Rompepäiviltä

Eikös se aina ole ollut että Kuhmon tapahtumat ei suuria otsakkeita saa mutta annas olla jos Sotkamossa tai Kajaanissa on jotkut kissanristiäiset niin kyllä löytyy palstatilaa !!!!

Johtuiskohan jutunpuute siitä, ettei kuhmossa ole Kainarilla omaa toimittajaa, joka seuraileisi asioita paikanpäällä? Pari vuosikymmentä sitten oli Jupin Esko toimittajana Kuhmossa ja kyllä kuhmolaisia juttuja riitti lähes joka kainariin.

Kuulehan.Tämä tapahtuma on jo ollut niin momta kertaa Kuhmossa jotta miksi tekemään etusivun juttua.On nuo kotterot jo nähty.Ja ministeri myös.Näin jo kouluaikaan, ku ollaan samanikäisiä.Hän on päässyt pitkälle ja onnittelut siitä.Mutta veikkaan jotta minulla on asiat paremmin kuin hänellä.Minulla on todella hyvä mies, pari lasta ja vakituinen työpaikka.Asun rauhallisella paikalla ihan omassa talossa.On mukavat ja ystävälliset naapurit.Ei käy ministeriä kateeksi.

K0rh0nenkin oli ko. rompepäivillä lauantaina.

Jottei varsinainen asia unohtuisi, koetetaanpa saada vielä keskusteluntasoa nousemaan ja uutta syvyyttä ja näkökulmaa teemaan. Rompetorilla oli keskitytty tänä kesänä lähinnä autokalustoon, ja näkisinkin että joskus tulevana kesänä olisi myös hyvä tarkastella koneellisen puunkorjuun kehitystä Kuhmossa ja Kainuussa. Nimittäin 60-luvulla ja vielä 70-luvun alussakin puuta ajettiin enimmäkseen maataloustraktoreista rakennetuilla ”metsäkoneilla”. Merkkien kirjo oli valtava, eli kaikki mahdolliset traktorimerkit mitä suomessa oli kaupan. Lisäksi ainakin länsilapissa oli myös pohjoisruotsista tuotuja versioita. Tyypillinen rotunsa edustaja oli 60-luvun lopussa puoliteloilla varustettu Ford 5000, Nuffield tai Valmet 565 johon oli jonkun paikallisen maasepän toimesta puusta ja vanhan kuorma-auton rungosta tehty reki. Jalakset ja reen runko oli yleensä puuta. Puurungon päälle oli kiinnitetty autonrungon tukkipankot, jotka pystyi laukaisemaan sivulle, niin että koko tukkikuorma purkaantui hyvissä olosuhteissa järvitörmästä jäälanssiin. Traktorin ulos-otto käytti ”joutsalaista”. Mikä tarkoitti vinssiä ja puomirakennetta millä tukit vedettiin ensin koneen luo ja nostettiin sitten kuormaan. Ajo näillä vehkeillä oli miesten hommaa, ja siihen tarvittiin varsinaisen kuljettajan lisäksi vielä saksimies. Tämä kunniakas ammattikunta on nyttemmin kokonaan kadonnut ammattien joukosta. Saksimies oli se joka juoksutti sen joutsalaisvinssin vaijerin päässä olevat tukkisakset kiinni tukinrunkoon ja huusi sitten kuskille jonkin seuraavista tuhon hommaan kuuluvista ”ammattitermeistä”: ”alahan kiskoa”, ”kiinni on”, ”alahan vetää”, ”vetoo” tai ”hep, hep”. Terminologia oli jokaisella kuljettaja-saksimies parilla omansa ja puhtaaksi viljelty vuosien saatossa. Erityisen kysyttyjä olivat riskit ja ketteräjalkaiset saksimiehet. Olen joskus rippikouluikäisenä vähin kokeillut (perintötekijöistä johtuen) saksimiehen jaloa ammattia ja voin vakuuttaa ettei ala ole mitenkään seksikäs tämän ajan mittapuun mukaan. Siitä on romantiikka aika kaukana kun kahlaa riemu-temmiään myöten lumessa tukin tyvelle saksien kanssa, kun pakkasta on vielä rapiat parikymmentä pykälää ja varusteena on karvareuhka, ohut toppatakki villapuseron päällä, jalassa kumisaappaat ja sarkahousut. Ensin tulee helvetinmoinen hiki ja sitten palellaan kuormanpäällä lanssiin ajettaessa. Ketteräjalkaisimmat saksimiehet ratsastivat paluumatkan tukin selässä tukkilaisten tapaan. Kuorman vierellä saksien paikkaa muutettiin tukin keskelle painopisteen kohdalle ja vaijeri nosti sen paakassa olevan köysipyörän varassa kuorman päälle. Saksimiehen homma oli ja on edelleen voima, tekniikka ja taitolaji yhtä aikaa. Lisäksi se vaati myös aimo annoksen diplomaatin kykyjä. Useimmiten nääs ne varsinaiset koneenkuljettajat tuppasivat olemaan aika-ajoin tarkasti puhuteltavia miehiä eikä saksimiehen toiminta tahtonut miellyttää sitten missään olosuhteissa. Tyypillinen urakehitys tuon ajan konemiehillä alkoi nimenomaan saksimiehenä rippikoulun jälkeen isän tai jonkun eno- tai setämiehen kaverina savotassa. Siitä sitten iän ja kokemuksen myötä ura yleni kuljettajaksi sitä mukaa kun pikkuveljet tai nuoremmat serkut alkoivat varttua saksimiehen mittoihin. Valitettavasti nämä kunniakkaat työvuotensa palvelleet –60 ja –70 lukujen koneet ovat lähes poikkeuksetta huvenneet kanervikkoon tai ties minne. Jos joskus harvoin sellaisen sattuu näkemään, niin ei voi muuta kuin suuresti hämmästellä sitä ihmismielen mielikuvitusta ja toteutuskykyä. Konstruktioratkaisut puolitelarungoissa, traktorin hytissä, ”joutsalais” kuormaimessa ja reessä ovat hyvin ennakkoluulottomia ja innovatiivisia. Ainoa asia mikä on tuotekehitystä silloin rajoittanut on ollut käytössä ollut materiaali (yleensä vanhoja kuorma-auton runkoja) ja sepän taidot. Kertoilkaapa muutkin entiset konemiehet ja vanhat saksimiehet kokemuksianne näistä vekottimista. Liikaan rehellisyyteen ja tarkkuuteen asioiden muisteluissa ei ole syytä kiinnittää huomiota. Saadaan hieman laveampia tarinoita aikaiseksi.