Sellaista kyselisin, kun tyttö pian 2 vuotta alkanut todella tarrautumaan isäänsä.
Erosimme isän kanssa kun tyttö oli 9kk.
Nyt viimeisen 3kk aina kun isä on tuonut tytön takaisin mun luokse tyttö hokee vaan "ei ei".
Isää hakee tytärtään vähintään joka toinen viikonloppu mutta esim tällä viikolla ollut jo muutaman yön isällään kun minä pääsin hetkeksi iltatöihin.
Tiedän kyllä ettei tyttö sillä pahaa tarkoita mutta ei se hyvällekkään tunnu kun joka päivä kaikkesi lapsesi eteen teet ja kotiintulomieli on tämä.
Tytöllä nyt muutenkin meneillään joku uhma. Häjyilee ihan kaikesta ja suuttuu pienimmästäkin vastoinkäymisestä aivan totaalisesti.
Isän luona tätä ei tapahdu.
Mietin jo että johtuukohan se siitä kun isä jaksaa touhata tytön kanssa monenlaista.
Käyvät veneilemässä ja uimassa ym.
Kyllä mekin yritetään paljon tehdä, käydä leikkikentällä ja kaupoissa. Ulkoillaan paljon joka päivä kun kaksi koiraakin jo sen vaatii...
Isä on aika periksiantavainen toisin kuin minä. kiikkumaan ei mennä joka hetki kun tyttö haluaa ja jos minä syön niin silloin en leikkimään lähde. Paljon tällaisissä asioissa isä antaisi periksi.
Laitoin nyt tytön teletapitkin pannaan kun ennen aamulla tuli iloisesti äitiä herättämään ja yhdessä laitettiin teletapit hetkeksi pyörimään. Nyt asia etenee niin että tyttö joko kävelee aamulla (mua herättämättä) olohuoneeseen ja aloittaa sieltä järkyttävän huudon että dvd on saatava pyörimään tai sitten vaivautuu korkeintaan käsi ojossa huutamaan ovelta "pois pois".
Olisi kiva tietää että tämä on normaalia ja tapahtuu muissakin eronneissa perheissä... Ja kaikenlaiset neuvot tietenkin tervetulleita.

Vastaukset 4
Vanhimmat
Eron jälkeen useinmiten toinen vanhemmista jää ns etävanhemmaksi. Etänä olon huono puoli on, että yleensä näkee lastaan vähemmän. Hyvät puolet taas se, että todellisesti vastuuta ei tarvitse ajatella joka hetki vaan voi lapselle olla "se kiva toiminnan tuottaja". Eli koska etä on niin vähän lapsen kanssa, hän pyrkiikin tuottamaan tästä hetkestä ainutkertaisen kokemuksen mukavine toimintoineen, joka käytännössä tarkoittaa vaan kivaa, hyvää ja hauskaa. Kun taas lähiperheessä elämä on "normaalimpaa ja terveellisempää".
Siis eiköhän tämä liene kaikkien eroperheiden tilanne, joissa tapaamiset sujuvat. Se, onko se ongelma riippuu ihan omasta ajattelusta ja onhan tästä aiheesta täälläkin keskusteltu ennenkin.
Itse näen, että asia ei ole ongelma, kunhan lapset ymmärtävät, että elämä ei aina voi olla huvia ja hauskanpitoa vaan oikeasti viidakon lakien tilalla tarvitsee olla rajoja ja sääntöjä. Ja rajat ovat rakkautta ja säännöt välittämistä. Pienen lapsen kohdalla puhuminen ei vielä "auta" mutta aito välittäminen ja turvallisuuden tunne pitkällä tähtäimellä tuottaa saman tuloksen. Itsellesi vaan kärsivällisyyttä ja ymmärrystä "isäänsä tarrautumiseen" ja jos välinne ovat hyvät niin voithan asiasta keskustella isän kanssa. Ja tietysti lapsen kanssa kunhan hän vähän kasvaa.
Kommentoimpa edellistä:
"Eron jälkeen useinmiten toinen vanhemmista jää ns etävanhemmaksi. Etänä olon huono puoli on, että yleensä näkee lastaan vähemmän. Hyvät puolet taas se, että todellisesti vastuuta ei tarvitse ajatella joka hetki vaan voi lapselle olla "se kiva toiminnan tuottaja".
-Pakko sanoa että monilla se on noin, mutta yhä useammin etä on selkeästi enemmän lapsen kanssa kuin vain pari viikonloppua. Kyllä siinä on pakko komentaa yms.! Minulla lapsi (5v.) on 5 yötä joka toinen viikko, joten kyllä kaikkea samaa lapsi saa/joutuu kokemaan mitä toisessa kotonaankin..Niin myös minä vanhempana (ja uusi puolisonikin )..Ja hyvä niin! :)
Eli koska etä on niin vähän lapsen kanssa, hän pyrkiikin tuottamaan tästä hetkestä ainutkertaisen kokemuksen mukavine toimintoineen, joka käytännössä tarkoittaa vaan kivaa, hyvää ja hauskaa. Kun taas lähiperheessä elämä on "normaalimpaa ja terveellisempää".
- No jaa..varmaan paljon pitää paikkaansa..Johtuu ihan ymmärrettävistä syistä, eikö vain?? En sano että hyvä juttu..Moni etähän EI SAA olla lapsen kanssa tasapuolista tai edes riittävää aikaa ollakseen OIKEASTI lapselleen vanhempi,eri syistä (asenteet ja itsekkyys). Minä esimerkiksi siksi että exä ei suostu vuoroviikkosysteemiin kaikenlaisiin tyhjiin fraaseihin perustuen :(
"Siis eiköhän tämä liene kaikkien eroperheiden tilanne, joissa tapaamiset sujuvat."
-Kuten sanoin. Ei tosiaan. Olisi kiva tietää joku kunnon tutkimus siitä kuinka iso..tai pieni..prosentti etävanhemmista ovat lapsiensa kanssa vain joka toinen viikonloppu. Veikkaan että koko ajan pienenevä kuiotenkin..
"Se, onko se ongelma riippuu ihan omasta ajattelusta ja onhan tästä aiheesta täälläkin keskusteltu ennenkin."
Täysin samaa mieltä :)
Perhe kuin perhe, tietyssä iässä pienet tytöt kaipaavat kaikkein eniten juuri isänsä huomiota ja hyväksyntää. Äiti on silti yhtä rakas, mutta kysessä on itsetunnon ja minä-kuvan kehitykseen liittyvä juttu, että kuinkako hyväksyttävä sitä sitten oikein on. Jos tyttö ei saa huomiota ollenkaan, tai paljon negatiivista, seuraa siitä pahimmillaan elämän läpi kestävä miehen miellyttämisen ja hyväksynnän haun tarve, joka voi johtaa esim teiniraskaksiin jne. Että kyllä se on tärkeää saada hokea isiisisiä, ja saada isiltä haleja ja kehuja. Tärkeää kuitenkin olisi, ettei homma menisi yli, eli kehut tulisivat todellisista asioista, ja silti isikin pystyisi rajoja laittamaan. Muuten voi tulla hemmoteltu pikku tyranni, joka taas ei koskaan pysty tasavertaiseen kumppanuuteen aikuisuudessa kenenkään kanssa, vaan vaatii erityiskohtelua ja diktatuurin, mistä sitten taas seuraa sydänsuruja ja onnettomia liittoja jne. Kultainen keskitie olisi paras.
Tietyt pelisäännöt olisi tietenkin hyvä löytää sen isukin kanssa yhteiseksikin, ainakin tärkeämmät asiat, mutta totta, isä näkee tyttöään niin paljon vähemmän, että on aika luonnollista tuo touhuilu ja menetetyn ajan korvaaminen hyvällä, joskus liiallakin. Yleensä se tasoittuu ajan myötä.
Eli eroperheen elämästä riippumatonta kehitystä monet tarrautumiset. Tosin eroperheissä tietyt tilanteet korostuvat enemmän eli juuri tapaamisten yhteydessä kiukkaminen, jossa yleensä on kyse 'vain' toisen vanhemman menettämisestä. Ei niinkään toiselle vanhemman menon vastenmielisyydestä. Eli tämä päiväkoti-itku efekti, joka loppuu.
Yhteiset pelisäännöt eroperheissä on vaikea saavuttaa joten tällöin on tärkeää pitää oma linjansa lapsen kasvatuksen kanssa. En tiedä onko tässäkään sinällään oikeita tai vääriä tapoja, lapset ja kasvattajat ovat kaikki erilaisia. Yleispätevänä ohjeena on kai vaan tuo rakkautta ja rajoja. Sopivasti annosteltuna. Oli lapsi sitten vastaanottavainen tai ei. Eli lapsen kiukkuun helposti vastaa itse omalla kiukulla, mutta jos pystyykin pitämään omat tunteensa kurinsa ja vastaamaan rakkaudella niin tilanne saattaa laueta helpommin.
Yhden lapsen kanssa lapsen huomiontarve vaatii paljon enemmän työtä kuin useampilapsisessa perheessä koska sitä jakamisen(ja pettymisen) tarvetta ei tule niin luontaisesti jatkuvasti. Mutta kuten sanottu, ei lapsen kasvatus koskaan helppoa ole, eronnut tai ei.