Olemme menossa avomeiheni kanssa kihloihin ja haluamme mennä "aidolla vanhalla" tavalla, eli virallisesti.. Ja aloin miettimmään että mihin kaikkialle pitää ilmoittaa ja tarvitsemmeko luvan vanhemmiltani koska en ole vielä 18 vuotias?
Laki asioita kihlauksesta?
varikkobabe
71940
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Eiköhän aito vanha tapa ole se, että mies pyytää tulevan morsmaikun isältä lupaa, ja jos sen saa, tytöltä ei kai enää sen kummemmin mielipidettä kysytä, paitsi muodon vuoksi. Asiasta ilmoitetaan puskaradion välityksellä koko kylälle, ja kaikki on kutsuttu häihin, joita juhlitaan joidenkin viikkojen kuluttua.
En oikein tiedä miten kihlaus tehdään virallisesti, kun se ei oikein ole mikään "virallinen" sopimus. Se on kahden ihmisen välinen sopimus avioliiton solmimisesta. Ja luojan kiitos, et enää tällä vuosituhannella tarvitse vanhempiesi lupaa kumppanin valintaan.
yhdessä asuminen etukäteen. Vasta sitte vihkipallin päällä käymisen jälkeen. Mutta varmaan tiesitteki tän.
yleistietoa ole. "vanhaa ja virallista" on se, että ukkosi kysyy isältäsi "luvan" jota ei periaatteessa edes tarvita, ja hääpäivä mietitään siinä samalla, paitsi että kun olet alaikäinen ja isäsi määrää sinut takaisin kotiin kunnes olet täysi-ikäinen. Noh, näin kai ei tapahdu jos hän nytkin sietää sitä että aikuinen (täysi-ikäinen) mies asuu alaikäisen likan kanssa.... Mihinkään muualle ei tarvitse ilmoittaa, eikä siis tarvitse virallisesti mihinkään. "Vanhan tavan mukaan" vanhempiesi tulisi kutsua sukulaiset ja ukkosi suku/vanhemmat kihlajaiskahville jolloin ennen vanhaan suvut viimeistään tutustuivat. Laki ei velvoita mihinkään, nykyään jo 13-vuotiaat kuulemma leikkivät kihlajaisia ja erota voi heittämällä sormukset jorpakkoon ja uutta putkeen ja uusia sormuksia. Ennen kihlauksen "merkitys" oli lupaus avioliitosta, mutta ilmoituksia ei tarvinnut tehdä. Toivottavasti saat kasvaessasi imettyä yleistietoa tarpeeksi, jotta seuraavan vaiheen eli avioitumisen "viralliset osuudet" ja ilmoittamiset ovat tiedossa ennen kuin alatte koheltaa enempää ja kyselette keskustelupalstoilla näitä juttuja. Kertoo hyvin asian laidan,kotiin kasvamaan äidin ja isän luokse, sitten aikanaan on yleistiedossa ko. jutut.
Kihlautuminen on vain kahden ihmisen välinen sopimus, joka on lupaus avioitumisesta. Ei sitä tarvitse kenellekään ilmoittaa.
Entis aikaan miehet kysyivät tulevalta appi-ukolta tyttären kättä, mutta tämä on tainnut jäädä aika vähälle tänä päivänä.
Oikein paljon onnea teille.
Tiedän tasan tarkkaan, miltä sustu tuntuu tällä hetkellä, mutta yritä ymmärtää, että toivon vain sun hyödyntävän muiden jakamaa elämänkokemusta.
Olin sun tilanteessasi itse 10 vuotta sitten. Olin rakastunut ja juuri niin naiivi, kuin 18-vuotiaat (tai alle on). Sitä tunsi olevansa lähes aikuinen ja tietävänsä, että "juuri tämä rakkaus kestää vaikka aikuiset ympärillä varottelee hosumasta". Kannattaa silti IHAN OIKEESTI odottaa ja ottaa rauhallisesti. Ei sulla mikään kiire ole.
Mä odotin kihloihin menoa aikoinaan kuin kuuta nousevaa ja kihlaus tapahtui mun 18-vuotissyntymäpäivänä. Mun vanhemmat oli siitä vihaisia ja ymmärrän nyt. Kihlaus kesti varmaan vuoden, sitä ennen oli seurusteltu 3 vuotta. Sittemmin en ole pitänyt mieheen ollenkaan yhteyttä ja tavallaan unohtanut koko nolon kihlauksen. Typerä leikkihän se oli näin aikuisena ajatellen.
Menin uudelleen kihloihin viime jouluna. Nyt 27-vuotiaana asia on saanut ihan uuden merkityksen (vaikka uskoin ymmärtäväni kaiken jo teininä). Ja tällä kertaa se ei ole vain typerä leikki, jossa matkitaan aikuisia, vaan meillä on häät kesällä. Muista se, että kihloja vaihdettaessa on tarkoitus sopia hääpäivä ja aloittaa järjestelemään häitä. Nykyään mennään kihloihin eikä sovita hääpäivää tai puhuta edes häistä, mutta vanhaan tapaan kuului, että kihlaus tarkoitti hääpäivän sopimista.
Sinun kannattaa ymmärtää se, että parisuhteessa voi olla muutenkin - ei siihen rekvisiittaa (=sormuksia).
Mäkin, luulen tietäväni, tunteen, joka sulla on tällä hetkellä. Seurustelin lukioaikanani pojan kanssa, joka oli silloin mulle koko elämä ja maailmani. Olin jo ihan valmis jakamaan tämän pojan kanssa koko elämäni ja halusin kihloihin. Vain sen takia, että tietäisin varmasti, että poika on minun ja minä hänen.
Näin jälkeenpäin eli kymmenen vuotta myöhemmin voin vain todeta, että onneksi ei menty kihloihin, sillä poika jätti minut toisen vuoksi juuri ennen ylioppilaskirjoituksia! Ja nyt myös 27-vuotiaana asun onnellisena nykyisen avomieheni kanssa odottaen kosintaa, tosin aivan erilaisella tavalla kuin silloin 17-vuotiaana. Tällä kertaa tiedän, että tämä mies on se, jonka kanssa vietän loppuelämäni. Ja häistäkin on jo puhuttu, vaikkei sormuksia sormissa vielä olekaan.
Eli odota rauhassa, ettet tee elämäsi mokaa...
Jotenkin tätä ketjua lukiessa alkaa peijakkaasti masentaa nykypäivän suhtautuminen kihlautumiseen ja avioliittoon. Olen 23 vuotias ja seurustellut kihlattuni kanssa viitisen vuotta. Emme siis asu yhdessä ja toimimme aivan tämän perinteisen kaavan mukaan, eli mies kysyi luvan isältäni. Hääajankohta on alustavasti sijoitettu vuoden päähän ja yhteen muutetaan siinä vaiheessa.
Tässä yhteydessä lienee parasta kertoa, ettei kyseessä ole mikään uskonnollinen vakaumus ja esiaviollisten suhteiden vastustaminen, vaan periaate siitä, että avioon mennään tosissaan. Mitään muuta en näet kammoa niin paljon, kuin näitä "avopareja", jotka päätyvät kaksikymppisinä asumaan saman katon alle kokeillakseen onnistuuko yhdessä eläminen, toisen ihmisen kunnioittaminen ja siihen väistämättä kuuluva kompromissien teko. Naimisiin mennään valkoisin hunnuin ja prinsessamekoin sitten kun ollaan nelikymppisiä ja kolme kakaraa roikkuu jaloissa.
Mitä sitoutumista ja toiseen luottamista se on?
Toivon, että provosoiva sävyni ei loukkaa. Se, mikä tässäkin ketjussa vastaan tulleissa mielipiteissä kyseisen tunteenpurkauksen aiheutti on tuo "kokeile rauhassa" -asenne. Ihmissuhde ei ole mitään kulutustavaraa, eikä puoliso, poikaystävä tai elämänkumppani ole mikään leikkikalu, jolla leikitään niin kauan kunnes kyllästytään. Parisuhteeseen pitää sitoutua, ja itse teen sen suostumalla kosintaan ja lupaamalla alusta asti, että olen suhteessa tosissani. En kokeilumielellä leikkimässä pikkukotia.
Siksi ketjun aloittaneelle nostankin hattua siitä, että harkitsee ajatusta näin pitkälle. Jokainen on kuitenkin -lopulta- yksilö niin parisuhteessa kuin yhteisössäkin, eli en väitä että minun ratkaisuni toimisivat kaikilla. Eipä ei.
Tuntuu vaan ikävältä, että nykynäkökulmasta katsottuna puritaanista asennettani kihlautumiseen ja parisuhteeseen pidetään vastaavankaltaisissa viestiketjuissa lapsellisena teinikihlojen vaihtona ja vaaleanpunaisina unelmina. Joskus perinteisenkin toiminnan taustalla on ihan oikea ajatus siitä, miten asiat tuntuu parhaalta tehdä.