mielestänne paras kasvuympäristö lapsille?
Kun täällä on puitu entiset ja nykyiset puolisot useammassakin viestissä, niin onko todellakin nuo sekavat perhesuhteet nykypäivänä niin yleisiä, että perhemalli jossa on lapset ja heidän biologiset vanhempansa elävät yhdessä, jokin "katoava luonnonvara" tms.
Muutamia enemmän tai vähemmän "sekavia" tapauksia kun on nähnyt kolmenkin sukupolven ajan, niin tuntuu joissakin tapauksissa olevan jo perinnöllistäkin tuollainen "perhe-kommuuni", johon arkeen kuuluu entisiä ja nykyisiä puolisoita riitoineen ja heidän useasti onnettomia lapsiaankin.
Toivottavasti tuo ei nykyään ole mikään tavoiteltava olotila tai suuntaus.
Kun täällä on puitu entiset ja nykyiset puolisot useammassakin viestissä, niin onko todellakin nuo sekavat perhesuhteet nykypäivänä niin yleisiä, että perhemalli jossa on lapset ja heidän biologiset vanhempansa elävät yhdessä, jokin "katoava luonnonvara" tms.
Muutamia enemmän tai vähemmän "sekavia" tapauksia kun on nähnyt kolmenkin sukupolven ajan, niin tuntuu joissakin tapauksissa olevan jo perinnöllistäkin tuollainen "perhe-kommuuni", johon arkeen kuuluu entisiä ja nykyisiä puolisoita riitoineen ja heidän useasti onnettomia lapsiaankin.
Toivottavasti tuo ei nykyään ole mikään tavoiteltava olotila tai suuntaus.
Vastaukset 11
Vanhimmat
että näissä väkisin kasaan vängetyissä yhteistalouksissa on lapset kaikkein ongelmallisimpia, eivät voi siis hyvin.
Ydinperheissä ja yksinhuoltajaperheissä lapset ovat normaaleja ja hyvin elmässään pärjääviä.
Useimmiten, minä itse niin uskon, että nämä itseään uusiksi perheiksi kutsuvat ihmiset kuvittelevat ja antavat muiden ymmärtää että he ovat onnellisia. Kukapa sitä ulospäin näyttää, kuin onnettomia loppujen lopuksi ovatkaan.
Onhan se selvää että kahdesta eri perheestä tulevat ihmiset eivät voi puhaltaa yhteen hiileen oikeesti. Niin voi tehdä, mutta se on pintaa. Jokainen kasvattaa omat lapsensa omalla tavalla, eikä sitä yks kaks muuteta kahden eri perheen omia tapoja. Se jos mikä on haitallista lapsille.
On helppo näyttää olevansa onnellinen, mutta ajan myötä kuva kääntyy itseään vastaan ja sitten repeää.
Minä myös toivon, etä tämä on hetken ilmiö, ja ihmiset oikeesti alkavat ajatella lapsiaan, eikä vain itseään. Useimmitenkyse on aikuisen omasta onnesta. Ei sitä kysellä, haluuko lapset sitä mitä hänen vanhempi haluaa. Jos isä/äiti on onnellinen, uuden ihmisen kanssa, niin ei sitä aina lapsi välttämättä ole.
Itse elelen onnellista parisuhdetta uusperheessä, pidän puolisoni lapsista ja hän minun. Olemme eläneet paljolti lasten ehdoilla, kuitenkaan unohtamatta parisuhdetta ja sen hoitamista. Meillä tämä toimii, kaikilla sitten ilmeisesti ei. Lapset voivat hyvin, pärjäävät kouluissaan, eikä ole riitoja exien kesken. Luulempa avainasian olevan juuri sen, että aikuiset eivät riitele keskenään ja lapset sitten ole siinä välissä ikävästi. Lapset ovat itse sanoneet viihtyvänsä niin meidän kuin exiemmekin perheissä uusperhemuodoissa. Kyllä kyse on ensimmäiseksi siitä, että typerät riitelyt unohdetaan ja lasten takia puhalletaan yhteen hiileen. Riitelevät uusperheet eivät ole sen parempi paikka lapsille kuin riitelevät ydinperheetkään.
Olisihan se ydinperhe tietenkin ideaali tilanne ja surulliselta nuo erotilasto näyttävät. Itse elän äitipuolena uusioperheessä, eikä se niin helpppoa ja hauskaa aina ole.
Mieheni lapsi ei haikaile eikä ole koskaan haikaillutkaan ydinperheen perään, koska ei muista aikaa kun on sellaisessa elänyt..
Lapsi tottuu hyvin..
Tää on kyllä hirmu mielenkiintoinena aihe josta riittäis pitkäksikin aikaa keskusteltavaa..
Minun milestäni ideaali tilanteessa äiti ja isä ovat tasapainosia ihmisiä jotka ovat hankkineet lapset oltuaan jo jonkin aikaa yhdessä eivätkä ole mitään "kakaroita" enää. Mutta mutta, harvoinpa tuo toteutuu.. Lapsia hankitaan usein väärin perustein, liian nuorena, liian tasapainottomina ym.
Miksei yh-äitikin pärjäisi mainiosti lapsen kanssa yksin.. Ja toisaalta uusioperhekin voi olla lapsen pelastus. Esimerkiksi jos tilanne on sellainen että äiti ja isä riitelevät hirmuisesti eivätkä rakasta toisiaan, ja sitten eron jälkeen vanhemmat löytävät itselleen kumppanin jonka kanssa on hyvä olla. Kyllähän vanhempien tyytyväisyyden taso heijatuu aina lapsiin.
Tähän aiheeseen kun saisi erolapsien kommentteja ja ajatuksia..
Mielenkiintoinen kysymys on se että MITEN KAUAN PITÄÄ LASTEN TAKIA YRITTÄÄ YHDESSÄ? Jos on kaikki terapita käyty ja vuosien yritykset niin onko se itsekästä päätyä lopulta eroon.
Minulla on eräs ystävä joka oli naimisissa 20 vuotta ja kaksi lasta (eron hetkellä 9 ja 10 vee). Pari yritti ja kokeili vaikka mitä eheyttääkseen liittonsa monen vuoden ajan. Päätyivät lopulta eroon vaikka se vaikeaa kummallekkin oli.. Minusta tässä tilanteessa oli hyvin kuvaavaa se kun toinen lapsista muutama kuukausi eron päätyttyä sanoi "Nyt sinä ja isä ootte paljo rennompia kuin ennen".
Onko se AINA lapsen etujen mukaista että lasten takia yhdessä ollaan.?
Tietenkin se on vaikeaa kun yhdistetään nainen ja mies joilla molemmilla lapsia ja vielä ehkä muutamankin tyypin kanssa.. Hurjaa.. Mutta miksei siitäkin selviä. Se vaatii vaan varsinkin vanhemmilta hurjan paljon enemmän sopeutumista, hyväksymistä ja empatiaa. Itse en sellaiseen pyöritykseen kykenisi.
Ben Furmanin kirjaa;"Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus".Teos ei ole aivan uusi,mutta ainakin itselle sieltä aukeni monikin asia...
Siinä kerrotaan mm.näin"Se,että lapselta jää puuttumaan jokin kokemus suhteessa vanhempiinsa,ei ole kehityksen kannalta niin kohtalokasta kuin on totuttu ajattelemaan,sillä lapsella on usein mahdollisuus kokea jotakin vastaavaa suhteessa muihin ihmisiin",silloin se tärkeä ihminen voi olla esim. isoveli/sisko,mummi/ukki,naapurin täti/setä,kummi...jne.
"Perheen käsite on muuttunut,ydinperhe on nykyisin vain yksi perhemuodoista,muita ovat mm.pienperheet,uusperheet ja homoseksuaaliperheet.Jokaisessa perhemuodossa on omat hyvät puolensa,eikä mikään niistä ole sinänsä huonompi kuin toinen".
"Myytti avioeron haitallisesta vaikutuksesta syyllistää vanhempia ja saattaa olla lapsille siinä mielessä vahingollinen,että pariskunnat pitkittävät huonoa suhdettaan "lasten vuoksi",vaikka kaikki osapuolet kärsivät tilanteesta".
Omasta mielestäni kasvuympäristö on paras silloin,kun lapsi saa turvallisen asuinympäristön...hänet huomioidaan yksilönä,annetaan kasvulle aikaa...kannustetaan ja arvostetaan omana itsenään.
Riitoja on perheissä ollut varmaankin "aikojen alusta",niiltä ei kukaan voi kokonaan välttyä.
Mutta tiettyjen perhemuotojen leimaaminen huonommiksi kuin toiset ei palvele ketään!
Perheitä on monenlaisia, pääasia että lapset saavat kasvaa ONNELLISIEN vanhempien kasvattamina.
Kaikki riippuu siitä millaisia vanhempia ja heidän puolisojaan kuviossa. Mä en henkilökohtaisesti usko, että sillä onko ydin-, ero- vai uusperhe on mitään merkitystä - ainoastaan ihmisillä siinä. Uskon, että syrjäytynyt, alkoholisoitunut, väkivaltainen tai muista ongelmista kärsivä perhe antaa haitallisen kasvuympäristön - ei se onko äiti tai isä ollut aiemmin naimisissa ja sitten eronnut.
Yh-vanhempi tai uusperhe voi olla mitä ihanin kasvuympäristö lapsille, jossa vanhemmat ja mahdolliset heidän puolisot osaavat tulla toimeen ja ovat ihan niinkuin tavallinen perhe - ilman etuliitteitä. Kumpa se perherakenne ei olisi niin keskiössä vaan kiinnitetään huomiot oikeisiin ongelmanaiheuttajiin; alkoholismi, väkivalta, välinpitämättömyys, työttömyys, syrjäytyminen jne jne. Sitäpaitsi yh- tai uusperhe voi olla siunaus ydinperheeseen verrattuna, jos on eron syynä joku oikeasti todella vaarallinen syy. Ja mielestäni senkin vuoksi ihannoitava hyviä vanhempia eikä sitä perherakennetta, ettei asiasta tarvitse tuntea syyllisyyttä niiden jotka toimivat jopa lapsen parhaaksi. Monesti syynä ei ole mitään noin vakavaa, mutta silti jos fiksut vanhemmat niin osaavat he tuottaa hyvän ympäristön erilläänkin.:) Ehdottomasti tavoiteltava tila ei ole ero jos ydinperheessä kaikki hyvin. Mutta joskus toivoisi samanlaista keskustelua niistä syistä, jotka todella vaikuttavat siihen ympäristöön - eikä se ole marital status.
mutta tässä jotakin.
http://www.lskl.fi/showPage.php?page_id=48
http://www.uusperhe.fi/tietoa.html
Mä vaan ihmettelen exääni jolla heti eron jälkeen oli kauhee kiire saada naisia (tai siis jo suhteen aikana pelaili niitten kanssa, yks syy siihen et on ex). Ja nyt sitten kun on kauheella paniikilla ettiny parisuhdetta niin alko tapaileen yksinhuoltajaa, jolla alle vuoden ikänen lapsi. Meillä kaks yhteistä lasta exän kanssa. Sain sellasen käsityksen kun suhteessa vielä oltiin, et miehen mielestä lapsiluku on täysi. No vähän on kummallista, että sitten eron jälkeen kelpaa yh jolla ihan pieni muksu?? Omia lapsia tapaa vaan kaks kertaa kuussa ja nyt sitten alkaa isäks vieraalle muksulle :( (tämän naisen lapsen isä EI OLE maisemissa laisinkaan). En oo koskaan estäny näkemästä lapsiaan useemmin, mut eipähän vaan hae kylään tai käy moikkaamassa enempää vaikka oon pyytäny. Lapset ikävöi ja haluis nähdä enemmän. No, onhan se sitten kivaa et exä leikkii taas jälleen onnellista perhettä, tosin uuden naisen ja vieraan lapsen kanssa. Mikäs siinä sitten, ihmettelen vaan kun ei ollu innokas näkeen meidän parisuhteen eteen mitään, vaikka yritystä omasta puolestani piisas viimeiseen asti.
Kai se yh siellä sitten vastaa joihinkin hänen tarpeisiinsa riittävän hyvin, että haluaa nähdä vaivaa.
Kurjaa kyllä omille lapsille, mutta mikä keino siinä sitten olisi paras? Kun te olette kerran eronneet, eikä mahdollisuutta sen suhteen elpymiselle ilmeisesti ole. Lasten pitäisi joko asua pääsääntöisesti isällään tai äidillään eron jälkeen. Sitten on nämä tapaamissopimukset, joita noudatetaan. Eipä kai sitä sitten pysty niin joustavaan systeemiin, että tapaisi useammin, ellei sitä erikseen ole sovittu. Jotkut sopivatkin siksi vuoroviikonloppujen lisäksi joka viikolta yhden iltapäivä-illan.
Kai se on vaikeaa aina lasten kannalta, koska jompi kumpi vanhempi erossa joutuu etäksi. Ellei ole vuoroviikkosysteemi, mikä onnistuu vain, jos asutaan tarpeeksi lähekkäin.
Mutta sitten juuri se, että kun tulee uusi kumppani. Mieti vaikka jos tulee uusi kumppani itsellesi. Sinun pitää voida järjestää elämäsi ja menosi niin, että se todella on elämäsi ja menosi. Jos kaikki osapuolet noudattavat tapaamissopimusta, elämän järjestäminen onnistuu. Jos taas ei, on täysin mahdotonta rauhoittua mihinkään tilanteeseen tai pitää minkäänlaista järjestystä elämässä yllä.
Jos tilanne nyt on niin, että haluat isän tapaavan lapsiaan enemmän, kerro hänelle että tämä on tilanne ja varaa aika lastenvalvojalle, jossa tapaamissopimusta voi muuttaa. Olisiko sitten niin, että isä siirtyisi lähiksi, tai niin, että olisi vuoroviikot, tai niin, että viikottain olisi lisäksi tuo yksi ylimääräinen ilta?
Jokin järkevä systeemi siitä on sovittava, että olisi kaikilla paremmin.
No isä itsekkin ikävöi lapsiaan ja just sano että tuntuu kurjalta kun isompi on hänessä niin kiinni kun viettävät aikaa, ja sitten täytyy aina pariks viikoks erota. Mut en käsitä tätä vekslaamista kun vaikka isä tietää, et SAA nähdä lapsiaan ihan koska haluaa, niin silti pitää niin tiukasti kiinni siitä, et vaan sen kaks kertaa kuussa!!?? Kun mulla on sellanen työ et teen paljon ylitöitä (siis sillon vaan kun on lasten kannalta mahdollista) ja haluaisin enemmänkin tehdä, mut ei yh:na oo aina niin helppoa. Niin ja itselläni on "uusi" kumppani, mies, jonka jopa "pelkään" olevan se oikea... Tämän uuden kumppanin kanssa tuntuu tosi hyvältä olla ja kaikki sujuu, hän tykkää lapsistani ja arki sujuu. Eikä hän pidä lapsia mitenkään rasitteena ( paitsi nyt joskus, mut niinhän biologisetkin vanhemmat välil pitää ;) )... Hänel ei ole omia lapsia ollenkaan, mikä on hyvä, koska en sellaseen rumbaan olis jaksanu alkaa... Exän käytös vaan ihmetyttää kun sanoo et tottakai omat lapset on aina niitä ykkösiä, mut miks sitten pitää lapsiaan aina kaks viikkoo ikävässä eikä käy edes moikkaamassa, vaikka oon sanonu et kyllä kahvit keitän jos tuut! En tiä kanssa, on nää kuviot aika hankalia.