3-vuotias uhmaikäinen

Nimittäin käänteinen psykologia. Uhmasta vaan se uhmakkuus pois, niin eiköhän se uhma lopu.

Tässä osiossa on näitä uusavuttomia lälläri-kettutyttöjä nykyään melkein joka toinen alustus.
Kysellään netistä apua kun pentu uhmaa.
Vanhempien tehtävä on pistää pahankurinen kakara kuriin.
Mutta antakaa vain pyörittää koko poppoota 3vuotiaan pikkusormen ympärillä ja katsokaa peiliin.

Mielestäni uhmaikäinen ei saa mitään traumoja,vaikka joskus joutuukin tottelemaan "pakon" edessä.Aina ei ole edes tarpeen saada lasta "suostumaan" tottelemaan.Jos joku asia on kielletty esimerkiksi,ei tarvitse kysellä sopiiko lapselle että tämä uskotaan vaan se on ainoa vaihtoehto.Viisi uhmaikäistä on ollut ja 5 erilaista uhmaikää myös.Toiset "oireilleet" hyvin niukasti,jonkun kanssa ollut todellista kädenvääntöä.Seuraan juuri sisareni uhmaikäistä ja mielestäni vanhemmat antavat turhan paljon periksi.Oletettavasti tämä lapsi jää ainoaksi ja nyt jo huomaa,että saa paljon periksi sen takia,että vanhemmat eivät halua,että lapselle tulee paha mieli,mutta pettymyksiä tulee jokaisen eteen ja niitä on pakko oppia kestämään.Kyllä olen joskus joutunut kantamaan omaa uhmaikäistä kaupasta parkuvana kainalossa autoon,kun tullut känkkäränkkä.Arvostan sitä tapaa enemmän kuin sitä kun näkee tilanteita että lapsi saa kaiken periksi kun ei uskalleta laittaa lapselle kampoihin.Jos tulet kaupasta ovissa vastaan lapsi karjuen kainalossa,niin ajattelen vain,että nyt se kokeilee rajojaan ja äiti ne hänelle laittaa.Ja tämä "pakottaminen" tässä kirjoituksessa ei tarkoita mitään fyysistä,vaan vain sitä että pitää noudattaa käskyä tai kieltoa,vaikka ei olisikaan lapsen mieleen.

Aikuisen asia on rauhoittaa tilanne.
Lapsi ei ole aikuinen.
Hänellä on oman kehityksensä mukainen uhmaikä.
Aikuisen pitää auttaa lasta tässä vaiheessa ja opettaa hänelle itsehillintää ja käyttäytymissääntöjä.

Kun lapsi saa uhmakohtauksen, ei ole mitään väliä, mistä se sai alkunsa. Lapsi huutaa ja käyttäytyy uhmaisesti, kukin oman temperamenttinsa mukaan. Huuto on oikeastaan hätähuutoa: "Auta minua, minulla on kamalan kurja olo. Miksi minä huudan?"
Hän ei usein itsekään enää tiedä, mistä kaikki alkoi. Hän vain heittäytyy veltoksi tai tappelee vastaan, kirkuu, eikä kuuntele.
Aikuinen ei saa seurata tätä tumput suorana. Lapsi pitää rauhoittaa, ja jos ei muu auta, pakottaa hänet tilanteesta pois.

Jokaisen lapsen on kuitenkin opittava hillitsemään itsensä, ja on ihan turhaa sallia ensin hirmu hepulit ja sitten ruveta viikkojen kuluttua vaatimaan parempaa käytöstä ja asettelemaan jotain "rajoja". Rajat laaditaan heti, eikä raivokohtauksista saa tulla äärimmäisiä.

Lapsen hoitaja tuntee lapsen, ja hän näkee kiukun merkit etukäteen. On turha kiristää kaikkien hermoja. Aikuinen voi houkutella lapsen haluamaan juuri sitä, mitä pitää nyt tehdä, eli kertoa, että pian on ruokaa, tai kohta mennäänkin ulos, mutta ensin syödään, jne. siten, että lapsi alkaa ajatella samaan suuntaan aikuisen kanssa.

Kasvatus on oppituoli diplomatiaan.

Hassua, miten lapsen kasvatus voi olla erilaista genetiikasta riippuen.Meillä on kolmella lapsella on uhmaikää ja vihastumista pitänyt aktivoida "narraamalla" esille eli saada sitä nostatettua ja siten normalisoitua.

Niin, normaalistihan uhmakkaan lapsen kanssa vanhemman pitää olla periksiantamaton eli säilyttää selkeät rajat ja päämäärät.Näin lapsi tiedostaa omantilansa perheessä ja toiseksi tämä uhmavaihe menee helpoimmin ohi.

Kaikkein haitallisinta onkin lapsen saada tahtonsa läpi vaikeissa tilanteissa ja tämä just nostattaa lapsen uhmaa entisestään.Niin, lapsi ei rikkoonnu, vaikka huutaa täyttä kurkkua tuntikausia vaatien tahtonsa toteuttamista.Tämän kokemuksen kokeneempana lapsi on jopa helpompi ohjautumaan vanhemman tahtoon myöhemmin eli asiat ei kärjisty,koska lapsi tiedostaa tilanteen.

Tietysti lapsen kieltämiselle pitää olla selkeät tekijät, jotka ei tule olla vanhempien sisäisistä ongelmista lähtöisiä.Siis lapsen alistamista.

Kyllä se siitä helpottaa...ehkä. Neljän vanhat ovat yleinsä jo helpompia.
Kaippa se on vaan tärkeää, että ei itse taannu sinne lapsen tasolle ja ala samanlaiseksi, vaikka välillä meinaa pinna paukkua.

Mun tyttärellä oli aikoinaan kova uhmis. Kesken kauppa reissun saattoi ilman syytä saada kohtauksen,heitti kerran jopa vaatteensa pois ,20 asteen pakkasessa sit talsittiin kotiin ihmisten miettiessä et mikäs tapaus tuo oli.Kotiin päästyämme en ottanut mitään kantaa kohtaukseen vaan päästin mielikuvituksen valloilleen esim. minnekkähän kaikki linnut on kadonnut ulkoa...tyttö lopetti (unohti) kohtauksen ja tuli viereen katselemaan ikkunasta jolloin uhma häipyi sen siliäntie. Huomasin vaan et jos kohtauksen sai niin ei ota minkäänlaista kantaa asiaan vaan yrittää saada huomion johonkin mielenkiintoisempaan.