olleeni 2x aviossa. Eka kerralla tuli ero.
Minulle jäi pieni tyttö huollettavaksi. Olin n. 3vuotta yh. Kävin työssä ja elelin hiljalleen eteenpäin. Puin mielessäni eron syitä. Olin epäonnistunut suhteen luomisessa. Ymmärsin, että syitä oli molemmissa. Mutta kumpikaan ei yksin ollut syyllinen. Alussa ex ilmoitteli minusta kaikenlaista sossuun ja jätti elatusmaksuja rästiin. Mutta en minä siitä revennyt. Elimme palkallani ja kun toista vuotta oli kulunut eikä maksuja maksettu, hain ne kerralla kaikki. Sotahan siitä tuli, mutta viimein, kun ei vastusta minusta saanut, antoi mieskin periksi. Niinpä, tänäkin päivänä, kun meillä on jo lapsenlapsi, olemme puheväleissä ja soittelemme välillä ihan muuten vaan.
Sitten tapasin miehen no:2. Rakastuin ja avioiduin. Pari vuotta ja meillä oli pieni tyttövauva. Kaikki ihan hyvin meni vuoteen -88, jolloin hän kuoli. Onnettomuus vieraili meillä. Nuorimmainen oli aloittanut juuri koulunsa. Oli rakennettu talo. Siihen minä jäin yksin vastaamaan kaikesta.
Tämä ei siis tapahtunut avioerossa vaan kohdassa, jossa olin todella yksin. En ollut niin puuduttavaa tunnetta koskaan tuntenut. Ajatelkaa, entä kun isä lähtisi aamulla, eikä enää koskaan palaisi? Joku täällä eilisissä viesteissä kirjoitti, että niin olisikin parempi. Siksi kirjoitin. Ei ole. Olen kokenut sen.
Tuntuu oudolta, että joku vihaa miestään, jota ennen rakasti, niin paljon, että on valmis mihin tahansa. Sama toisinpäin. Miksi?
Sehän on kuin vihaisi omaa elämäänsä! Omaa lastansa, jonka siittäjä mies on!
Haluaisin sanoa, että kuoleman kautta yh:ksi jäänyt, mies tai nainen, tuntee samaa vihaa, miksi toinen jätti! Mutta sitäpä ei voi kohdentaa! Ei voi kiusata tapaamisilla, eikä soitella törkeitä soittoja. On hallittava tilanne. Lasten takia, ettei koko jäljelle jäänyt perhe ajautuisi hunningolle. Siitä minäkin jaksoin pitää kiinni. Yrittäkää tekin.
Jo yh:ksi jäänyt/jätetty ei välttämättä mitään tästä kostu. Varsinkin jos asiat ovat jo "pilattu". Halusin vain sanoa, molemmat kokeneena, on eri asia kuolla kuin erota. Ja lesket elävät eri tavalla kuin eronneena elävät.
Siis te, jotka nyt tämän luitte, ja olette jäämässä yksin, pitäkää kaikin keinoin kiinni edes pikkuisesta sovusta! Se on parempi niin, lapsianne ja itseänne ajatellen. Ja muistakaa, se mies, ex, oli ennen se, jonka te kiedoitte pikkusormenne ympärille. Tehkää se uudelleen. Ei se sen vaikeampaa ole. En tarkoita suhteen lämmittelyä "siinä" mielessä, vaan sitä, että niin saatte arvon itsellenne ja rauhan perheeseenne. Sillä exän kanssa ei ole PAKKO riidellä.
Minulle jäi pieni tyttö huollettavaksi. Olin n. 3vuotta yh. Kävin työssä ja elelin hiljalleen eteenpäin. Puin mielessäni eron syitä. Olin epäonnistunut suhteen luomisessa. Ymmärsin, että syitä oli molemmissa. Mutta kumpikaan ei yksin ollut syyllinen. Alussa ex ilmoitteli minusta kaikenlaista sossuun ja jätti elatusmaksuja rästiin. Mutta en minä siitä revennyt. Elimme palkallani ja kun toista vuotta oli kulunut eikä maksuja maksettu, hain ne kerralla kaikki. Sotahan siitä tuli, mutta viimein, kun ei vastusta minusta saanut, antoi mieskin periksi. Niinpä, tänäkin päivänä, kun meillä on jo lapsenlapsi, olemme puheväleissä ja soittelemme välillä ihan muuten vaan.
Sitten tapasin miehen no:2. Rakastuin ja avioiduin. Pari vuotta ja meillä oli pieni tyttövauva. Kaikki ihan hyvin meni vuoteen -88, jolloin hän kuoli. Onnettomuus vieraili meillä. Nuorimmainen oli aloittanut juuri koulunsa. Oli rakennettu talo. Siihen minä jäin yksin vastaamaan kaikesta.
Tämä ei siis tapahtunut avioerossa vaan kohdassa, jossa olin todella yksin. En ollut niin puuduttavaa tunnetta koskaan tuntenut. Ajatelkaa, entä kun isä lähtisi aamulla, eikä enää koskaan palaisi? Joku täällä eilisissä viesteissä kirjoitti, että niin olisikin parempi. Siksi kirjoitin. Ei ole. Olen kokenut sen.
Tuntuu oudolta, että joku vihaa miestään, jota ennen rakasti, niin paljon, että on valmis mihin tahansa. Sama toisinpäin. Miksi?
Sehän on kuin vihaisi omaa elämäänsä! Omaa lastansa, jonka siittäjä mies on!
Haluaisin sanoa, että kuoleman kautta yh:ksi jäänyt, mies tai nainen, tuntee samaa vihaa, miksi toinen jätti! Mutta sitäpä ei voi kohdentaa! Ei voi kiusata tapaamisilla, eikä soitella törkeitä soittoja. On hallittava tilanne. Lasten takia, ettei koko jäljelle jäänyt perhe ajautuisi hunningolle. Siitä minäkin jaksoin pitää kiinni. Yrittäkää tekin.
Jo yh:ksi jäänyt/jätetty ei välttämättä mitään tästä kostu. Varsinkin jos asiat ovat jo "pilattu". Halusin vain sanoa, molemmat kokeneena, on eri asia kuolla kuin erota. Ja lesket elävät eri tavalla kuin eronneena elävät.
Siis te, jotka nyt tämän luitte, ja olette jäämässä yksin, pitäkää kaikin keinoin kiinni edes pikkuisesta sovusta! Se on parempi niin, lapsianne ja itseänne ajatellen. Ja muistakaa, se mies, ex, oli ennen se, jonka te kiedoitte pikkusormenne ympärille. Tehkää se uudelleen. Ei se sen vaikeampaa ole. En tarkoita suhteen lämmittelyä "siinä" mielessä, vaan sitä, että niin saatte arvon itsellenne ja rauhan perheeseenne. Sillä exän kanssa ei ole PAKKO riidellä.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Luin kyyneleet silmissä kirjoituksesi.Tunnen syyllisyyttä,että ajatuksissani toivon lasteni isän katoavan kokonaan elämästä(mme).
Avioeroihin liittyy joskus jotain sellaista,mitä et ole ehkä kokenut -etkä toivottavasti koskaan joudukaan kokemaan.
Lasteni vuoksi jaksan aamulla nousta ylös,kunnes päivä tuo taas jotain kurjaa entisen, niin rakkaan ihmisen taholta.
Vuosia kestänyt kiusaaminen ja jäynä alkavat olla päätepisteessään..en jaksa enää. Mietin jatkuvasti miten pääsen tilanteesta,koska viranomaiset eivät kykene auttamaan.Tunnen olevani kokonaan yksin.Tänään on vuorossa asutokyselyt uudelta paikkakunnalta (en jaksaisi)
Tämä kirjoitusfoorumi on ainoa paikka johon voin kertoa tilanteestani,joskin jotkut yksilöt kommentoivat omaksi ilokseen ilkeilevään sävyyn,mutta he ovat samanlaisia kuin ex-puolisoni,sairaita.
Ymmärrän puheenvuorosi;Sinulla on ollut vaikeaa,
älä kuitenkaan soimaa niitä joilla on toisenlaista vaikeaa.
Surutyö kuolemasta olisi minulle helpotus..ja lapsille.
Hyvää tiistaita! Oliko se tiistai joka oli toivoa täynnä? :))
torstai!Mutta toivoa sopii joka päivä!
Ja minä EN SOIMAA ketään. Minua vain puistattaa ajatuskin, että joku toivoo toisen kuolemaa. Tiedän, että se on herra, jonka kanssa ei tehdä diilejä!
Oletko muuten käynyt surutyötä lähiomaisen kuolemasta?
Koin exäni kautta aikoinaan paljon. Kaikkensa hän yritti nitistääkseen minut. Mutta en alkanut hänen tasolleen. Tänään hän häpeää tekemiään juttuja. On monesti pyytänyt anteeksikin.
Kyllä se päivä paistaa sullekin. Usko pois. Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Kunhan löydät langanpään...
kun lukee 2 koskettavaa juttua peräkkäin kyyneleet silmissä ja sydän ymmärtää mitä toinen tuntee, on jotenkin niin vaikeaa. minulla on kolme suhdetta takana. ekasta 10v tyttö, tytön isän kaa välit hyvät, sitt on 3v poika jonka isän kanssa elämä helvettiä(kiusaamista,häiriköintiä jne) pe.na on oikeuden käynti pojasta häntä vastaan sitt kolmas suhde loppu kun sain tietää oottavani, kaipaan sitä miestä vieläkin mutta välit ovat menneet. haluisin korjata ne kun tietäisin miten?? ei ole kiva selittää lapselle että isäsi lähti eikä halunnut koskaan ees tavata sinua, puhuttelen häntä nimellä renttu. se ei tarkoita pahaa vaan lempi nimi jo yhes olessa.hän on kuitenkin tulevan lapseni isä, tiedän että välit eivät ainakaan parane jos vaadin hänet isyystestiin joten taas ongelma edessä, antaa asian olla ja elää lapsen kanssa ilman isää vai laittaa toinen oikeusjupakka taas pystyyn. olen pojastani(3v)käynyt "sotaa" jo 2v joten en jaksaisi enää siksi tunnen vihaan pojan isää kohtaan vaikka tiedän että teen sillä pahaa vain itselleni mutta ne asiat joita hän on tehnyt eivät ole kauniita. kun olisi joku joka kokenut samaa että vois kunnolla jutella mutta muutin juuri uudelle paikkakunnalle, enkä tunne ketään täältä.
miksi ne sinua vainoavat? Tiedän tyttäreni kohtalosta, että tämän päivän "sällit" on sitä luokkaa, että mun nuoruudessa niiltä olis otettu jo sukukalleudet veks! Ettei meinaan voi sanoa olevansa mies, kun ei ole vehkeitäkään! ;)
Tiedän , ettei paljon auta, kun sanon, koeta kestää, mutta se kannattaa ehkä silti. Mistä päin muuten olet? Itse olen Satakunnasta. Olen nyt JO 45v. Ymmärtäväisiä terkkuja sinne!
vahva.Se on ominaisuus, jonka toivoisin itsellenikin. Joskus siitä vahvuudesta ei yksistään ole apua. Ei saa provosoitua! No, sinä kait et tehnyt sitäkään ja vanha sanonta pitää tietty paikkansa, ettei sota yksin puolin seiso!
Mulla ja exällä on sellainen "suhde", että vaikka miten yritettäis olla riitelemättä, se ei onnistu! Provosoidutaan molemmat pienemmästäkin ja luullaan koko ajan, että toinen vittuilee. Väärät ihmiset olleet yhdessä?? No, aivan varmaan. Pitempi tutustumisaika olisi voinu ainakin minut pelastaa.
minun oikean Just'Iinan kirjoitus. Elämäni tarina. Lukekaa, jollette vielä tunne minua.
muuttuu myöhemmin Suhteet-Häät-otsikko: Äläpä morsian.., kirjoittaja Syöjätär - ketjussa Justiinana ym nimillä kirjoittavaksi kammottavaksi ilkeilijäksi ja jankuttajaksi.
kiusanhengen kantti pettää. Onko lääkkeet ottamatta? Hän tuntee sinut. Huomaan. Pelkäät paljastusta, koskaan ei voi tietää kuka...
häirikön. Häiriköllä alkoi hermo pettää ja se katosi kuin pieru saharaan. Onneksi. Hyvä Justiina, onneksi sait sen pois täältä!