samaan ryhmään...ei penskoja vaikka 33 jo lasissa.en tajua myöskään äitien hössötystä raahata kakaroita näytille...ei vois vähempää kiinnostaa.ärsyttää myös rääkyvät ja riehuvat penskat esim.ravintoloissa ja kaupoissa.yök.en tajua myöskään miksi minun tulisi hankkia lapsia vain sen vuoksi että muutkin hankkivat,sellainen näyttää olevan yleinen kanta.paras tietämäni tapaus oli että alettiin tekeen lapsia kun molemmat oltiin työttöminä,eikä ollut mitään tekemistä...ei järki paljon päätä pakota...joten annan näiden älyköiden täyttää tämä maailma,ei ole minun tehtäväni.

www.plaza.fi/ellit ainakin sieltä löytyy keskustelupalsta

Jos et lapsia tahdo niin et tahdo, siihen en puutu.

Mutta miehestäsi..
Vaikka hän on aikaisemmin ollutkin kielteisellä kannalla, hänellä on oikeus isyysviettiinsä joka puhjeta yllättäen ykkösasiaksi elämässä. Voit hyvinkin joutua tekemään ratkaisun mies perhe vai sinkuksi.. Ja jos miehesi ei saa asiaa kakistettua keskustelun alle kunnolla se jäänee kalvamaan pidemmmän päälle ja palaa katkeruutena myöhemmin.. En suinkaan tarkoita että sinun tulisi tehdä tai haluta lapsia sen takia, sinulla on oikeus elää elämääsi juuri niin kuin haluat. Ajattelin vain muistuttaa, ettei päätöksessä pysyminen ole välttämättä kovin helppoa.

Ja jos nyt kuitenkin päädyt "kokeilemaan" miehesi pyynnöstä.. Niin anna vastuu miehellesi. Tottakai olet äitinä osa lapsen elämää, varsinkin alussa suuri osa. Mutta sopikaa toiminta suunnitelma niin että miehesi ottaa päävastuun ja hoitaa lasten juoksevat asiat. Sinä voit jatkaa työelämässä kun miehesi jää hoitovapaalle yms. Miehellesi "tavanomainen äidin" rooli ja sinulle miehen.. Ei kukaan ole sanonut että oikeanlainen äiti on kanaemomainen kaikista huolehtiva kotipiika, myös isä voi niin halutessaan pyörittää arkea lasten kanssa.

..tälläisia ajatuksia heräsi.. Toivottavasti pääsette yhteisymmärrykseen suhteenne tulevaisuuden näkymistä.

sun on viisainta ettiä semmonen mies joka ei kanssa halua lapsia....

Ei ei ja ei, olen yli kolmenkymmenen ja en todellakaan halua lapsia tehdä. Olen hiljaa niellyt ihmisten kommentit omasta itsekkyydestäni ja mukavuudenhalustani. Naimisissa ollaan ja mies on asian tiennyt paljon ennnen naimisiin menoamme ja on asian kanssa kai ihan sujut. Olen pohtinut asiaa siltä kannalta, että tehdäkö lapsia itseä varten vai sen takia, että kyllästyy siihen uteluun, kehotteluun ja käskytykseen vääntää lapsia tähän maailmaan. Tein oman päätökseni ja siinä pysyn, ei.

En todellakaan halua lapsia...en ole koskaan tykännyt...ja yli kolmekymppinen nainen olen!!! =) Kiva kuulla että on muitakin...välillä tuntuu että oon ainoa tällainen! Elukoita kyllä löytyy, jopa kolme kappaletta. Ne on mun mussukoita!

Minun päätökseeni olla lapseton liittyy oma lapsuudenkokemukseni. Kotimme oli väkivaltainen ja äitini monilla tavoin huono äiti. Ei osannut vastata lapsen tarpeisiin ja olla aidosti läsnä. Ei osannut suojella lapsiaan väkivallalta ja asettaa heitä ykkössijalle. Jo pienenä minulle kehittyi synnytyspelko, kun kuuntelin toistuvasti äitini kertomusta omasta traumaattisesta synnytyksestään. Kasvoin siihen, etten halua olla ainakaan tuollainen äiti tai kokea raskautta. Äitiys ajatuksena tuntuukin hyvin raskaalta, kun ei ole ehjää peiliä äitiydestä, mihin peilata.

Lähestyn iältäni jo neljääkymppiä ja kokemuksieni takia en ole koskaan haaveillut äitiydestä vaan ajatus on ahdistava. Mieheni kuitenkin haluaisi lapsia ja olemme olleet jo kohta pari vuosikymmentä yhdessä. Minua asia vaivaa, kun tiedän ettei äitiys ole minun haaveeni, mutta hänelle tärkeää. Koen äitiyden vieraana asiana ja tunnen ettei minulla ole niitä kaikkia voimavaroja, joita äitiys vaatisi. Toisaalta tuntuu todella kamalalta olla esteenä toisen perhe haaveelle. Todella vaikea yhtälö!

36 lasissa enkä vieläkään tunne että haluisin lapsia. Työn puolesta ihan ok mut muuten ei =0

Mä olen 49-vuotias, joten aika selvää on, että lapsia ei enää tule. En ole halunnut, tosin saaminenkin olisi todennäköisesti ollut aika vaikeaa.

Mulla on nuoremmilta ajoiltani kokemusta kahdestakin miehestä, jotka olivat seurustelun alkaessa ehdottomasti sitä mieltä, että hyvä, ei lapsia. Vaan aikaa myöten mieli muuttui, ja osiltaan johti sitten eroonkin. Lasten "saaminen" olisi merkinnyt mulle hoitoja, ehkä raskaitakin, eikä sellaisiin voi lähteä, jos ei ihan oikeasti todella halua.

Molemmilla mainitsemistani miehistä on nyt lapsia, useampia. Vaan löytyi se pitkäaikainen kumppani minullekin, miehestä jolla oli jo lapset tehtyinä hyvin nuorena, mutta liitto päättynyt.

Minäkään en ole koskaan eläissäni halunnut lapsia, en omia enkä mitään puolikkaitakaan.

En tiedä, ehkä olen sitten itsekäs tai jotain, mutta minä tykkään tehdä asioita, joista itse pidän - en elää jonkun toisen kautta. Odotin vuosia, että saan alkaa elää omaa elämääni ja pitää sellaisia vaatteita ja sellaista hiusmallia kuin itse haluan, että saan syödä, nukkua ja katsoa telkkaria silloin kun itse haluan (työajat tietysti huomioiden, mutta noin niinkuin vapaa-aikana), saan alkaa harrastaa asioita joita haluan, ja että saan tutustua sellaisiin ihmisiin, jotka kiinnostavat minua. Odotin 9-vuotiaasta lähtien, että pääsen eroon siitä ahdistavasta määräilystä, jossa uhataan laittaa huoneesta lämmitys pois, ellen tee niin kuin isä sanoo (harjaa hänen hiuksiaan, silitä hänen vaatteitaan, lämmitä ruokaa hänelle mikrossa...) ja jossa täytyy varoa jokaista tekemäänsä asiaa ja sanomaansa juttua, ettei joku heti loukkaannu. Nyt, kun olen päässyt oman elämäni makuun, haluan vain nauttia siitä, että voi elää itselleen ja puolisolleen ja rakentaa juuri sellaisen elämän kaikkine sisustuksineen, omine vaatteineen ja harrastuksineen, jollaisen haluaa. Eikä koko ajan joku muistuta, että "olet tuollainen kauhea ihminen, koska et palvele minua". En tasan halua mitään lasta elämääni, sillä en ole itse asiassa ikinä koko elämäni aikana haaveillut äitiydestä tai lapsiperhe-elämästä, enkä ole koskaan edes harkinnut lapsia. En ole ikinä ajatellut "sitten kun saan omia lapsia", enkä edes leikkinyt "kotia" kun olin itse lapsi. Lapset eivät yksinkertaisesti kiinnosta minua. Näen lapset ahdistavana kahleena, jonka johdosta oma elämä loppuu täysin (nyt kun vihdoin olen saanut oman elämän) ja täytyy TAAS alkaa laittaa joku kitisijä etusijalle ja hylätä kaikki, mitä itse haluaa tehdä.

Ajatuskin lapsesta ahdistaa minut hengiltä. Kaiken lisäksi, en näe lapsissa mitään "suloista". En koe tarvetta hoitaa tai hoivata niitä. Edes ympäristö ei ole paras mahdollinen; en haluaisi lapsiani ahdasmieliseen anoppilaani oppimaan "huonoja" vaikutteita, sen enempää kuin haluaisin heitä omien vanhempienikaan luo oppimaan vielä huonompia vaikutteita. (Joskaan en toki voi tietää, olisivatko minun tai puolisoni vanhemmat edes hengissä enää siinä kohtaa, kun meillä mukuloita olisi, sen verran iäkkäitä ollaan kuitenkin kaikki jo.)

Lapset eivät yksinkertaisesti sovi minulle. En näe itseäni äiti-ihmisenä, enkä kotiamme lapsi-kotina. Parempi siis jättää lapset hankkimatta, koska syyttömiähän ne lapset siihen ovat, että päätyvät ei-toivotuiksi epäkelvollisille vanhemmille pilaamaan näiden elämän. Lapsissa sama homma kuin eläimissä: mieluiten vain niille, jotka todella tahtovat niitä ja osaavat ja haluavat huolehtia niistä myös.

Lasten hankkimiseen saattaa liittyä sellainenkin juttu että se on alitajuinen yritys korjata oman lapsuuden puutteet ja vääryydet.
Lapsi hankitaan ja ajatellaan: Nyt tällä kertaa kaikki menee niinkuin pitää, kaikki on kauniimpaa ja ne huonot asiat mitä omassa lapsuudessa koin, jäävät toteutumatta...
Kyseessä on siis alitajuinen halu tehdä korjausliike niihin asioihin jotka omassa elämässä meni väärin.
Kyse on siis jonkinlaisesta itseterapiasta.

Samantyyppinen juttu tapahtuu esim silloin kun väkivaltaisen alkoholisti-isän tytär aikuistuttuaan ottaa miehekseen väkivaltaisen alkoholistin. Alitajuisesti hän hakeutuu tilanteeseen jossa voi korjata lapsuuden vääryydet; tilanne on vain ratkaisevasti erilainen koska nainen on aikuinen eikä suojaton, puolustuskyvytön lapsi ja näin hänellä on ainakin teoreettinen mahdollisuus tehdä terapeuttisia korjausliikkeitä.

Vanha aloitus... Aloittajalla on traumoja, koska pelkkä ajatus raskaudesta ällöttää. Ei ole sujut oman sisäisen lapsensa kanssa. Yleisesti ottaen moni on tarkoituksella lapseton, muttei tee siitä sen suurempaa numeroa. Missään ei ole määrätty, että lapsia pitäisi "hankkia".

Pitäisi melkein lopettaa tämä lapsettomuus ja niiden perustelut yleisesti ja julkisuudessa....kerran juttelin "vapaaehtoisesti" lapsettoman naisen kanssa ja hän kyyneleet silmissä selvitti että hän ei voi saada lapsia vaikka sydämmeessään toivoisi.... ja kun tätä lapsettomuutta kysellään ja painostetaankin niin hän tuo tätä vapaaehtoisuuttaan kun ei halua selitellä ja saada jotain säälin sekaisia tunteita.

Mitä minä miehenä ja lapsia omaavana voin sanoa ja halaamaankaan lohdutuksena kyynel virtaan en voi mennä erinäisten syiden takia...mutta mitä voin sanoa?

Olen 42 vee, en ole koskaan joutunut kyselyiden kohteesi, aionko tehdä lapsia vai en.
Ehkä tämä on luonnekysymys, olen hyvin avoin ja jokainen minut vähänkin tunteva näkee heti millainen minä olen ihmisenä.

En ole tähän ikään mennessä tavannut sellaista ihmistä jonka kanssa olisin halunnut perustaa parisuhteen, elää samassa asunnossa, tai edes harrastaa säännöllisesti seksiä. Ei ole tullut vastaan enkä usko, että koskaan tuleekaan.
Nuorempana siis alle 30 vuotiaana yritin seurustella kun kaikki muutkin tekivät niin, mutta puoli vuotta oli joka kerran maksimi, ei siitä tullut mitään, en halua ketään toista kiinni itseeni, enkä olla sidoksissa kehenkään.

Ei ole koskaan ollut vauvakuumetta, ei ikinä minkäänlaista halua saada omaa lasta, kissaa, koiraa, en kaipaa minkäänlaista hoidettavaa. Pidän lapsista, leikin mielelläni ystävieni ja sisarusteni lasten kanssa, mutta kaikki tietävät, että minä en ole mikään parisuhde-ihminen. Voin olla ihmisten kanssa sen puoli päivää - päivän ja sitten pitää päästä omiin oloihin, tekemään jotain muuta.
En ole minkäänlaista ongelmaa tästä enää viimeiseen 10 vuoteen kantanut, enkä meinaa jatkossakaan tehdä tästä numeroa. Olen mikä olen ja iloinen siitä, että pystyn olemaan oma itseni joka paikassa, ei tarvitse peitellä eikä salailla ja ennen kaikkea ei tarvitse inhota ketään eikä mitään.

Noh, lapset on asia joita ei voi "kokeilla"! Ne on ja pysyy, ei voi palauttaa kauppaan kun ei tää sopinutkaan mulle.
En tajua ihmisiä, mulla on ympärillä ihmisiä jotka ovat lapsettomia sekä tahattomasti että tarkoituksella. Ei ole koskaan tullut mieleenkään yrittää "käännyttää" ketään hankkimaan lapsia jos ei sitä halua!
Jokainen elää tavallaan ja tyylillään, se on pääasia että on onnellinen ja varma / tyytyväinen tekemäänsä ratkaisuun.
Niin minäkin jo nuorena päätin että IKINÄ en lapsia tee. No aikaa kului. Olen kolmen (jo ison) lapsen äiti. Koskaan en ole kokenut että olisin joutunut luopumaan jostain sen takia. Mulla on työ, ystäviä, harrastuksia. Olen päinvastoin enemmän saanut mitä menettänyt! Nyt jos ajattelisin elämää ilman lapsia, ajattelen että aika paljosta olisin jäänyt paitsi. Näin se vain on mulla mennyt.