Onpas hiljaista. Mites jos pistettäs pieni
kilpailu pystyyn. Eli te kaikki, joita
kirjoittaminen kiinnostaa, ottakaapa tämän viikon
projektiksi kirjoittaa 200 sanan tarina ja
pistäkää se tänne, laittakaa otsikoksi 200sanaa
tämän viestin alle.
Aiheen tulee liittyä johonkin seuraavista: syksy,
USA 11092001 tai henkinen voitto. Aikaa on tasan
viikko pistää tarina tänne. Omaa nimeään ei ole
pakko laittaa vaan nimimerkkikin käy.
Kisa on tarkoitettu ihan kaikille, tarkoitus on
itse kullakin jalostua kirjoittajana entistä
paremmaksi ja kaivaa esiin se oma minuus.
Kommentoidaan ja äänestetään paras teksti ensi
viikolla.
kilpailu pystyyn. Eli te kaikki, joita
kirjoittaminen kiinnostaa, ottakaapa tämän viikon
projektiksi kirjoittaa 200 sanan tarina ja
pistäkää se tänne, laittakaa otsikoksi 200sanaa
tämän viestin alle.
Aiheen tulee liittyä johonkin seuraavista: syksy,
USA 11092001 tai henkinen voitto. Aikaa on tasan
viikko pistää tarina tänne. Omaa nimeään ei ole
pakko laittaa vaan nimimerkkikin käy.
Kisa on tarkoitettu ihan kaikille, tarkoitus on
itse kullakin jalostua kirjoittajana entistä
paremmaksi ja kaivaa esiin se oma minuus.
Kommentoidaan ja äänestetään paras teksti ensi
viikolla.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Elämän pituinen painolasti
”Mie lähen nyt, heippa” sanoi Timo pakatessaan
eloikuisena sunnuntaina laukkuaan. Taas olisi
edessä viikko opiskelupaikkakunnalla ja
luokkakaveri Pekka ajoi juuri pihaan.
”Onhan sulla nyt kaikki matkassa, avvaimetki? Ja
ekkö sie tarvi ruokaa, ota nyt vaikka nuita
lihapullia, kyllä sie niitä huomena vielä voit
syyä” – Touhusi äiti, mutta Timo oli jo ulkona,
ulko-ovi vain kolahti.
Isäntä katseli pojan autoon menoa, haikeana,
hiljaa. Äiti tuli miehensä viereen ja kuin
aavistaen tämän aatokset ja huokasi syvään: ”
Niin, nyt met olema taas kahestaan, ihan niinku
seittemäntoista vuotta sittekki”.
Isäntä katseli vielä tielle pöytään nojaten,
ikäänkuin alkava syksy jotenkin kiinnostaisi. ”
Niin, kaipa se on sitte niin.” Tuli pitkä
hiljaisuus, kello vain nakutti seinällään vajaata
viittä.
”Kyllä meijän Timo pärjää, varmasti. Ja kyllä se
meistä huolen pittää, ihan niinku sie pijit
vanhemmistas”, saneli vaimo istahtaen miehensä
viereen, ” ihan varmasti pärjää, sinun
kasvattama, sinulta miehen mallin saanu.”
Isäntä nosti katseensa kohti vaimoaan, mitään ei
virkannut, katseli vain. ”Tuo poika ei ole minun
alulle saattama, vaikkei se itte sitä tiäkkään.
Omana olen kasvattanut, pitähmäänki oppinu. Mutta
sitä pittää opastaa, ettei samanlaisheen koukhun
itteänsä pistä ko mie tehin”. Näin aatellen
isäntä nousi pöydästä ja paineli ulos kun huomasi
että vaimo arvasi mistä kenkä puristaa.
Dealer
”Voi hitto mikä aamu, taas liikenne jumissa,
täähän on pahempi kuin eilinen maanantai.”
”No niin, nyt päästiin sentään parkkihalliin...
Voi hitto, kuka paska on taas parkkeerannut mun
paikalle, missä se vaksi on, mulla on kohta
kiire, kello on jo puoli yhdeksän...”
”On se luojan lykky nää hissit, oikeastaan
taitaisi olla ihan mahdotonta kavuta 98.
kerrokseen, siinähän menisi koko työpäivä...”
”Huomenta, huomenta, miten maailma makaa?”
”Hei, hitto, missä mun kannettavani on? Ai hitto,
se jäi sinne peräkoppiin. Voi hitto, pitää lähteä
hakeen, siinä on kaikki tuottavuusraportit
ZMTX:stä, näyttää olevan hiljalleen noussut aika
tuottavaksi, sitä voisi suositella...”
” Missä hitossa ne hissit on taas, täällähän on
jo kolmisenkymmentä jonossa alaspäin. Hmm, ja
kännäykkä soi, kuka se tähän aikaan, ai robert...”
”No niin, nyt alas, onneksi selvisi ilman sitä
kannettavaa. Voisi oikeastaan Robertille vihjasta
tuosta ZMTX:stä, ihan hyvä pitkän aikavälin
sijoituskohde. Mutta sillä ei vain taida olla
maksavia asiakkaita nyt, muutenkin tää talous
tuntuu menevän alaspäin aika lujaa, ihan kuin tää
hissi...”
”Mitä järkeä on meidän on oikeastaan pitää
toimistoa WTC:ssä, hurjat vuokrat ja asiakkaat
valittavat ettei meidän luokse pääse kovinkaan
helposti. Vai on parkkivahtikin vaihtunut tässä
välissä. No onhan se kohta yhdeksän, ehdin vielä
takaisin ylös myöhästymät... mikä hemmetin pamaus
toi oli...”
Syksyn mielipahe
Taas on syksy, tuo kuulaiden pakkasaamujen hetki.
Hetki jolloin viimeiset ruskalehdet leijuvat
puista ja putoavat lätäkköön. Syksy saa minut
aina hyvälle tuulelle. Syksyllä on oma tuoksunsa,
fiiliksensä, syksy vain on vuodenaika, jolloin
sydän sykkii ja pää on täynnä uusia suunnitelmia.
Syksystä nautin metsässä. Koira vapaana kirmaten,
kuura auringon valossa kuultaen, olen onnellinen.
Syksy on luopumista, kesän muistojen
arkistointia, viimeisten sienten aikaa. Koko
metsä tuoksuu sienille, sienille ja mätäneville
marjoille, lehdille ja maalle. Voi että kunpa
tämän tuoksun saisi purkkiin.
Syksy tuo mieleen lapsuuden, ensimmäiset
metsästysretket. Retket, joita odotti innolla.
Aamulla varhain, ennen muita, piti nousta ylös,
keittää kahvi termariin, ottaa haulikko hyllyltä,
panosvyö kaapista. Koirakin arvasi puuhani,
häntää heilutellen ja vinkuen, kuin hoputtaen
kutsuu ” tule jo sieltä”.
Koiran kanssa metsällä. Koira puuhaa omiaan, minä
kuljen aatoksissasi. Minnekään ei ole hoppu,
panoksiakaan ei ole piipussa, kunhan vaan
kuljetaan ja nautitaan aamun hetkestä. Sitten,
parin tunnin päästä, kaivan repusta koiralle
vähän ruokaa ja avaan kahvitermarin. Ah tuota
tuoksua.
Ei silti, kyllä aseen panostan, kun koira
ilmoittaa, että emme ole täällä yksin. Silloin
veri kuohahtaa, vartalon lävitse kulkee sävähdys,
joka kertoo, että jokainen solu on valmiina
toimintaan. Muistan niistä hetkistä jokaisen.
Sama sillä pääsenkö edes ampumaan, fiilis on
upea, fiilis täynnä elämää.
Onko?
On se, syksy.
Onko ?
On se, sota.
Onko ?
On se, Hussein ?
Onko ?
On se, syyllinen.
Onko ?
On se, taas kerran.
Onko ?
On se, kaikki normaalia.
ja tässä loput puuttuvat sanat
ja tässä loput puuttuvat sanat
ja tässä loput puuttuvat sanat
ja tässä loput puuttuvat sanat
ja tässä loput puuttuvat sanat
ja tässä loput puuttuvat sanat
ja tässä loput puuttuvat sanat
ja tässä loput puuttuvat sanat
ja tässä loput puuttuvat sanat
ja tässä loput puuttuvat sanat
ja tässä loput puuttuvat sanat
ja tässä loput puuttuvat sanat
ja tässä loput puuttuvat sanat
ja tässä loput puuttuvat sanat
ja tässä loput puuttuvat sanat
ja tässä loput puuttuvat sanat
ja tässä loput puuttuvat sanat
ja tässä loput puuttuvat sanat
ja tässä loput puuttuvat sanat
ja tässä loput puuttuvat sanat
ja tässä loput puuttuvat sanat
ja tässä loput puuttuvat sanat
ja tässä loput puuttuvat sanat
ja tässä loput puuttuvat sanat
ja tässä loput puuttuvat sanat
ja tässä loput puuttuvat sanat
ja tässä loput puuttuvat sanat
ja tässä loput puuttuvat sanat
ja tässä loput puuttuvat sanat
ja tässä loput puuttuvat sanat
ja tässä loput puuttuvat sanat
ja tässä loput puuttuvat sanat
ja tässä loput puuttuvat sanat
ja tässä loput.
Minne ovat kaikki kadonneet? Ja kun lukee
tekstejä, tuntuu että kirjoittaját ovat kaikki
miehiä (ja yksi lapsi?), ainakin tyylistä
päätellen. Sato näyttää heikolta, tuo eka oli
aika kiva, mutta jotenkin.. epätasainen..
toinen teksti oli tuokiokuva nykistä, Jännä idea
pistää ajatuksia ja kuvata kuitenkin ympäristöä,
päähenkilön havainnointia. Samalla piilotettu
viesti todennäköisestä pelastumisesta.
Tyylillisesti vajavaisempi kuin eka.
Kolmas oli todella kiva tunnelmakuva syksystä ja
luonnosta. Jotenkin väkisin kirjoitettu silti,
ehkä lukenut juuri runon, joka jäänyt
kummittelemaan. Sopisi pienellä sovituksella
runoksikin. Kirjoittajalla metsästyksestä
traumoja tai patoutumia, tai sitten yrittää
puolustella aseen kantamista. Mitä puolusteltavaa
siinä on, ihan hyvä harrastus. Pienellä
viilaamisella ja sanavalinnalla olisi saanut
eläväisemmän.
Neljäs oli tuo lapsenomainen kirjoitus. Mutta
kyllä sekin herätti ajatuksia, sitähän voisi
luonnehtia taideteokseksi, mutta liikaa toistoa
lopussa. Tuli jotenkin mieleeni 4-vuotiaan muksun
lorut. Mieleen tuli myös, että tää on aikuisen
tahallaan kirjoittamaa "parodiaa"
tiedotusvälineiden vouhotuksesta ja laumaihmisten
ohjaamisesta kuorolaululla... Sori, idea
kaikenkaikkiaan jäi löytymättä, mutta
yllämainitun kaltaisia sirpaleita tuli mieleen.
Voi teitä, voi meitä, voi maailmaa.
Mitä ajatuksia tämä elämä tuokaan tullessaan!
Aina pitää olla kiire, juostaan paikasta toiseen
tuli lahkeessa. Ei ehditä nähdä kärsiviä, ei
ehditä kuunnella ympärillä olijoiden ahdistusta.
Äidit ja isät matkustavat aamulla töihinsä,
heittävät lapset hoitopaikkoihin kuin likaiset
vaatepussukat pesulaan ja hakevat heidät
iltapäivällä pois. Lapset haluavat huomiota, äiti
pistää heidän eteensä voileipiä ja syventyy
päivän lehtien pariin. Lapset haluavat kertoa
isälle mitä ovat päivän aikana puuhanneet, mutta
isä syventyykin laiskanlinnaansa ja käskee lasten
katsoa tv:tä.
Näin jatkuu päivästä toiseen kunnes eräänä
päivänä maailma räjähtää. Pilvenpiirtäjät
murskautuvat ja siinä mukana lasten äidit ja
isät. Sitten he ovat vain pari pientä orpoa
lasta, jotka eivät koskaan ole saaneet kokea että
heilläkin joskus oli vanhemmat. Menetettyä aikaa
kun ei koskaan voi saada takaisin.
Kuka tässä maailmassa enää jaksaa vapaaehtoisesti
laskea sanoja? Niitä laskekoon opettajat
koulussa, se on pakkopuurtamista eikä siitä
koskaan ole mitään hyötyä. Mitä järkeä on sanojen
laskemisessa, kun sisältö on kuitenkin se
tärkein? Miksi kaikki nykyään aina katsotaan
ulkokuorta, pintaa?
Moni kakku päältä kaunis...
Hymyilkää toisillenne tänään. Ehkä huominen ei
ole enää harmaa, valju, mitäänsanomaton. Ehkä
huomenna osaamme nähdä pinnan alle.
Tai sitten emme.
Rhonda pahoittelee sitä että äskeiseen tekstiin
livahti kirjoitusvirhe!!! En taatusti lähde
ostamaan uusia laseja, näitä ei ole käytetty kuin
hieman päälle vuosi!!!
Silti kaunista syksyä kaikille!!!!!!
:)
Menen taloon sisälle. Sisällä on kova kaakatus...
Riveissä näyttää olevan pieniä koppeja, joissa
kaikissa on sisällä yksi lihava hanhi.
Täydellistä. Hanhet näyttävät olevan syömässä -
ne syövät koko ajan. Paitsi silloin kuin
nukkuvat. Jos syö paljon, lihoaa. Laitan
työkalusalkkuni lattialle ja avaan sen. Millä
aloittaisin tällä kertaa? Minulla on ehkä 2
tuntia aikaa ennenkuin tilan työläiset tulevat
tarkastuskierrokselle. Nämä yölliset iskut ovat
aina vaarallisia. Kiinnijäämisen riski on suuri.
Päätän ottaa isot sivuleikkurit laukustani.
Näillä häkkien pitäisi aueta hyvin... Menen rivin
alkuun ja totean että leikkurit ovat juuri
sopivan pituiset - ne saa työnnettyä häkin sisään
avaamatta sitä. Ensimmäinen hanhi näyttää
nukkuvan. Otan sivuleikkurit ja työnnän sen häkin
läpi, hanhen koiven ympärille. Napsautan, ja
hanhen jalka katkeaa kuin kuivunut oksa... Hanhi
herää ja alkaa vinkua, verta purskahtaa hieman
valkoisille höyhenille. Napsautan toisenkin
räpylän katki ja hanhi putoaa pyrstölleen
häkissä. Se yrittää aloittaa syömistä, mutta
nokka ei enää ylety ruokaputkeen. Tyhmä eläin.
Seuraavaksi päätän kokeilla jotain hauskempaa.
Otan työkalusalkustani pienen bensapullon ja
valelen rivin 4-5 seuraavaa hanhea
sytkäribensiinillä. Heitän tikun perään ja
kuuntelen ihastuneena sitä vinkumista mikä
palavista hanhista lähtee... Hyi mikä haju.
Käytän vielä jonkin aikaa vasaran, lekan, sahan
ja sähköporan kanssa useita hanhia kiduttaen ja
tappaen. Lopuksi on tullut aika poistua...
Sekoitan happoa eläinten ruokintakaukaloon.
Ensimmäiset alkavat kiljua mahan sulaessa jo
poistuessani. Matkalla pois tilalta, heitän vielä
muutaman ajastetun käsikranaatin hevostalliin.
200 metriä käveltyäni kuulen kaksi räjähdystä, ja
hevosten tuskaista hirnumista.
tällasta lyhytproosaa vain
kaksisataa pätkää tai 150
tämmöstä julkaistaan nykyisin
paljon
lukasehan Jouko Turkan Aiheita
On isän päivän aamu.
Vaimo nukkuu.
Kello on kymmenen.
Poika on vielä naisissa.
Illalla se lähti.
Sanoin sille, että muista kortsut
jos alat kutemaan sen tytön kanssa.
Pistän kahvin tulemaan.
Päätänkin tehdä vohveleita.
Sekoitan maitoon kolme kananmunaa.
Sitten vehnäjauhoja.
Panen vohveliraudan kuumumaan.
Voitelen sen öljyllä.
Taikinaan pitää lisätä vettä.
Se on liian sakeaa.
Pistän soittimesta kuulumaan Johnny Cashia.
Mutta se alkaa laulaa gospeleita.
Vaihdan Mikko Alatalon parhaat.
Kahvi valmistuu ja ensimmäinen vohveli.
Yhdentoista aikaan vaimo tulee alas.
Se alkaa kirkua avioerosta.
Sanon, että elähän nyt.
Myöhemmin sanon, että meillähän on
jo lapset aikuisia, poikakin 19
vaikka on kotona.
Sitä voisi potkasta perseelle.
Vaimo heittää vesilasin kasvoilleni.
Sanon, että lähden kahdessa viikossa
vuokra-asuntoon, jos haluat.
Vaimo sanoo, että jos menet naapurin
miehen luo kahville, otan eron heti.
Sanon, että saanko käydä taidenäyttelyssä.
Vaimo alkaa kirkua, että menet kuitenkin
naapurin miehen kanssa. Minä tuumin, että
se on yksinäinen ja sillä on itsemurhasuku.
Se tarvii joskus juttukaveria.
Vaimo kirkuu, että et varmaan mene
taidenäyttelyyn vaan naapurin miehen kanssa.
Se soittikin sulle.
Sanon, että se pyysi kahville, mutta sanoin,
että en tule.
Menen taidenäyttelyyn. Taidenäyttelyssä on
nuori tyttö. Sanoo harrastavansa taiteita,
mutta ei tiedä vielä lajia, johon suuntautuisi.
Sanon sille, että ala kirjailijaksi vaikka.