Tää on kai aika tavallinen mut teki vaan mieli kirjoittaa. Arvostelut kelpaa.
******
Onnettomuus
Auto, joka vei hengen Tomi Oksalta, oli se samainen musta Opel, jonka Jose niin hyvin tunsi, Peterssoneilta varastettu. Tämä seikka teki kaiken vielä vaikeammaksi kestää. Jose tiesi, ettei enää ikinä voisi istua siinä autossa tuntematta inhoa sitä kohtaan. Kaiken kukkuraksi varas ja murhaaja, kuten Jose ajatteli auton ottaneesta miehestä, ei saisi edes kovaa tuomiota. Skootterin menetys ei ollut niin kamalaa mutta parhaan ystävän kyllä. Kypärä oli lentänyt Tomin päästä kolarissa, ja hänen kallonsa murtunut. Hän oli kuulemma kuollut välittömästi.
Jose raotti varovasti silmiään. Valkoinen valo sokaisi hänet, joten hän joutui sulkemaan silmänsä uudelleen. Hänen ruumiinsa oli lähes tunnoton, ja liikkuminen näin ollen mahdotonta. –Hän taitaa olla hereillä, kuului jostain hiljainen miehen ääni. Jose avasi silmänsä. Valkoisesta valosta alkoi hahmottua muotoja ja värejä. Kolme hahmoa tarkasteli häntä yläpuolelta. Yksi niistä kumartui ja puhutteli häntä. –Jose, kuuletko ääneni? Räpäytä silmiäsi, jos kuulet. Jose räpäytti silmiään ja hänen ympärillään olevat ihmiset alkoivat hymyillä. Yksi heistä oli nainen, jonka poskille valahti kyyneliä. –Poikani, sinä selviät, hän kuiskasi.
Huoneen seinillä oli joitakin hyllyjä. Ne olivat suurimmaksi osaksi tyhjiä. Oven lähellä näkyi olevan valkea lavuaari ja pari kaappia. Seinällä Josea vastapäätä oli kello. Se tosin näytti pysähtyneen. Huoneen ainoa ikkuna sijaitsi Josen sängyn oikealla puolella. Taivas oli peittynyt tummiin pilviin, jotka enteilivät sadetta. Josen sängystä noin puolentoista metrin päässä oli toinen sänky, mutta siinä ei maannut ketään. Jose muisti hämärästi, mitä oli tapahtunut. Sen perusteella Tomin olisi pitänyt olla viereisessä sängyssä.
Sen sängyn vieressä, jolla Jose makasi oli joitakin laitteita. Ne päästivät tasaisin välein vaimean piippauksen. Laitteiden edessä seisoi joku mies yllään siniset vaatteet. Hän oli kääntynyt tarkastelemaan monitoreja. Sitten hän vilkaisi Joseen. –Ai oletkin jo hereillä. Sinulle on vieraita. Mies poistui huoneesta. Jostain ulkoa kuului auton moottorin ääni. Jose sulki silmänsä.
Tomi oli Josea vuotta vanhempi ja oli saanut tummanpunaisen skootterinsa jo edellisenä vuonna. Jose oli ensin kateellinen ystävälleen, mutta ymmärsi pian, ettei kateus kannattanut. Jose oli hankkinut korttinsa heti, kun se oli ollut mahdollista. Sitten hän oli mennyt isänsä kanssa lähellä sijaitsevaan ajoneuvoliikkeeseen ja valinnut Hondansa, jonka väreinä hohtivat vaaleankeltainen ja musta. Nyt Jose talutti ylpeytensä ulos autotallista. Tomin pitäisi tulla kohta. Jose vilkaisi toiseen sivupeileistä ja näki kalvakat kasvonsa, joita rajasivat tummat olkapäille ulottuvat hiukset. Isän mielestä pitkät hiukset eivät sopineet pojille, mutta Jose oli tyytyväinen. Josella oli harmahtavansiniset silmät ja melko kapeat hartiat. Mustan tuulipuvun takin vetoketju ylsi Josen kaulaan asti.
Oli aurinkoinen aamu. Pari pilvenhattaraa vain leijaili taivaalla. Jose Petersson nousi vuoteestaan ja venytteli itseään. Täydellinen päivä koeajaa hänen upouusi skootterinsa. Jose puki nopeasti päivävaatteet ylleen, vilkaisi seinäkelloaan, joka näytti kymmentä aamulla, ja kiiruhti portaat alakertaan. Vaikka oli lauantai, äiti puuhasteli jo täydessä touhussa keittiössä Josen tullessa sinne. Jose asettui valmiiksi katettuun aamiaispöytään ja nappasi paahtoleivän korista. –Heräsithän sinä, äiti hymyili. –Kuvittelin, että tänään et malttaisi nukkua edes kahdeksaan. –Äh, en kai minä lauantaina niin aikaisin nousisi, Jose huomautti ja ahmaisi leivän suuhunsa. –Onko isä kotona? Hän tiedusteli noustessaan hakemaan tuoremehua. Äiti pudisti päättään. –Hän lähti poliisilaitokselle. Meidän automme oli nähty yöllä lähistöllä. –Äh, aijaa, Jose huokaisi. Hän olisi toivonut isän tulevan katsomaan koeajoa.
Peterssonien musta Opel astra varastettiin torstain ja perjantain välisenä yönä. Vasta aamulla, kun herra Petersson oli aikeissa lähteä töihin, hän huomasi auton kadonneen. Jose sai kuulla varkaudesta vasta koulusta tultuaan, sillä hänen vanhempansa olivat jo ehtineet lähteä töihin ennen kuin hänen piti herätä.
Syötyään aamiaisensa Jose palasi huoneeseensa, otti kännykkänsä pöydältään ja soitti parhaalle ystävälleen Tomi Oksalle. –Uskallat siis lähteä ajamaan, Tomi vinoili. –Äh, tottakai. Olen odottanut tätä hetkeä jo viime vuodesta lähtien, Jose huudahti. He lopettivat puhelun Tomin luvattua tulla hakemaan Josea tunnin sisällä. Josen äiti kurkisti poikansa huoneeseen. –Lähdette siis ajelemaan? Hän sanoi äänessään hieman huolestuneisuutta. –Niin, Jose nyökkäsi kääntyen äitiinsä päin. –Äh, jätä tuo ilme. En minä sentään mihinkään motocrossiin ole lähdössä. Äiti soi hänelle hymyn. –Etpä kai.
Vauhti hurmasi Josen täysin. Hän ei ollut kuvitellutkaan, että skootterilla pääsisi niin lujaa. Kypärästä huolimatta Josesta tuntui, että tuuli pääsi hänen korviinsa. Jose huomasi Tomin vilkaisevan pikaisesti taakseen. Jose nosti peukalonsa pystyyn ja virnisti. Tomi huitaisi kättään. Tiellä ei näkynyt muita ajajia. Taivas oli kirkas. Vähäisetkin pilvet olivat nyt kadonneet.
Auto ilmestyi tyhjästä. Se syöksyi täyttä vauhtia kahden skootterin tielle mustana salamana. Jose näki, kuinka Tomi yritti jarruttaa. Hän teki itse samoin. Kaikki oli kuitenkin liian myöhäistä. Auto lennätti Tomi skoottereineen ilmaan, ja sitten se Josen ajokki iskeytyi se nokkaan. Jose tunsi sinkoutuvansa pois skootterin päältä. Hän lennähti päin auton etuikkunaa ja lopulta, ikuisuuksilta tuntuvan ajan päästä, hän putosi tielle ja kieri vielä jonkin matkaa jääden sitten selälleen makaamaan. Kipuaalto pyyhkäisi Josen ruumiista ja hän menetti tajuntansa.
Sade piiskasi sairaalahuoneen ikkunaa. Jose tuijotti kattoon pystymättä käsittämään mitään. Hetki sitten äiti ja isä olivat hymyilleet hänelle ja sitten, kun hän oli kysynyt Tomista, he olivat vakavoituneet. Isä oli kolkolla äänellä ilmoittanut, että Tomi ei ollut selvinnyt. –Miten niin ei selvinnyt? Jose oli kysynyt. Äiti oli silitellyt ärsyttävästi Josen hiuksia. –Lepää nyt. Sinulta murtui kylkiluita ja käsi. Älä ajattele Tomia nyt. Sen jälkeen he olivat poistuneet lääkärin kehotuksesta ja jättäneet Josen yksin.
******
Onnettomuus
Auto, joka vei hengen Tomi Oksalta, oli se samainen musta Opel, jonka Jose niin hyvin tunsi, Peterssoneilta varastettu. Tämä seikka teki kaiken vielä vaikeammaksi kestää. Jose tiesi, ettei enää ikinä voisi istua siinä autossa tuntematta inhoa sitä kohtaan. Kaiken kukkuraksi varas ja murhaaja, kuten Jose ajatteli auton ottaneesta miehestä, ei saisi edes kovaa tuomiota. Skootterin menetys ei ollut niin kamalaa mutta parhaan ystävän kyllä. Kypärä oli lentänyt Tomin päästä kolarissa, ja hänen kallonsa murtunut. Hän oli kuulemma kuollut välittömästi.
Jose raotti varovasti silmiään. Valkoinen valo sokaisi hänet, joten hän joutui sulkemaan silmänsä uudelleen. Hänen ruumiinsa oli lähes tunnoton, ja liikkuminen näin ollen mahdotonta. –Hän taitaa olla hereillä, kuului jostain hiljainen miehen ääni. Jose avasi silmänsä. Valkoisesta valosta alkoi hahmottua muotoja ja värejä. Kolme hahmoa tarkasteli häntä yläpuolelta. Yksi niistä kumartui ja puhutteli häntä. –Jose, kuuletko ääneni? Räpäytä silmiäsi, jos kuulet. Jose räpäytti silmiään ja hänen ympärillään olevat ihmiset alkoivat hymyillä. Yksi heistä oli nainen, jonka poskille valahti kyyneliä. –Poikani, sinä selviät, hän kuiskasi.
Huoneen seinillä oli joitakin hyllyjä. Ne olivat suurimmaksi osaksi tyhjiä. Oven lähellä näkyi olevan valkea lavuaari ja pari kaappia. Seinällä Josea vastapäätä oli kello. Se tosin näytti pysähtyneen. Huoneen ainoa ikkuna sijaitsi Josen sängyn oikealla puolella. Taivas oli peittynyt tummiin pilviin, jotka enteilivät sadetta. Josen sängystä noin puolentoista metrin päässä oli toinen sänky, mutta siinä ei maannut ketään. Jose muisti hämärästi, mitä oli tapahtunut. Sen perusteella Tomin olisi pitänyt olla viereisessä sängyssä.
Sen sängyn vieressä, jolla Jose makasi oli joitakin laitteita. Ne päästivät tasaisin välein vaimean piippauksen. Laitteiden edessä seisoi joku mies yllään siniset vaatteet. Hän oli kääntynyt tarkastelemaan monitoreja. Sitten hän vilkaisi Joseen. –Ai oletkin jo hereillä. Sinulle on vieraita. Mies poistui huoneesta. Jostain ulkoa kuului auton moottorin ääni. Jose sulki silmänsä.
Tomi oli Josea vuotta vanhempi ja oli saanut tummanpunaisen skootterinsa jo edellisenä vuonna. Jose oli ensin kateellinen ystävälleen, mutta ymmärsi pian, ettei kateus kannattanut. Jose oli hankkinut korttinsa heti, kun se oli ollut mahdollista. Sitten hän oli mennyt isänsä kanssa lähellä sijaitsevaan ajoneuvoliikkeeseen ja valinnut Hondansa, jonka väreinä hohtivat vaaleankeltainen ja musta. Nyt Jose talutti ylpeytensä ulos autotallista. Tomin pitäisi tulla kohta. Jose vilkaisi toiseen sivupeileistä ja näki kalvakat kasvonsa, joita rajasivat tummat olkapäille ulottuvat hiukset. Isän mielestä pitkät hiukset eivät sopineet pojille, mutta Jose oli tyytyväinen. Josella oli harmahtavansiniset silmät ja melko kapeat hartiat. Mustan tuulipuvun takin vetoketju ylsi Josen kaulaan asti.
Oli aurinkoinen aamu. Pari pilvenhattaraa vain leijaili taivaalla. Jose Petersson nousi vuoteestaan ja venytteli itseään. Täydellinen päivä koeajaa hänen upouusi skootterinsa. Jose puki nopeasti päivävaatteet ylleen, vilkaisi seinäkelloaan, joka näytti kymmentä aamulla, ja kiiruhti portaat alakertaan. Vaikka oli lauantai, äiti puuhasteli jo täydessä touhussa keittiössä Josen tullessa sinne. Jose asettui valmiiksi katettuun aamiaispöytään ja nappasi paahtoleivän korista. –Heräsithän sinä, äiti hymyili. –Kuvittelin, että tänään et malttaisi nukkua edes kahdeksaan. –Äh, en kai minä lauantaina niin aikaisin nousisi, Jose huomautti ja ahmaisi leivän suuhunsa. –Onko isä kotona? Hän tiedusteli noustessaan hakemaan tuoremehua. Äiti pudisti päättään. –Hän lähti poliisilaitokselle. Meidän automme oli nähty yöllä lähistöllä. –Äh, aijaa, Jose huokaisi. Hän olisi toivonut isän tulevan katsomaan koeajoa.
Peterssonien musta Opel astra varastettiin torstain ja perjantain välisenä yönä. Vasta aamulla, kun herra Petersson oli aikeissa lähteä töihin, hän huomasi auton kadonneen. Jose sai kuulla varkaudesta vasta koulusta tultuaan, sillä hänen vanhempansa olivat jo ehtineet lähteä töihin ennen kuin hänen piti herätä.
Syötyään aamiaisensa Jose palasi huoneeseensa, otti kännykkänsä pöydältään ja soitti parhaalle ystävälleen Tomi Oksalle. –Uskallat siis lähteä ajamaan, Tomi vinoili. –Äh, tottakai. Olen odottanut tätä hetkeä jo viime vuodesta lähtien, Jose huudahti. He lopettivat puhelun Tomin luvattua tulla hakemaan Josea tunnin sisällä. Josen äiti kurkisti poikansa huoneeseen. –Lähdette siis ajelemaan? Hän sanoi äänessään hieman huolestuneisuutta. –Niin, Jose nyökkäsi kääntyen äitiinsä päin. –Äh, jätä tuo ilme. En minä sentään mihinkään motocrossiin ole lähdössä. Äiti soi hänelle hymyn. –Etpä kai.
Vauhti hurmasi Josen täysin. Hän ei ollut kuvitellutkaan, että skootterilla pääsisi niin lujaa. Kypärästä huolimatta Josesta tuntui, että tuuli pääsi hänen korviinsa. Jose huomasi Tomin vilkaisevan pikaisesti taakseen. Jose nosti peukalonsa pystyyn ja virnisti. Tomi huitaisi kättään. Tiellä ei näkynyt muita ajajia. Taivas oli kirkas. Vähäisetkin pilvet olivat nyt kadonneet.
Auto ilmestyi tyhjästä. Se syöksyi täyttä vauhtia kahden skootterin tielle mustana salamana. Jose näki, kuinka Tomi yritti jarruttaa. Hän teki itse samoin. Kaikki oli kuitenkin liian myöhäistä. Auto lennätti Tomi skoottereineen ilmaan, ja sitten se Josen ajokki iskeytyi se nokkaan. Jose tunsi sinkoutuvansa pois skootterin päältä. Hän lennähti päin auton etuikkunaa ja lopulta, ikuisuuksilta tuntuvan ajan päästä, hän putosi tielle ja kieri vielä jonkin matkaa jääden sitten selälleen makaamaan. Kipuaalto pyyhkäisi Josen ruumiista ja hän menetti tajuntansa.
Sade piiskasi sairaalahuoneen ikkunaa. Jose tuijotti kattoon pystymättä käsittämään mitään. Hetki sitten äiti ja isä olivat hymyilleet hänelle ja sitten, kun hän oli kysynyt Tomista, he olivat vakavoituneet. Isä oli kolkolla äänellä ilmoittanut, että Tomi ei ollut selvinnyt. –Miten niin ei selvinnyt? Jose oli kysynyt. Äiti oli silitellyt ärsyttävästi Josen hiuksia. –Lepää nyt. Sinulta murtui kylkiluita ja käsi. Älä ajattele Tomia nyt. Sen jälkeen he olivat poistuneet lääkärin kehotuksesta ja jättäneet Josen yksin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Jose kuulostaa hieman oudolta nimeltä minun korvaani. Tarina oli ihan kohtuullinen ja sen kyllä luki loppuun, mutta jotenkin latistui loppuun (?). Emmä oikeen tiiä :P
no mä tunnen yhen Josen ja siitä se nimi. Tarina sitäpaitsi perustuu tositapahtumiin