Haluaisin kysellä muiden samassa tilanteessa olevien mielipiteitä...
Olemme asuneet mieheni kanssa yhdessä jo vuosia ja hänen lapsensakin on asunut kanssamme usean vuoden. (samoin minun lapseni)
En ole puolisoni lapsesta alunperinkään pitänyt, mutta olen ajatellut ajan myötä "tutustuvani" ja kiintyväni häneen. Mutta tuntuu siltä, että pidän hänestä aina vaan vähemmän ja vähemmän...
Hänessä ei sinällään ole mitään vikaa, kuten ei kai lapsissa yleensäkään... minä en vain opi pitämään hänestä, enkä suhtautumaan häneen luontevasti. Yritän suhtautua hänen läsnäoloonsa kuten kehen tahansa vieraaseen ihmiseen, vaikka (tyhmänä esimerkkinä) talossa käymässä olevaan putkimieheen, suhtaudutaan. Laitan hänelle ruuat yms. kuten omille lapsillekin, mutta ei tulisi mieleenkään tarjoutua lukemaan tai pelaamaan hänen kanssaan... En tiedä, jos viettäisin hänen kanssaan enemmän aikaa, oppisinko sietämään häntä, mutta isänsä ei minua oikeastaan kannusta olemaan lapsensa kanssa... mieheni tietää, etten pidä lapsesta, joten ajattelee ehkä, että on parempi, kun lapsi pysyy poissa silmistäni...
Kirjoitukseni taitaa olla hiukan sekava, mutta toivon, että ne jotka ihan oikeasti haluaisivat antaa vinkkejä ja ohjeita, ymmärtäisivät, mitä tarkoitan...
En kaipaa tälle palstalle tyypillisiä haukkumisia, tiedän kyllä ,että helpommalla olisin päässyt, kun olisin pysynyt sinkkuna tai omien lasteni isän kanssa ydinperheenä...
( aina ei vaan ole mahdollista pysyä ydinperheessa, esim. leskeksi jäämisen vuoksi...)ja rakastan miestäni ja haluan olla hänen kanssaan. Joskus vaan tuntuu, etten jaksa odottaa aikaa, kun hänen lapsensa muuttaa pois, eikä ole joka hetki läsnä elämässäni.
Olemme asuneet mieheni kanssa yhdessä jo vuosia ja hänen lapsensakin on asunut kanssamme usean vuoden. (samoin minun lapseni)
En ole puolisoni lapsesta alunperinkään pitänyt, mutta olen ajatellut ajan myötä "tutustuvani" ja kiintyväni häneen. Mutta tuntuu siltä, että pidän hänestä aina vaan vähemmän ja vähemmän...
Hänessä ei sinällään ole mitään vikaa, kuten ei kai lapsissa yleensäkään... minä en vain opi pitämään hänestä, enkä suhtautumaan häneen luontevasti. Yritän suhtautua hänen läsnäoloonsa kuten kehen tahansa vieraaseen ihmiseen, vaikka (tyhmänä esimerkkinä) talossa käymässä olevaan putkimieheen, suhtaudutaan. Laitan hänelle ruuat yms. kuten omille lapsillekin, mutta ei tulisi mieleenkään tarjoutua lukemaan tai pelaamaan hänen kanssaan... En tiedä, jos viettäisin hänen kanssaan enemmän aikaa, oppisinko sietämään häntä, mutta isänsä ei minua oikeastaan kannusta olemaan lapsensa kanssa... mieheni tietää, etten pidä lapsesta, joten ajattelee ehkä, että on parempi, kun lapsi pysyy poissa silmistäni...
Kirjoitukseni taitaa olla hiukan sekava, mutta toivon, että ne jotka ihan oikeasti haluaisivat antaa vinkkejä ja ohjeita, ymmärtäisivät, mitä tarkoitan...
En kaipaa tälle palstalle tyypillisiä haukkumisia, tiedän kyllä ,että helpommalla olisin päässyt, kun olisin pysynyt sinkkuna tai omien lasteni isän kanssa ydinperheenä...
( aina ei vaan ole mahdollista pysyä ydinperheessa, esim. leskeksi jäämisen vuoksi...)ja rakastan miestäni ja haluan olla hänen kanssaan. Joskus vaan tuntuu, etten jaksa odottaa aikaa, kun hänen lapsensa muuttaa pois, eikä ole joka hetki läsnä elämässäni.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Minulla ja avomiehelläni asuu myös molempien lapsia luonamme ja ovat asuneet koko ajan. En ole ollenkaan oppinut pitämään kumppanini lapsista. Mutta, kun sorrun suorastaan moittimaan heitä, ainakin tätä pienempää. Moitin myös omia, kun olen ärtynyt. Välillä avomieheni puolustelee lapsia, myös minun. Taidan olla hirviönainen, joka ei sopeudu muuta kuin omiin tarpeisiin:). Tilanne on kyllä välillä kärjistynyt riidaksi kumppanini ja minun välillä. En usko, että suhteella on auvoisaa ja romanttista tulevaisuutta, jos toinen tai molemmat "inhoavat" toisen lapsia:-((. Mutta, kun ei täällä telluksella polje ketään, joka voisi rakastaa muita kuin omia lapsia. Tsemppiä.
kuin hirviöitä ja tunnevammaisia yksilöitä maapallolla on. Sellaisia, jotka kykenevät rakastamaan muitakin kuin omia lapsia.
älä turhaan selittele itsellesi olevasi jotenkin normaali.
Minulta meni melkein vuosi että pystyin hyväksymään mieheni lapset.. alkuun vihasin heitä, mutta ihmettelin kuitenkin syytä tähän.. mietin miksi minä en voi rakastaa jotain niin pientä ja kuitenkin puhdasta.. inhosin sitä että mieheni pusutteli ja hali sekä muutoin vietti aikaansa lasten kanssa ja minä tunsin oloni aina ulkopuoliseksi..
Sitten otin asian lopulta puheeksi miehen kanssa.. alkuun syytin häntä, että hän pilaa välini lapsiinsa jättämällä minut ulkopuoliseksi.. no tilanne hieman muuttui.. mutta taas rupesin inhoamaan lasta... lapsi itsessään oli ihana ja kiltti enkä voinut käsittää miksi en pysty kuin inhoamaan..
Halusin itse muuttua, halusin että sitten kun meillä on yhteisiä lapsia niin kaikki olisivat samanarvoisia ja saisivat saman kohtelun...
Tajusin lopulta että vihani lasta kohtaan johtui puhtaasti tunteistani mieheni entistä vaimoa kohtaan.. en vain sietänyt katsoa kuinka hän oli niin samannäöinen kuin äitinsä..
Edelleen halusin muuttua, sillä tiesin että kohdistan tunteeni väärin.. Tiesin myös että on NORMAALIA ettei pysty rakastamaan ja kiintymään toisen lapseen.. ihan niinkuin linnuillakaan niin ei ne rupea toisten jälkeläisiä hoitaan ja huoltamaan muutakuin saduissa..
No lopulta kävi niin että yksinkertaisesti päätin, että silloin kuin nuo pienet lapset ovat meillä niin ne ovat silloin meidän!! auttoi kummasti.. yhtäkkiä halusin lapsia meille koko ajan, halusin näyttää ja hyvittää lapsille ajan jonka olin ollut kylmä ja etäinen. Nyt kaikki on toisin, en koskaan uskonut että näin voisi käydä, mutta kävipä silti.. mutta paljon sen eteen piti tehdä pääkopan sisällä töitä..todella paljon, mutta oli sen arvoistakin
mutta toisin päin. aluksi siedin sitä kakaraa ja se oli ihan ok, mutta nyt se on tosi ärsyttävä ja pilaa kaiken. pilalle hemmoteltu kakara, ilman mitään käytöstapoja ja aina käsi ojossa vaatimassa rahaa tai ihan mitä vaan.
Ihana lukea että näinkin voi käydä.. Itse olen juuri keskellä "viha prosessia" ja ulos siitä yritän päästä, mutta välillä tuntuu toivottomalta.. Aloitin tällä "uusperheet" palstalla tuon "mustasukkainen lapselle" keskutelun ja toivon että voisit neuvoa minua..
On hirveää elää näiden mustasukkaisten tunteiden kanssa ja välillä on vaikea sietää itseään niiden takia. Mulla tuo viha lasta kohtaan johtuu myös tunteistani mieheni entistä vaimoa kohtaan..
Siis olipa helpottavaa lukea teidän edeltävien kirjoituksia samasta tilanteesta. Olen myös itse elänyt pari vuotta parisuhteessa, jossa miehellä edellisestä liitosta lapsia. Itse olen lapseton. Lapset ovat meillä vain viikonloppuisin ja lomilla.
Ja tuon parin vuoden aikana olen myös itse liukunut "viha"-vaiheeseen. Aluksi olin hyvin positiivisella mielellä ja valmis yrittämään, mutta useiden tekijöiden summana voin tällä hetkellä kutsua lähinnä suhdetta hänen lapsiin "sietämiseksi". Suhtaudun heihin, kuten jo joku muukin kommentoi, kuin "vieraisiin": kohteliaasti ilman tunteita. Jos voin jotenkin välttää tapaamiset hänen lastensa kanssa, niin myös teen. He voivat mielestäni viettää keskenään "laatuaikaa", minä en mukaan edes halua.
Meillä alkuun tilannetta pahensi kyllä miehen asenne. Jos sanoin yhdenkin poikkipuoleisen sanan hänen lapsistaan, niin asetelma muuttui heti "me vastaan sinä". Ja tarkoitan todella ääripään riitaa. Tällaisia tilanteita tuli esim. jos joku lapsista löi(!) toista ja minä puutuin tilanteeseen ja lapsi meni "kantelemaan" isälleen, niin isä lohdutti lasta ja mulkoili minua. Tätä minä en ymmärtänyt, joten soppa oli valmis. Nykyään tämä on puhumisen-puhumisen-ja-puhmisen kautta korjautunu paljon parempaan suuntaan, mutta olen lasten kanssa koko ajan "varpaillani", etten vaan vahingossakaan saa taas aikaiseksi jotain draamaa. Ja tietysti lapset käyttävät tätä hyväkseen ja elävät luonamme "kuin siat pellossa".. isänsä ei heille kovaa kuria pidä. Saattaa sitten "pitkän riekkumisen jälkeen" polttaa hihansa ja pistää kerralla lapset järjestykseen, mutta itse en olisi niin pitkään asiaa katsonut.. Tällä hetkellä joudun karsimaan lapsista suoranaista aikuisten määräämistä ja pomottamista. Eli lapset saattavat tulla isoin elkein ja MÄÄRÄTÄ asioita. Näihin minä kyllä tokaisen vastaan, että "Sinä et täällä määrää, aikuiset päättävät".
Meillä ei taida enää olla toivoa tuosta "meidän lapset" -ajattelusta. Minä olen aika varovainen päästämään lausuntoja suustani, mutta sitten kun sanon, niin sitä myös tarkoitan.. Ja olen jossain "vihan tuskassani" kyllä mennyt miehelleni tokaisemaan, että "minä en ala sinun ja EXÄSI lasten kanssa mitään perhettä leikkimään".. Ja todella tarkoitan sitä edelleenkin.. *syy seuraavassa*
Lisäksi inhoan hyvin paljon miehen exää (hänen käytöksensä on ollu hyvin ilkeää tämän parin vuoden aikana) ja varmasti myös siinä on yksi syy miksi olen alkanut inhoamaan lapsia.. Jos ei lapsia olisi, ei tarvitsisi sen naisen kanssa olla missään tekemisissä.. (itse en ole koskaan ollutkaan, mutta miehelle hän on kyllä todella paha..)
Olen paljon joutunut tietysti miettimään tämän "asenteeni" vaikutusta parisuhteeseemme ja elämäämme tulevaisuudessa. Tällä hetkellä koen kaiken hyvin epävarmaksi ja kaikista epävarmimmaksi koen sen mitä mieheni ajattelee tilanteesta. Onko hänestä mukavampaa näin, ettei riidellä vai kokeeko hän, että hänet jätetään lasten kanssa yksin ja hän kaipaa minua siihen rinnalle tueksi ja kaveriksi? Olisi varmaan keskustelun paikka jälleen.