Tämä on varmaankin se sama kysymys, jonka kanssa täällä monet painii; olenko lesbo?
Selvitänpä hieman tilannettani.
Olen 29 vuotias ja luulin jo ymmärtäneeni omaa seksuaalisuuttani. Kuvailin itseni biksi, joka on kallellaan miesten puoleen. Nyt tuntuu, että asiat saattavat olla kuitenkin toisin. Olen seurustellut nykyisen avomieheni kanssa jo viitisen vuotta. Sitä ennen minulla on ollut muutamaa muu pitkäaikainen suhde miesten kanssa. Seksuaalinen halukkuus kaikissa näissä suhteissa on minun puoleltani ollut aika nollissa, mutta olen pistänyt sen pitkäaikaisen masennukseni piikkiin. Seksi kun ei ole ollut siis todellakaan ensimmäisenä mielessäni. En ole ollut suhteessa naisten kanssa ja seksiä olen harrastanut vain kahden naisen kanssa. Ihastunut olen ollut naisiin.
Nyt sisuksissa kuohuu. Seksuaalinen halukkuus on palannut masennuksen helpotettua, mutta se ei kohdistu sitten tippaakaan poikaystävääni, saatika muihinkaan miehiin. Sooloillessani ajatukset ajautuvat aina naisiin. Olen siis alkanut ajatella, että olen onnistunut pitämään oman seksuaalisuuteni piilossa itseltäni. Onko tämä mahdollista? Voiko näin kolmenkympin tienoilla olla vielä oman seksuaalisuuden suhteen ihan hukassa?
Iso ongelma on siis suhteeni poikaystävääni. Rakastan häntä, mutta en tunne seksuaalista vetoa. Minusta tuntuu kuin olisimme erittäin läheiset perheenjäsenet toisillemme. Mies taas on pettynyt seksielämän puutteeseen, kuten arvata saattaa. Ja koska minulla on ollut sama ongelma muidenkin miespuolisten kumppanieni kanssa, olen alkanut ajatella ettei kyseessä ole parisuhdeongelma. En haluaisi lopettaa suhdettani avokkiini, koska meillä on yhdessä elämä ja koti. Iso osa kuitenkin puuttuu, enkä ole onnellinen.
Onko kellään ajatuksia tästä? Kuinkahan saisin asiat selvitettyä? Kovasti ahdistaa.
Selvitänpä hieman tilannettani.
Olen 29 vuotias ja luulin jo ymmärtäneeni omaa seksuaalisuuttani. Kuvailin itseni biksi, joka on kallellaan miesten puoleen. Nyt tuntuu, että asiat saattavat olla kuitenkin toisin. Olen seurustellut nykyisen avomieheni kanssa jo viitisen vuotta. Sitä ennen minulla on ollut muutamaa muu pitkäaikainen suhde miesten kanssa. Seksuaalinen halukkuus kaikissa näissä suhteissa on minun puoleltani ollut aika nollissa, mutta olen pistänyt sen pitkäaikaisen masennukseni piikkiin. Seksi kun ei ole ollut siis todellakaan ensimmäisenä mielessäni. En ole ollut suhteessa naisten kanssa ja seksiä olen harrastanut vain kahden naisen kanssa. Ihastunut olen ollut naisiin.
Nyt sisuksissa kuohuu. Seksuaalinen halukkuus on palannut masennuksen helpotettua, mutta se ei kohdistu sitten tippaakaan poikaystävääni, saatika muihinkaan miehiin. Sooloillessani ajatukset ajautuvat aina naisiin. Olen siis alkanut ajatella, että olen onnistunut pitämään oman seksuaalisuuteni piilossa itseltäni. Onko tämä mahdollista? Voiko näin kolmenkympin tienoilla olla vielä oman seksuaalisuuden suhteen ihan hukassa?
Iso ongelma on siis suhteeni poikaystävääni. Rakastan häntä, mutta en tunne seksuaalista vetoa. Minusta tuntuu kuin olisimme erittäin läheiset perheenjäsenet toisillemme. Mies taas on pettynyt seksielämän puutteeseen, kuten arvata saattaa. Ja koska minulla on ollut sama ongelma muidenkin miespuolisten kumppanieni kanssa, olen alkanut ajatella ettei kyseessä ole parisuhdeongelma. En haluaisi lopettaa suhdettani avokkiini, koska meillä on yhdessä elämä ja koti. Iso osa kuitenkin puuttuu, enkä ole onnellinen.
Onko kellään ajatuksia tästä? Kuinkahan saisin asiat selvitettyä? Kovasti ahdistaa.
Vastaukset 30
Vanhimmat
mutta mitäs jos puhuisit avomiehesi kanssa. Mitäs jos laitat myös mietintään sellaisen asian että haluatko sinä elää hyvän ystäväsi kanssa elämäsi parhaat vuodet, ja vain siksi koska teillä on jotain yhteistä omaisuutta?
Minä luulen että avokkisikin saattaisi haluta mahdollisuuden löytää jonkun joka rakastaa ja haluaa häntä. Myös itsellesi voisit ajatella elämältä enemmän kuin sen että leikit onnellista perhettä.
Kyllä seksuaalisesti voi löytää itsensä koskaa vain, se ei katso ikää. Se taas mitä asialle tekee on enemmänkin aika/ikäkysymys. Kun sä olet nyt 29 ja ajattelit asua kivan kaverin kanssa lopunelämääsi leikkien, mutta mä voin kertoa että vaikka nyt sekin ajatus siintää mahdollisuutena, sitä se ei ole. Sä voit koittaa ja tuhlata hyvinkin vuosia teidän kummankin elämää, mutta ero teillle tulee ennemmin tai myöhemmin.
Minusta olisi reilua puhua asioista ja myös itsellesi myöntää että se pikkukiva ja pikkusievä mitä nyt koitat elää, ei ole sinun elämääsi.
Elämässä ei ole montaa asiaa varmaa, ja joskus tuntuu kauhealle riskille jättää se pikkusievä elämä ja ponkaista kohti uutta. Mutta se on sun käsissä, sun elämä, sun onni. Pitää uskaltaa, pitää kuunella itseään, olla rehellinne itselleen, toisille.
Hyvä elämä ei ole mysteeri johon pääsee vain sattumalta. Se kasvaa rehellisyydestä itselleen ja muille. Pitää pystyä katsomaan itseään silmiin ja toisia.
Sinun on syytä kasvaa taas hiukan enemmän aikuiseksi, ottaa vastuu omasta onnestasi ja antaa mahdollisuus myös avopuolisollesi samaan.
Olet siinä iässä jossa monet naiset laittavat elämän uusiksi, ja olet siinä iässä että sinulta löytyy eväät siihen, jos vain haluat.
Sitä ei voi ikinä korostaa tarpeeksi kuinka tärkeää on ajatella että jokainen eletty päivä, on todellakin eletty päivä. Sinä tuhlaat teidän kummankin päiviä, ne muuttuu viikoiksi, kuukausiksi, vuosiksi, ja kun se päivä joskus iskee kun tilanne on aivan mahdoton jatkaa. Olette tilanteessa jossa voi tulla katkeraksi menetetyistä vuosista, mahdollisuuksista valita aikoinaan oikein, menetetystä uskosta toiseen ja luottamuksesta.
Valheessa eläminen satuttaa aina kaikkia ihmisä sinun ympärillä ja sinua. Sinä et voi huijata elämää vaikka ehkä nyt luulet niin. Ei ole oikotietä onneen. SInun on tehtävä päätöksiä ja jos sinusta tuntuu että teet vääriä päätöksiä, silloin sinä teet vääriä päätöksiä.
Kun sinä olet kiikkustuolissa ja mietit tuota hetkeä, sinä joko olet iloinen että otit vastuun elämästäsi ja olit rehellinen tai sinä olet katkera siitä että et edes yrittänyt.
Minä en tiedä maailmassa isompaa lahjaa kuin tämä elämä, kaikessa kirjavuudessaan se on suuri lahja ja jokainen päivä on ainutlaatuinen. Minä haluan elää tämän hyvin, aitoja asioita, minä haluan hyvän elämän, ja siihen minä olen tarvinnut rehellisyyttä itseäni ja muita kohtaan. Se miten sinä elät, kaartuu sinua vastaan ennemmin tai myöhemmin. Minä toivon että sieltä tulee hyviä asioita sinua vastaan, niitä syntyy hyvistä valinnoista.
Raha ja omaisuus, ne saattaa tuntua suurelle asioille ja jopa syylle jatkaa jotain mikä on kauheinta maailmassa, mutta kaiken rahan ja omaisuuden voi jakaa, mutta sydäntä, sinua, rakkautta, niitä ei voi. Ne on pidettävä ehjinä.
tähän ei juuri ole mitään lisättävää. Itse ehdin tehdä lapsetkin siihen epätyydyttävään suhteeseen ennen kuin mä lähdin. Päivääkään en ole sitä päätöstä katunut, toisin kuin niitä hukattuja vuosia, jotka meinasivat viedä mielenterveyden...
Siksi en osaa mitään neuvoja esittää, kun räpiköin syvällä itsekin.
tehdä sitä ratkasua. Tietysti kun on vuosia asuttu yhdes ja kaikki on yhteistä. Itse olin vuosia sitten samanlaisen tilanteen ees ja ratkasin asian eroten. Oli kova paikka ja meni vuosia ennenkun silleen toivuin ratkaisusta jonka tein. Masennuin ja kaikki oli ihan sekasin useamman vuoden ajan. Mutta nyt kun vuosia on kulunut ja olen itseni löytäny niin tunnen et ei ois vounu olla oikeampaa tekoa. Ainoastaan harmittelen sitä aikaa jonka kuitenkin elin siinä suhtees jossa en ollu onnellinen. Nyt elämällä on ihan uudenlainen tarkoitus ja etsin onnea naisten parista. Mut toisaalta olen onnellinen että tein ratkaisun että erosin avomiehestäni enkä jäänyt siihen elämään. Jossain vaiheessa edempänä olisin kuitenkin eronnut koska en olis voinu elämääni elää suhtees jossa en ole onnellinen ja minun tarpeitani ei tyydytetä. Koskaan ei olen liian myöhäistä tehdä sitä tekoa jos sen sisällään tuntee....
Kiitos hyvistä vastauksista :).
Toki aion ottaa vastuun asioista. Ainoa mikä nyt jarruttaa on epätietoisuus, koska asiat ovat alkaneet vasta selvitä ihan vastikää. Mun elämänkokemuksella en aio heti pistää elämää uusiksi vaan mun on pakko vielä odottaa että tämä sisäinen rytinä hiukan helpottaa. Mulla on mennyt luotto omien tunteitteni tulkintaan aikaisempien mielenterveysongelmien mukana...
Miesystäväni tietysti ansaitsee onnellisen parisuhteen yhtä paljon kuin minäkin. Olen kertonut miehelle, että minulla on ollut sama ongelma kaikkien miesten kanssa ja olen kertonut biseksuaalisuudesta. Kun saan selvitettyä omaa päätäni aion keskustella hänen kanssaan.
Mutta oloa jo hiukan helpottaa se, että puhun asiasta täällä.
Aivan kuin olisit kirjoittanut minun elämästäni!
Erosimme muutama viikko sitten, kun seksuaalisten halujen heräämisen jälkeen (pitkä masennuskausi takana minullakin...) päädyin (melkein) pettämään häntä kahdesti ja molemmilla kerroilla naisen kanssa.
Me molemmat ansaitsemme onnen, ja minusta tuntui väärältä pitää häntä tilassa, jossa häntä ei haluta. Se raastaa ja syö itsetuntoa. Itse en halunnut päätyä pettämään.
Olen nyt sinkku, mutta katseeni etsii naista, ei miestä. Katson rauhassa, miten käy.
Halusin vain kysyä sinulta, että onko seksi miesten kanssa ollut sinulle suoritus, jotain, jossa todistat taitosi ja kyvykkyytesi, mutta jossa tunnepuoli on ollut usein aika vähäinen? Olen kuullut usein olevani erinomainen rakastaja (miehiltä), mutta kiinnostukseni laantuu, kun olen todistanut kykyni...
minullakin.
"Olen kuullut usein olevani erinomainen rakastaja (miehiltä), mutta kiinnostukseni laantuu, kun olen todistanut kykyni..."
Teininä erehdyin siihen hölmöilyyn, että piti saada tunnustusta pojilta, ja nyt aikuisena sitten huomaa että se tie ei johtanutkaan itselle tyydyttävään tilanteeseen. Kyllä sitä voi olla typerä!
ainakin oli aikanaan, suorittamista.
Kun olen saanut olla ihmisen kanssa, jota aidosti ja romanttisessa mielessä rakastan sekä seksuaalisessa mielessä haluan, ei se ole ollut monimutkaista. Silloin se on yksinkertaista ja tuntuu oikealta, syvältä ja rauhalliselta. Missään minulla ei ole ollu niin hyvä olla kuin tuon ihmisen lähellä.
Olitko lähellä noita naisiasi (vai oliko niitä vain yksi)? Tuntuiko olosi heidän lähellään tuolta (siis vaikket petiin heidän kanssaan päätynytkään)? Tämä siis jos teillä oli kuitenkin halauksia, suudelmia ja välittämistä? Siitäkin voi päätellä paljon, jos toisessa kiinni oleminen tuntuu oikealta - poislukien tietysti sen, että olit vielä parisuhteessa miehesi kanssa.
Minun kohdallani kysymys näiden naisten (2) kohdalla oli läheisyydestä (puhumista, fyysistä läheisyyttä), mutta koska olin suhteessani, en osannut päästää tosiasiassa lähelle. Syyllisyys oli liian kova.
Mutta tosiaan, nyt sinkkuunnuttani, voin rauhassa katsoa ja etsiä. Ei minulla ole kiire.
Olin nuorempana kova kokeilemaan kaikkea, hyvin innokas harrastamaan seksiä miesten kanssa, milloin kenenkin kanssa, missäkin asennossa ja oudoissa paikoissa. Se oli kuin pakkomielle, minun piti saada todistettua että olen hyväksytty. Sain kiksini siitä että joku halusi minua, seksistä sinänsä en nauttinut yhtään.
Kahdessa pidemmässä parisuhteessa miehen kanssa kuoreni murtui sen verran että päästin miehen oikeasti lähelle ja annoin hänen tehdä itselleni hyvää. Mutta kaikki aito antaminen minun puoleltani puuttui. Seksi oli temppuja ja palveluksia.
Voi sitä sähkön määrää kun ensimmäisen kerran olen naista koskenut, tai edes antanut itseni katsoa, rehellisesti, haluten. Ja sitten kun vielä tapasin oman rakkaani.. Kun ne kaksi asiaa yhdistyy; rakkaus ja fyysinen "sähkö".. En olisi osannut kuvitella että semmoista on olemassa. Seksi ei ole enää palveluksia, vaan puhdasta halua tehdä rakkaalleen hyvää, olla lähellä. Se on ihana intohimon vyöry, jossa ei muista mihin itse loppuu ja mistä toinen alkaa.
Ja hiljaa mietin itsekseni että kuinka olen ikinä pysynyt hengissä siinä syväroudassa, missä elin ensimmäiset 24v. elämästäni. Nyt palan täydellä liekillä! :)
"Me molemmat ansaitsemme onnen, ja minusta tuntui väärältä pitää häntä tilassa, jossa häntä ei haluta. Se raastaa ja syö itsetuntoa."
Olen miettinyt tuota samaa. Siis että minkälaista on elää tilanteessa, jossa toinen ei halua seksiä? Pakkohan sen on syödä itsetuntoa. Kuinka kauan ihminen voi olla sellaisessa suhteessa? Ja onko suhteella minkäänlaista tulevaisuutta, jos seksuaalisuus siitä on kuollut? Kyllähän sitä tietenkin voi kämppiksenäkin miehen kanssa elellä, mutta onko se oikein sitä miestä kohtaan.
naissuhteissa noita seksuaalisia komplekseja ja olematonta seksielämää riittääkin. Miehen vaihtaminen naiseen ei välttämättä siis ole tae seksiongelmien poistumiseen.
Minulla kesti 35-vuotiaaksi ennen kuin asiat rupesivat jäsentymään. Hakemista on vieläkin, varmasti elämäni loppuun asti.
Kyllä kuulostaa tutulta tuo sinun tilanteesi. Ainut ero on vain, että meillä sanotaan "Jos ei olisi noita lapsia, ratkaisu olisi helppo - ero." Nyt meidän täytyy ottaa lapset huomioon ja minusta tuntuu itsekkäältä, jos hajoittaisin perheen. Tyytyväisiä olemme mieheni kanssa arkielämään, mutta emme seksielämäämme, koska sitä ei oikeastaan ole. Olen ollut äärettömän ahdistunut, nyt ahdistus vähän helpottaa, mutta sama ongelma jatkuu. Odotan, että joku ratkaisee ongelman puolestani. TUnnen itseni pelkuriksi, vaikka olenkin ajoittain elämääni tyytyväinen. En todellakaan tiedä, mitä tehdä. Ehkä odotan, että törmään johonkin ihmiseen, johon todella rakastun ja joka ratkaisee ongelman kanssani. Oletan, että tämä joku on nainen ja hänkin rakastaa ja haluaa minua.
Voi plääh... Elämä ei ole helppoa. Sanoo pian 34-vuotias äiti. Sinulle sanon hieman ehkä sinua kadehtien, että sinun on vielä helppo lähteä. Jos ahdistuksesi vain jatkuu, niin kokeile eroa. Voittehan te ensiksi asua erillään kokeeksi ja katsoa miten menee. Jos kaipuu takaisin entiseen on ylettömän suuri jommalla kummalla, niin asiaa pitänee uudelleen harkita. Toivon teille ja kaikille muillekin kaikkea hyvää.
että miksi sinä uhraat itsesi ja elämäsi? Minä en voi mitenkään nähdä että lapsesi olisivat sinulle kiitollisia siitä että elät miehesi kanssa seuraavat 15v vain heidän takiaan ja eroatte kun he ovat "aikuisia". Lapset eivät ikinä ole aikuisia vanhempien eron suhteen, ja minä en tiedä ovatko he onnellisia siitä että tuhlaatte elämänne suhteeseen joka on kulissia.
Lapset ja ero, minä väitän että onnelliseen lapsuuteen kuuluu nähdä vanhempansakin onnellisena. Jos sen pystytte heille nyt tarjoamaan, niin silloin olette oikealla tiellä.
Ikinä ei pidä väheksyä lapsen kykyä huomata että kaikki ei ole ok.
Vanhemmuus ei ole uhrilahja, lapset eivät halua että heidän takiaan uhraat elämäsi.Onni on usein kiinni siitä kuinka rehellinen on itselleen ja muille. Minusta sellainen oppi lapsille ei ole huonoksi. Äitiys ei ole vaihtoehto elämälle, sinä saat, sinun suorastaan pitää elää elämääsi ja sinulla on lupa tulla onnelliseksi. Itsekkyyttä se ei ole, ja sinä et ole uhrilahja.
oli hienosti kirjoitettu ja ah, niin totta. Monesti tulee kannettua huonoa omaatuntoa, kun on omia menoja. Mutta todentotta; äitiys ei ole uhrilahja!
Itse erosin muutama vuosi sitten ja lasten kanssa elelen. Suorittamista ja vain toiselle antamista. Kunnes ei sitäkään. Naimisiin ja miehen kanssa niinhän sen kuului mennä. Pari tyttöihastusta nuorena, sen sanottiin olevan normaalia ja ohimenevää sen ikäisenä. Avioliiton aikana huomasin ihastuvani naisiin. Ei ollut mennyt ohi ei! Tunne heitä kohden oli räjähtävän ihanaa, näin ei koskaan miestä kohden. Pettänyt en kuitenkaan. En halunnut rajoittaa miehen elämää. Nyt asiat ok. Sitä oikeaa odotellessa. Olenko lebe vai bi? Eipä väliä kun on hyvä olla. Näin minulla. Tsemiä teille!
Äitiys ei ole uhrilahja, sen tiedän, mutta on pahuksen kivuliasta herätä lähes kymmenen vuoden liiton jälkeen. Mitä on oikea rakkaus, hetken huumaa vai enemmän kumppanuutta? Hetken huumaa koin muutama vuosi sitten naisen kanssa, en pettänyt (mikä on pettämistä, mieheni mukaa petin, itse en tiedä, kenties), koska en uskaltanut. Ehkä jos olisin ollut vielä aktiivisempi näin olisi voinut käydä, mutta tuohon ihmissuhteeseen liittyi niin paljon ahdistavaa, että vaikka tunteiden vietävänä olinkin, kaikki jäi suutelemiseen. Nyt tuota ihmistä ei ole (siis ei enää tässä maailmassa), jäi vain ristiriitaisuus ja ahdistuneisuus, joka luojan kiitos vähenee. Kiitollinen olen hänelle siitä, että sain kokea voimakkaita tunteita, niin negatiivisia että positiivisia. Ja rajoittunut elämänkatsomukseni laajeni, kun minut ravistettiin laatikostani pois. Nyt rakentelen elämääni ja otan aikalisää.
Luin tuon vietini ja sieltä pomppasi silmiini sen, etten koe pettäneeni. Pahus vie olen pettänyt. Olen pettänyt miestäni ja itseäni ja kaikkia muitakin. En halua miestäni, mitä parisuhteessa kuuluisi tehdä ellei tee jotakin avioliiton ulkopuolisia järjestelyjä, mutta laatikkokasvatuksestani en ole vielä rimpuillut niin paljon irti, että sen sallisin.
Joo kuulostaa tutulta, itse kuulun myös ns. myöhäisherännäisiin. Niinkuin joku sanoikin niin lapset mutkistavat vielä asioita entisestään. Minulle mieheni on hyvä ystävä, mutta seksuaalista mielenkiintoa häntä tai muita miehiä kohtaan minulla ei ole. Naisia kohtaan kylläkin.
Sinulla ei ole vielä lapsia joten eroaminen on helpompaa.Mieti rauhassa, toivottavasti asiat selkiintyvät!
näihin ns. myöhäisherännäisiin. 20v parisuhteessa miehen kanssa, lapsia kaksi. Nyt asun yhdessä ihanan
naisen kanssa. Viime vuosien ahdistus on poissa ja olo helpottunut. Katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Minun tapauksessa kyllä tunteet oli se vievä puoli. Järki yritti tolkuttaa että lapsille olisi parempi elää yhtenäisessä perheessä isän ja äidin parissa, mutta edes se ei estänyt elämänmuutosta minulla. En ole niin hyvä ja vahva ihminen että olisin pystynyt siihen, edes lasteni tähden. Vaikka lapsiani rakastan enemmän kuin mitään muuta, muutoksen oli pakko tulla.
Vielä muutama kysymys teille, jotka olette eronneet miehistään. Oletteko onnistuneet pysymään ystävinä vai onko se sula mahdottomuus? Minä en halua miestäni pois elämästäni kokonaan. On käyty monet asiat yhdessä läpi ja hän on hyvä ystäväni. Miten miehenne reagoivat kerrottuanne heille? Ovatko he osanneet aavistaa?
Kivaa päivää kaikille tasapuolisesti.
ex-mieheni tiesi, että olen kallellaan tyttöihin jo avioliiton aikana, hänelle se oli jo silloin ok. Eron jälkeen olemme edelleen ystäviä.
olen väleissä kyllä eron jälkeen.
Hänelle en olisi koskaan voinut kertoa suuntautumisestani hänen homofobian takia hänellä oli muitakin seksuaalisia estoja.
tulemme toimeen ja vaihdamme kuulumisia sekä puhumme tärkeimmät höpinät lapsista ihan sulavasti.
Lapset tietävät /aavistavat äidin naissuhteen myötä että missä mennään.
en ole kokenut olevani lapsilleni tilivelvollinen kenen kanssa "nukun".
Jos tulevat kysymään niin vastaan sitten kuinka asiat on!
Elämässä oli pääasiana ,eron aikaan , pitää lapset rakastettuna,vaatetettuna,syötettynä yms.
Itse oli loppu ja hain vaikka mitä mies/nais suhteita.pää sekos.
Onneksi elämäni tuli järkevä nainen joka on saanut elämääni tolkkua ja rakkautta.Lapset vaistoavat sen että voin hyvin joten hekin voivat hyvin.
kulissielämä tai toveruuskumppanuusliitto ei koskaan onnistu jollei voi toiselle kertoa seksuallisista mieltymyksistään.Siksi mulla oli ainoa vaihtoehto erota.
.. aika yleistä. Oli niin mukava lukea tätä ketjua, että ei oo totta. Itsekin olen 30 ja naimisissa ja miehestä on tullut paras ystäväni. Seksiä ei ole ollut pitkään aikaan, joka johtuu musta, eikä siitä puhuta. En katsele miehiä vaan naisia. Olen ihastunut/rakastunut naiseen ja olen päättänyt jossain vaiheessa erota. En vain tiedä mitä odotan.
Rohkeutta?
Varmuutta?
Viisautta?
Oikeita valintoja?
Oikeaa ajankohtaa?
Ei kai näitä tule ikinä olemaan. Pelkään, että tulen ulos "kaapista" ja sitten huomaankin tän olleen joku vaihe, kolmenkympin kriisi. Ja sitten alan kaivata takaisin vanhaa elämääni.
Aikaa on kulunut paljon, ehkä liikaakin, että alkaa tottua ahdistukseen, en ole hätiköinyt.
surullisen helpottavaa lukea kuinka muutkin painivat saman ongelman kanssa. Minun kohdallani ongelma täytyy vain lakaista maton alle, sillä rakkauteni kohde ei ilmeisesti ole kiinnostunut minusta, enkä pysty edes kuvittelemaan pelkkiä seksi-suhteita. Joten me jatkamme tuttua ja turvallista perhe-elämää... Ehkä parempi näin.
kerran on paras ystäväsi, niin varmaan olet kertonut hänelle ettet ole hetero, tai ainakin voit halutessasi kertoa? Sen jälkeen mielestäni voitkin ihan turvallisesti tulla kaapista muillekin tutuillesi, kunhan et ainakaan heti alkuun julista lesboutta, vaan viittaat itseesi biseksuaalina.
Jos joku (miestäsi lukuunottamatta ainakin) ei ymmärrä, niin se on sitten hänen häpeänsä! Veikkaisin myös, että suhteesi mieheesi on parhaiten pelastettavissa siinä tilanteessa, että olet avoimesti bi, ja voit rauhassa lukea lesbokirjoja & lehtiä, tutustua Setaan, käydä Tribadien päivillä ym. Kaapissa taas varmasti on paha olla, vaikka muuten kaikki olisikin ok.
Niin, rohkeudesta kai tässä on nyt kyse. jotenkin tuntuu siltä, että jos olisi nuorempi niin tämä kaapista ulos kömpiminenkin olisi helpompaa. Leiman pelko on suuri, sitä en voi kieltää. Toisaalta olen tehnyt paljon valintoja piittaamatta muiden mielipiteistä. Ei kai siinä ole mitään järkeä silloin edes yrittää jatkaa, jos yhtäkkiä sanon olevani bi tai lesbo ja sitten avoimesti luen "alan" kirjallisuuttani miehen vieressä. Mua ainakin loukkaisi moinen.
lukemisessa ja muussa kulttuuri & harrastustoiminnassa on? Lukeehan heterotkin siviilisäätyyn katsomatta romanttisia rakkaustarinoita, tietokirjallisuutta, katsoo leffoja, tapaa päivittäin vastakkaisen sukupuolen edustajia ja niin edelleen, eikä siitä kukaan (?) loukkaannu.
En tunne sinun tilannettasi, mutta en millään ymmärrä, mitä haittaa siitä on jos kerrot olevasi bi. Sehän se juttu juuri on, että bi-nimikkeellä varustettuna voit aivan loistavasti jatkaa uskollisesti miehesi rinnalla, tai sitten lähteä. Ja jos miehesi loukkaantuisi pelkästä ei-heteroudestasi, niin se aikalailla tarkoittaisi (siis jos hän ei ajan kuluessakaan millään hyväksyisi), ettei hän arvostaisikaan sinua kokonaisena sinuna. Nyt et tiedä, miten hän suhtautuisi... minua ainakin sinuna kiinnostaisi katsoa miten hän reagoi. Luultavasti asia olisi hänelle aivan ok. (rakastumiset tietenkin on toinen juttu)
Noin tilanteesi menisi ainakin jokusen askeleen eteenpäin, ja sitten voit taas myöhemmin tehdä uuden katsauksen siihen seksuaalisesta suuntautumisesta, jos siltä tuntuu.
suunnilleen samanikäisenä.
Oli valmis suunnitelma kuinka työelämässä elän, missä asun mitä teen. Joku epävarmuus ja vaikeus taustalla.
Kaikki meni vaan uusiksi, koti,työ, elämä.
Ne mä jouduin rakentamaan yksin uudelleen ilman sitä kenen vuoksi olin valmis luopumaan kaikesta.
Meitä ihmisiä on niin monenlaisia ja erilaisia ihmiskohtaloita, jokainen kai onneksi jossain vaiheessa löytää tasapainon miten on hyvä elää.