Mä olen tässä sivusta seurannut tätä nykymeininkiä työni puolesta, eikä tarvitse edes kovin paljon portista ulos kävellä kun ystävät, tuttavat ja melkein joka toinen kylänmies/nainen on tämän kokenut.
Mun tarkoituksenani ei ole suututtaa ketään, vaan herättää keskustelua siitä mihin tämä maailma on menossa ja miksi?
Ja lähtösanoiksi voin myös kertoa, että minulla on lapsia, olen naimisissa (ensimmäistä kertaa =) ) ollut jo yli viisi vuotta ja tämän samaisen miehen kanssa yli 10 vuotta. Meillä on ne asuntolainat jne... eli mulla on kokemuspohjaa siihen, mitä se elämä on tai siis siitä mistä nyt puhun.
Emmekö me voi toimillamme tehdä lapsille turvallista tulevaisuutta, vakaata pohjaa tulevaisuudelle. Meidän se vastuu on kannettava, ihan samalla tavalla kuin kannamme sitä ihmisen alkua vatsassamme, ennenkuin se tähän maailmaan syntyy.
Nykyään erotaan tosi helpolla, koska siitä on tehty helppoa, ja toinen suuri syy on siihen se kun mennään naimisiin ilman, että edes tunnetaan toista.
No sitten tietysti paukautetaan siinä rakkauden ensihuumassa pari lasta. Elämä lasten kanssa ei olekaan sellaista kuin elokuvissa ja stressaannutaan ja todennäköisesti vielä rakennetaan taloa tai otetaan muuten vaan kauhea laina, jotta saadaan ostettua asunto. Sekin stressaa.
Siinä onki sitten lävähtäny naamaan eteen ne elämän realiteetit, jotka tulee väistämättä jokaiselle vastaan.
Sitten puolisosta alkaa tulemaan esille asioita joita ei tiennyt olevankaan ja yhtenä päivänä päätetään sitten hakea avioeroa.
(Sitäpaitsi et ole mitään nykyään jos et alle 30v ole eronnu jo kerran.)
no nyt sitten päästäänkin asian ytimeen, elikkä niihin lapsiin.
Toki niistä aletaan tappelemaan...mahdollisesti huoltajuudesta, tapaamisista, elatusmaksuista jne jne..
Se lapsi, joka on viaton koko tapahtumaan saa kokea nahoissaan kaiken. Tavalla tai toisella.
Kaiken hyvän lisäksi lapsien ymmärrystä ja käsityskykyä vähätellään, eikä heidän mahdollisia oireitaan oteta vakavasti. Heille ei kerrota mitään, vaan ajatellaan että "kyllä se unohtaa toisen vanhempansa ajan kanssa!" Miettikää nyt, voisitko sinä unohtaa yhtäkkiä ihmisen, johon olet luottanut kuin kallioon, ja yhtäkkiä *puf* se katoaa. Kyllä siinä vahvammankin skidin psyyke alkaa horjumaan.
Niin, että pitäiskö meidän aikuisten alkaa oikeasti keräämään itsemme ja ottamaan tämä maailma haltuun taas.
Ja siitä avioliitosta.... minä olen onnellinen. Todella onnellinen avioliitossani. Me rakastetaan toisiamme tosi paljon ja tullaan hyvin juttuun. Meillä on tosi hauskaa yhdessä ja vaikka tunnetaanki toisemme tosi hyvin, aina löytyy jotain uutta ja hauskaa toisesta. Pahimmat särmät on jo tässä siloteltu ja keskustelemalla aika pahatkin ristiriidat on selvitetty. Olenkin aina puhunu "Puhumisen puolesta" eli keskustelkaa kumppaninne kanssa kaikesta, koska asiat ei selviä jos niitä yksin miettii. Se on varma.
Kiitos ja anteeksi kirjoitukseni puolesta. En tiedä auttoiko se ketään, tai suututinko jonkun tavalla tai toisella.
Mun tarkoituksenani ei ole suututtaa ketään, vaan herättää keskustelua siitä mihin tämä maailma on menossa ja miksi?
Ja lähtösanoiksi voin myös kertoa, että minulla on lapsia, olen naimisissa (ensimmäistä kertaa =) ) ollut jo yli viisi vuotta ja tämän samaisen miehen kanssa yli 10 vuotta. Meillä on ne asuntolainat jne... eli mulla on kokemuspohjaa siihen, mitä se elämä on tai siis siitä mistä nyt puhun.
Emmekö me voi toimillamme tehdä lapsille turvallista tulevaisuutta, vakaata pohjaa tulevaisuudelle. Meidän se vastuu on kannettava, ihan samalla tavalla kuin kannamme sitä ihmisen alkua vatsassamme, ennenkuin se tähän maailmaan syntyy.
Nykyään erotaan tosi helpolla, koska siitä on tehty helppoa, ja toinen suuri syy on siihen se kun mennään naimisiin ilman, että edes tunnetaan toista.
No sitten tietysti paukautetaan siinä rakkauden ensihuumassa pari lasta. Elämä lasten kanssa ei olekaan sellaista kuin elokuvissa ja stressaannutaan ja todennäköisesti vielä rakennetaan taloa tai otetaan muuten vaan kauhea laina, jotta saadaan ostettua asunto. Sekin stressaa.
Siinä onki sitten lävähtäny naamaan eteen ne elämän realiteetit, jotka tulee väistämättä jokaiselle vastaan.
Sitten puolisosta alkaa tulemaan esille asioita joita ei tiennyt olevankaan ja yhtenä päivänä päätetään sitten hakea avioeroa.
(Sitäpaitsi et ole mitään nykyään jos et alle 30v ole eronnu jo kerran.)
no nyt sitten päästäänkin asian ytimeen, elikkä niihin lapsiin.
Toki niistä aletaan tappelemaan...mahdollisesti huoltajuudesta, tapaamisista, elatusmaksuista jne jne..
Se lapsi, joka on viaton koko tapahtumaan saa kokea nahoissaan kaiken. Tavalla tai toisella.
Kaiken hyvän lisäksi lapsien ymmärrystä ja käsityskykyä vähätellään, eikä heidän mahdollisia oireitaan oteta vakavasti. Heille ei kerrota mitään, vaan ajatellaan että "kyllä se unohtaa toisen vanhempansa ajan kanssa!" Miettikää nyt, voisitko sinä unohtaa yhtäkkiä ihmisen, johon olet luottanut kuin kallioon, ja yhtäkkiä *puf* se katoaa. Kyllä siinä vahvammankin skidin psyyke alkaa horjumaan.
Niin, että pitäiskö meidän aikuisten alkaa oikeasti keräämään itsemme ja ottamaan tämä maailma haltuun taas.
Ja siitä avioliitosta.... minä olen onnellinen. Todella onnellinen avioliitossani. Me rakastetaan toisiamme tosi paljon ja tullaan hyvin juttuun. Meillä on tosi hauskaa yhdessä ja vaikka tunnetaanki toisemme tosi hyvin, aina löytyy jotain uutta ja hauskaa toisesta. Pahimmat särmät on jo tässä siloteltu ja keskustelemalla aika pahatkin ristiriidat on selvitetty. Olenkin aina puhunu "Puhumisen puolesta" eli keskustelkaa kumppaninne kanssa kaikesta, koska asiat ei selviä jos niitä yksin miettii. Se on varma.
Kiitos ja anteeksi kirjoitukseni puolesta. En tiedä auttoiko se ketään, tai suututinko jonkun tavalla tai toisella.
Vastaukset 10
Vanhimmat
minä jouduin eroamaan miehestäni, koska hän sairastui paranoidiseen skitsofreniaan ja oli psykoosijaksoissa vakavasti otettva uhka lapsillemme. Myöhemmin tuli riitaa huoltajuudesta.
aina ei voi valita
5v naimisissa ole vielä mikään kova juttu.. Aika lyhyt aika ihmisen elämässä. En kehuis / nostais itseäni tuon perusteella noin korkealle kuin aloittaja tekee..
ensimmäinen kivi.
Osuiko sektorille? - koska en ole tuomari, vaan sivustaseuraaja, en osaa sanoa.
(mistä kaltaisiasi itseään ylentäviä erinomaisuuksia löytyy tasaisin väliajoin sepustamaan "onnellisesta avioliitostaan" ja kertomaan miten muiden kuuluu elää?)
Palaa takaisin kirjoittamaan, kun olet itse oikeasti elänyt ja kokenut jotain muutakin kuin keskiluokkaista unettavan tylsää virastohiirielämääsi.
Olen sivistynyt ihminen, enkä moralisoi näitä sanojasi, kun palaat murheinesi; kuinka olet tuupertua erosi jälkeen, kuinka surullinen olet lastesi puolesta, kuinka yksinäinen sinä olet tai kuinka rahasi ovat vähissä, koska lasten isä ei maksakaan elatusmaksuja kuten sovitte.
Sinä voit aivan rauhassa ihmetellä maailman menoa. Ihmettele seuraavaksi Marsin asukkaita ja elintapoja, syitä et seurauksia, koska siitä ymmärrät paljon enemmän kuin eronneen ihmisen olotilasta.
voi tulla muillakin lailla kuin eroamalla.
et joutuisi pettymään yhtä rankasti mieheesi kuin minä.
Aivan kirjoituksesi meni kuin itse olisin kirjoittanut, ennenkuin selvisi, että
paljosta puheesta ja sivusta seuraamisesta huolimatta meilläkin niinkuin teillä -
"Ja siitä avioliitosta.... minä olen onnellinen. Todella onnellinen avioliitossani. Me rakastetaan toisiamme tosi paljon ja tullaan hyvin juttuun. Meillä on tosi hauskaa yhdessä ja vaikka tunnetaanki toisemme tosi hyvin, aina löytyy jotain uutta ja hauskaa toisesta. Pahimmat särmät on jo tässä siloteltu ja keskustelemalla aika pahatkin ristiriidat on selvitetty. Olenkin aina puhunu "Puhumisen puolesta" eli keskustelkaa kumppaninne kanssa kaikesta, koska asiat ei selviä jos niitä yksin miettii. Se on varma."
kaikesta kauniista huolimatta, miehellä tilaisuus teki varkaan, eli pettäjän tielle meni.
Ei auttanut itkut, ei lasten ei omani.
Kerjäsi sitten vuoden vapauden jälkeen takaisin, ei auttanut itkut hänen, ei uhkailut itsemurhalla jne.
Nyt 15 vuotta kulunut, ei selvinnyt miesparka. Ei auta keskikalja ja kaverit, ei satunnaiset naiset. Syytä näkee vain toisissa ja olosuhteissa.
Luuletko todella omistavasi ainaisen onnen, saati ihmiset ja tilanteet.
Silmänräpäyksessä sinunkin elämäsi muuttuu, sillä asenteesi suorastaan huutaa ymmärrystä ja muutosta.
Mieti tarkkaan todelliset arvosi, mihin elämäsi oikein perustat. Välinearvo ei voi koskaan korvata itseisarvoa.
Kunpa todella hellävaraisemmin asiat aukeaisivat sinulle, joka kiviä heittelet, sillä aika on heitellä kiviä ja aika kerätä...
... kun luin tämänkin kirjoituksen vastauksia, että täällä ruikuttajien foorumilla pahin mahdollinen rikos lienee se, että joku ilkeää tunnustaa olevansa onnellinen ja että kaikki elämän peruselementit ovat kunnossa.
Tosin huomautus huutamisesta jo otsikossa oli ehkä paikallaan. Ei ole hyvää keskustelupalstakulttuuria korostaa sanomaansa capslock pohjassa ja huutomerkeillä.
Oma asenne parisuhteeseen ja mm. se, että suinpäin ei ole synnätty naimisiin (viisi vuotta ensin tunnettu, jos oikein kalkutoin) on aika hyvä peruskivi pitkälle liitolle, josta aidot onnittelut!
Mutta huomasikohan kukaan "jollakinvoimennäihanhyvinjärkytykseltään", että kirjoituksessa oli painavaa asiaakin?
Olen nimittäin ihan samaa mieltä kirjoittajan kanssa siitä, että ero on tehty liian helpoksi ja monet eronneet (ja nyt en yleistä!) voisivat vallan mainiosti perustaa Suomen Itsekkäimmät Ihmiset -yhdistyksen.
Itselläni on kaksi devorsea takana ja nyt kun tapahtumiin on jo vähän etäisyyttä, niin on pakko tunnustaa, että niin monta asiaa olisin voinut tehdä itsekin toisin. Molemmissa eroissa lapsi taisi olla se asia, jonka parasta viimeiseksi tulin ajatelleeksi.
Ja ilmiö on valitettavan yleinen. Ei lapsen hyvinvointi ja tulevaisuus käy silloin mielessä, kun omanapaisisista syistä aletaan hakea eroa useimmiten siitä syystä, että "ei tämä olekaan enää kivaa".
Tämän päivän avioliitoista puuttuu kerta kaikkiaan sellainen korvenraivaajahenki, että vaikeuksia tulee varmasti ja yhdessä niistä on selvittävä. Kun on nuo lapsetkin.
Siinäkin olen samaa mieltä, että jo yleinen mielipideilmastokin tuntuu jopa suosivan erokulttuuria: onhan paljon ylevämpää olla alle kolmekymppinen ja eronnut kuin tavallinen perheenäiti tai -isä.
Pitäisiköhän meidän aikuisten todella ottaa tämä maailma haltuun taas - myös perheen ja lasten ehdoilla?
Olet väärässä, ei ole mitään pahaa siinä että kertoo olevansa onnellinen. Sehän on hieno asia, eikä siitä kukaan luultavasti vedä hernettä nenään.
Mielestäni aloittaja aloitti jo heti otsikossa provoamisen, jatkoi lauseessa..."toki niistä aletaan tappelemaan..."jne.
Eli mielestäni ainakin yleisti, että näin tapahtuu aina eroperheissä.
Lisäksi, mikä hyöty on tulla jo eronneiden palstalle puhumaan siitä mitä olisi pitänyt tehdä?
Aloitus on siis väärällä palstalla.
Eikä aloittaja tosiaankaan tiedä miksi me kaikki palstalaiset olemme eronneet, ei välttämättä puhumisella tai lisää yrittämisellä olisi tilanne parantunut läheskään kaikilla..
No tarkoitukseni ei ollut edellisessä aloittajalle tarkoitetussa viestissä olla ruikuttaja, oikaisin vain hieman hänen käsityksiään.
(ehkä me kaikki vastaajat vain automaattisesti olemme ruikuttajia?)
En usko että kukaan menee naimisiin vain erotakseen, sitä kaipaamaasi "korvenraivaajahenkeä" on kenties aiemmin ollut enemmän mutta perheet eivät ole olleet sen onnellisempia, päin vastoin ovat kärsineet hiljaa kun avioero on ollut pitkään tabu.
Siteeraus tekstistäsi:
"Itselläni on kaksi devorsea takana..." kertonee ettei sitä riitä tänäkään päivänä ja ettei välttämättä edes haluta yrittää lasten takia.
Oma kokemukseni on se että yksinhuoltajana elämä on rauhallisempaa ja lapsetkin ovat tasapainoisia ja onnellisia riidattomassa perheessä. Isä tapaa lapsiaan säännöllisesti ja antaa aikaansa paljon enemmän lapsille vaikka näkee harvemmin. Lapsetkin sanovat että isä on kiva kun keksii yhteistä puuhattavaa kun kotona asuessa oli pelkkää riitelyä meidän vanhempien kesken. Nuorimmainen oli vasta vuoden ikäinen kun erosimme ja hänellä ei ole mitään muistikuvaa perhehelvetistämme joten hänen suhteensa isäänsä on kaikkein mutkattomin.
vai että erotaan kun se on niin helppoa? Miksi? Ei kai kukaan hullu onnellisesta liitosta eroa. Eiväthän avoparitkaan eroa vaikka siinä ei ole sen kummempaa käräjöimistä.
Ihmiset eroavat useimmiten siksi, että homma ei toimi ja perhe-elämä on muuttunut helvetiksi. Monesti on kyse väkivallasta, päihteidenkäytöstä tai mielenterveyongelmista. Eroon tarvitaan lähes aina riittävän suuri paha, että se peittoaa sen pienen hyvän liitossa.
Usein toisiinsa tympääntyneet jatkavat ja jatkavat kun ei tunnu olevan riittävää syytä erotakaan. Lapset kasvavat ja sitten, voi olla, ero seuraa joskus 50-60vuotiaana.
Jos sinulla on onnellinen aviosuhde, nauti siitä. Se voi kestää läpi elämän tai se katkeaan karulla tavalla seuraavan viiden vuoden kuluessa. Jos oma liittosi ajautuu pahasti karille ja näet että lapsesi ovat vaarassa olet ikionnellinen, että ero on näennäisesti niin helppoa kuin on. Tulet myös huomaamaan, ettei ero ole helppoa. Se on elämän vaikeimpia asioita ja sen selvittelyyn menee parin vuoden käräjöinninkin jälkeen vielä vuosia ellei koko elinikä. Onnea matkaan, toivottavasti se sinun kohdalla jatkuu siinä ensimmäisessä suhteessa siedettävänä elämän loppuun saakka!
Luulen että elät syvän symbioottista vaihetta omassa parisuhteessasi, jos mielestäsi ihmiset eroavat liian helposti. Ero on kuitenkin lasten kannalta parempi kuin jatkuva riita ja tappelu kotona. Koti pitäisi olla turvallinen paikka ja jos se on kahden aikuisen taistelutanner, jossa kenties käytetään henkisen väkivallan lisäksi fyysistä väkivaltaa, niin mitä ovat ne toimet joilla teemme sitä turvallisuutta ? Jostain luinkin että lapset tuli kasvattaa enemmin kestämään muuttuvia tilanteita kuin näennäiseen turvallisuuden tunteeseen, jota nykyisessä hektisessä elämänmuodossa ei ole. Siinä olen kanssasi samaa mieltä, että lapsia pitäisi tulla vasta kun on 200% varma että niitä haluaa. Parisuhde ei pitäisi alkaa yhteisellä perillisellä. Kukaan ei voi laatia tarkkaa käsikirjoitusta elämälleen varsinkaan kun mukana on muita ihmisiä, kukatahansa ja mikätahansa voi muuttua.