Mitä mieltä ootte siitä että äitipuolen suhtautuminen kumppanin lapseen riippuu jossain määrin myös lapsen isän suhtautumisesta lapseen.
Vaikeasti selitetty.. Eli tarkennan; itse olen 11-vuotiaan tytön äitipuoli. Lapsen isän kanssa seurusteltu kaksi vuotta (mies 35v. minä 26v). Mulle tämä uusperhekuvio ja äitipuoli systeemit eivät ole koskaan oikein auenneet enkä tunne lasta kohtaan mitään erityistä, kiva lapsi mut ei mulla ole häneen mitään tunnesidettä. Olen paljon pohdiskellut näitä mun suhtautumisongelmia ja tunnistan kyllä mustasukkaisuutta, katkeruutta ynnä muita vastaavia tunteita. Olen hyväksynyt omat tunteeni ja työstän niitä pikkuhiljaa pois.
Asia mitä mun on kuitenkaan vaikea työstää ja ymmärtää on mieheni suhtautuminen lapseensa. Hän rakastaa lastaan todella paljon mutta jotenkin se tuntuu välillä niin luonnottomalta. Miehelläni on siis sellaisia "rakkaus puuskia" joita hän kokee ja sitten taas "kyllästyy" lapseensa. Kun lapsi on ollut meillä muutaman päivän, tuntuu että hän toivoisi lapsen jo lähtevän pois. Hän kokee lapsensa hoidon välillä jotenkin ylipääsemättömän raskaaksi. Hän ei osaa VAIN OLLA lapsensa kanssa, joko hän lässyttää lapselle ja on yli-isä ja yli-rakastava ja yli-läsnä tai sitten henkisesti täysin poissa tilanteesta ja ärsyyntyy helposti lapseensa.
Uskon että munkin olisi helpompi hyväksyä lapsi jos mieheni suhtautuminen lapseensa olisi jotenkin luonnollisempaa ja tasapainoisempaa..
Ymmärrän toki että kun mieheni näkee lastaan vain kahtena viikonloppuna kuussa, haluaa hän sitten olla lapsensa kanssa, mutta se "puuskaisuus" on tosi raskasta. Toivoisin että voisimme vain olla, eikä se olisi aina lapsen ollessa meillä sellaista yli- tai alivireisyyttä.
Toivottavasti kerroin selkeästi tilanteeni. Kommentteja ja ajatuksia kaipaan!
Vaikeasti selitetty.. Eli tarkennan; itse olen 11-vuotiaan tytön äitipuoli. Lapsen isän kanssa seurusteltu kaksi vuotta (mies 35v. minä 26v). Mulle tämä uusperhekuvio ja äitipuoli systeemit eivät ole koskaan oikein auenneet enkä tunne lasta kohtaan mitään erityistä, kiva lapsi mut ei mulla ole häneen mitään tunnesidettä. Olen paljon pohdiskellut näitä mun suhtautumisongelmia ja tunnistan kyllä mustasukkaisuutta, katkeruutta ynnä muita vastaavia tunteita. Olen hyväksynyt omat tunteeni ja työstän niitä pikkuhiljaa pois.
Asia mitä mun on kuitenkaan vaikea työstää ja ymmärtää on mieheni suhtautuminen lapseensa. Hän rakastaa lastaan todella paljon mutta jotenkin se tuntuu välillä niin luonnottomalta. Miehelläni on siis sellaisia "rakkaus puuskia" joita hän kokee ja sitten taas "kyllästyy" lapseensa. Kun lapsi on ollut meillä muutaman päivän, tuntuu että hän toivoisi lapsen jo lähtevän pois. Hän kokee lapsensa hoidon välillä jotenkin ylipääsemättömän raskaaksi. Hän ei osaa VAIN OLLA lapsensa kanssa, joko hän lässyttää lapselle ja on yli-isä ja yli-rakastava ja yli-läsnä tai sitten henkisesti täysin poissa tilanteesta ja ärsyyntyy helposti lapseensa.
Uskon että munkin olisi helpompi hyväksyä lapsi jos mieheni suhtautuminen lapseensa olisi jotenkin luonnollisempaa ja tasapainoisempaa..
Ymmärrän toki että kun mieheni näkee lastaan vain kahtena viikonloppuna kuussa, haluaa hän sitten olla lapsensa kanssa, mutta se "puuskaisuus" on tosi raskasta. Toivoisin että voisimme vain olla, eikä se olisi aina lapsen ollessa meillä sellaista yli- tai alivireisyyttä.
Toivottavasti kerroin selkeästi tilanteeni. Kommentteja ja ajatuksia kaipaan!
Vastaukset 6
Vanhimmat
Joo, eli mieheni käyttäytyy juuri noin kun hänen vanhin tyttärensä on käymässä. Paitsi ettei tunnu kokevan lapsensa hoitoa raskaaksi. (miksi kokisi kun on sälyttänyt sen mulle). Mutta se lässytys voihan saa..na. Puhelimessakin puhuu 11 vuotiaalle kuin 2 vuotiaalle puhutaan. Sillä ei ole väliä vaikka tyttö on meillä tosi paljon. On meillä kolme yhteistäkin lasta, mut he eivät saa koskaan osakseen sellaista huomiota vaikka itse kohtelen kaikkia tasavertaisesti. Ei se ole sit ihme et välillä vi...aa oikein kunnolla kun vanhin tytär on täällä. Asiaa on turha selitellä millään syyllisyyden tunnoilla. Mies ei ole koskaan asunut yhdessä tyttärensä ja tämän äidin kanssa. Tytär on vaan jotenkin niin paljon tärkeämpi kuin muut hänen lapsensa.
Oletko puhunut miehellesi tästä? Mä olen puhunut ja mies otti sen tosi raskaasti mutta myönsi että asia pitää paikkansa.
Kai se on sille jotain yrittänyt tehdäkin, mutta nuo ovat sellaisia asioita jotka kypsyvät ja muuttuvat hitaasti.
Yksi ärsyttävimmistä "lauserakenteista" mitä mieheni käyttää puhuessaan lapselle on "iskä sitä ja iskä tätä.." Eli "Iskä katsoo tämän sarjan nyt eka loppuun", "Iskällä on nyt vähän väsy", "Iskäkin on tehnyt joskus noin". Voi helvetti, lapsi on 11 vee, iskä vois mun mielestä puhua jo niinkuin isoille ihmisille puhutaan.. argh!
niin eli olen kyllä puhunut, mut mieheni mielestä asia ei ole näin. Kuitenkin nuo lauserakenteet ovat meilläkin arkea silloin kun 11v on täällä. Todella ällöttävää, tulee tunne et hellantuutelis oikea prinsessojen prinsessa toi esikoinen ja muut ovatkin sit pelkkiä kakaroita.
paitsi että mieheni etälapsi on n.4 vuotias.
Tunnistin nuo samat oireet miehestäni,kuten "yli-innokas"tapaamaan lastaan,mutta ei sitten kuitenkaan osaa jakaa aikaansa lapselleen vaan kiivastuu liian helposti ja kokee lapsen ehkä enemmänkin "rasitteeksi"...
Tiedän että lastaan rakastaa,kaipaa..ikävöikin..ja odottaa kovasti että lapsi joukkoomme tulee,mutta
monasti toteaa senkin että "oottaa vain sunnuntaita,jolloin voi lapsen takaisin palauttaa.."
Osa syynsä on varmaankin sillä lapsen mutsilla.
Lapsi kun luoksemme haetaan,alkaa heti soittelu...
kuinka tuo mutsi haluaisi selvittää sitä ja selittää tätä..
Olemme sanoneet että hänellä oma mies,uus perhe..me emme siihen kuulu..Silti hän yhä ajattelee että mieheni olisi kiinnostunut...
Se saa mieheni tolaltaan,emme voi ymmärtää,miksemme voi olla rauhassa lasten kanssa
viikonloppua..
Ei pitäisi olla syytä soitella,kun lapsikin on luonamme...ei tuo nainen lapsensa hyvinvoinnista ole kiinnostunut..ainoastaan miehestäni.
En oo katkera,en kateellinen tuolle naiselle..ja lapsikin on joukkoomme tervetullut..
Haluaisimme vaan olla rauhassa!
Voi kun kuulostaa tuokin tutulta. Lapsen äiti häiritsi meitä soitoillaan kolme ekaa vuotta. Ajatella että hän kerjäsi miestäni palammaan, luokseen. Siis seurustelemaan kanssaan, yhdessä he eivät ole asuneet muutaman kuukauden suhteesta lapsi sai alkunsa. Nykyään saamme olla rauhassa, kun naisella on uusi ehkäpä se oikea parisuhde. Voimia ja hermoja se kysyy, mut lupaan et parempaa kohti päin menette tekin.
Minäkin tunnistan tuon, vaikka olen vasta seurusteluvaiheessa viikonloppuisän kanssa. Poikansa (11 v.) kanssa hän ei osaa yhtään rentoutua, vaan koko ajan pitää olla jotain ohjattua tekemistä, esim. videon katselua, pelien pelaamista, läksyjen kuulustelua. Sitä seuraa nalkuttaminen lapsen painosta, ystävistä ja harrastuksista .... sekä äidin välinpitämättömyydestä ja rahankäytöstä! Tuntuu, ettei kehtaa osallistua. En tunne äitiä, ja pojankin olen nähnyt vain pari kertaa. Mutta jos muutamme joskus yhteen, joku rooli kai minunkin pitäisi ottaa. Vai pitäisikö?
Onko kyse viikonloppuisän riittämättömyyden tunteesta, huonosta omastatunnosta tai kontrollinhimosta? Eihän hän mitenkään voi hallita lastaan matkan päästä .... huonoa omaatuntoa lievitetään myös lahjoilla, matkoilla ja huvituksilla. Kaikkea tätä pitää sivusta seurata. Joskus tuntuu, etten millään jaksaisi kiinnostua hänen "vanhasta" perheestään ja niistä traumoista, joita ero aikoinaan on jättänyt (syynä en ollut minä vaan toinen nainen, joka on sittemmin poistunut kuvioista).
Miksi me emme voi vaan olla ja nauttia elämästä ja toisistamme .... ja antaa pojan kasvaa ja osallistua rauhassa, hysteerisesti säätämättä???