minä aloiN,heti syöpädignoosin jälkeen rukoilla.
Onko toisilla samaa kokemusta?
Tunnetteko saavanne lohtua?
Onko toisilla samaa kokemusta?
Tunnetteko saavanne lohtua?
Tarve
rukoilla
211306
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 19 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 21
Vanhimmat
rukoiltua koko elämän.Onhan siitä lohtua.
Olen kyllä rukoillut ennen syöpääkin - ehkä nyt enemmän. Aina elämäni on ollut vaikeaa, aina olen joutunut apua pyytämään Taivaan Isältä
minullakin olla aina vain enemmän tarvetta etsiä jotain.Olen sanonut,että metsä on mun kirkko,niin kuin onkin.Mutta sen lisäksi olen alkanut etsiä jotakin,no,sellaista lohtua.Että jos emme selviydy,olisi jälleen näkemisen toivo.Edes jossain muodossa.
minä en siihen pysty.
kaikille :)
auta Jeesus.
auta Jeesus löytämään itsesi.Anna syntini anteeksi , tule asumaan sydämeeni.
Avaimet iäisyystoivon löytymiseen!!!!!!
että eikö ole olemassa "parempaa elämää", kuin se mitä elin.Kaipasin jotain enemmän, kuin mitä siihen mennessä olin saanut elää.Sain uskovan työtoverin ja siitä alkoi "paremman elämän" löytyminen.Hän kertoi mitä oli itse löytänyt ja mitä minäkin olin vailla.
Syöpädiagnoosin saatuani se oli Jeesus jota rukoilin apuun ja muuten en olisi kestänytkään.En ole hetkeksikään menettänyt toivoani, sillä minun elämäni on Jumalan käsissä ja jos Hän päättää, että elämäni on lyht tai pitkä niin siihen minun on tyytyminen.Ei ihmisellä ole maanpäällä parempaa toivoa kuin Jumala, koska vaikka emme Häntä vielä tuntisikaan, niin siitä huolimatta me kaikki olemme Hänen johdatuksessaan.
Kysykää , jos haluatte tietää enemmän näistä asioista.
lukenut Olli Karhin kirjaa,Vesku elää.Siinä 4.vuotias Vesku poika kuolee.Se on hirveä isku vanhemmille,mutta lapsen kuoleman jälkeen vanhemmat tulevat uskoon.Etsivät tarkoitusta ainoan poikansa kuolemalle.Isä sanoo tässä kirjassa,että häneltä meni täysin kuoleman pelko.Miksi hän pelkäisi sellaista,minkä hänen pieni poikansa on jo kokenut.Minä en pysty tajuamaan sitä,miksi vanhempien piti kokea tämä,tullakseen uskoon.Tuntui jotenkin liian raskaalta. Tämä kirja on omaelämän kerta.
vanhemmille se elämänkokemuksista raskain.Kun isä ja äiti ymmärtävät, että heidän lapsensa on nyt Taivaassa Jumalan luona, niin sinne vanhemmatkin haluavat ja sinnehän ei pääse muuten kuin, antamalla omakin elämänsä Jeesukselle(Jumalalle).
Se on Jumalan ja näiden vanhempien välinen salaisuus, kuinka Jumala on asian heille kirkastanut.
Jumalahan on yliluonnollinen, Hänelle on kaikki mahdollista.Ihmisen ymmärrys on rajallinen.
Jumala voi antaa Häneen uskovalle ihmiselle sellaisen yliluonnollisen voiman ja ilon kestää näinkin vaikeissa tapauksissa.(peilailen omia kokemuksiani)
Jumalan tapa toimia on ihmisjärjelle käsittämätöntä, mutta sitten kun alkaa ymmärtää Jumala rajatonta valtaa niin ymmärtää , että Jumalalle ei ole mikään mahdotonta.
Ihmisenä olen Jumalalle alamainen ja Hän on minulle auktoriteetti, jotenka en yritä näin tekstin välityksellä selittää, mitä mielessäni ajattelen.Jos olisimme kasvokkain, niin tilanne olisi toisin.Tai jos vähän...
Läheisen ihmisen kuolema(se koskettaa kipeämmin)on aina Jumalan puhuttelua muille.Jumala haluaisi, että jokainen ihminen olisi elävässä uskossa Häneen ja pelastuisi=pääsisi taivaaseen.
Lapsen vanhemmat ovat tarvinneet noin rajun kokemuksen , oppiakseen tien Jumalan luokse.
Tulee ajatus, että missä se rakas läheinen on kuolemansa jälkeen, entäs minä itse, mihin minä menen kun kuolen.
Tie Jumalan luokse on Jeesus(Hänkin on Jumala niinkuin Isä Jumala ja Pyhä Henki).
Pitää olla usko Jeesukseen, koska Jeesus on välimies Isä Jumalan ja ihmisen välillä.
Kun Hänet pyytää elämänsä Herraksi, niin varmasti alkavat asiat järjestyä oikeaan suuntaan. Jumalalla on erilaisia tapoja vetää ihmistä puoleensa.Tämä lapsen kuolema on yksi.Ihmettelen itsekin, että miksi vanhemmat tarvitsivat näin "rajua käsittelyä".Jumala näkee meidän sydämeemme ja tietää ajatuksemme.Ihmisiä voimme huijata, mutta Jumalaa emme.Hän tietää tarkalleen, mitkä ovat motiivimme missäkin tilanteessa.Vilpitön halu auttaa toista ihmistä on Jumalan silmissä arvokasta.
miettinyt ja pohtinut näitä asioita.Lapsen ja nuorena-aikuisena minulla oli vielä lapsenusko,en epäillyt mitään.Myöhemmin olen miettinyt kaikkea,koko maailman ihmisten hirveitä kärsimyksiä,sotia.Jopa omaa lapsuuttani,miten se Jeesus salli,että alkoholisi isä sai vpaasti käytöksellään aiheuttaa pienille avuttomille lapsilleen todella paljon kärsimystä.Miksi se taivaan isä ei muuttanut häntä,kuullut meidän pienien rukouksia?
Nyt pystyn vielä rukoilemaan toisten puolesta,lapsieni,mieheni,kaikkien näitten syöpäpotilaitten.Ristin kädet,ja jonnekin lähtee oikein sydämmestä rukous.Mutta jotenkin,omalle kohdalle,ajattelen,miksi pyydän itselleni jotain armoa,olenko sen arvoinen.Toisaalta ajattelen miestäni,joka on ateisti.Muuten maailman kiltein ihminen,ei tee pahaa kärpäsellekään.Eikö se riitä siihen taivaaseen pääsyyn,miksi vaaditaan usko?Enkä minä usko itsekään taivaaseen,johonkin vain kuoleman jälkeiseen oloon.Sellaiseen rakkauteen,että olemme kuin luonto,tapaamme jossain toisessa olomuodossa.Luin jostain kirjasta,että jos taivas on sellainen paratiisi,jossa pilven päällä oleilemme harppua soittaen,niin ensimmäinen 1000.vuotta menee,mutta sitten alkaisi kaivata jo vaihtelua,,Toivottavasti kukaan ei ota näitä mun pohdiskeluja pilkkaamisena,kirjoittelin vain omia ajatuksiani.Vielä tästä,jota olen ehkä aiemmin kirjoittanut.Kun mieheni sairastui syöpään,alkuu ei annettu toivoa,sanottiin,että tulit liian myöhään.Silloin itkin,itkin ja rukoilin.Anna mieheni olla luonamme edes vuosi vielä.Sittenhän säde ym.hoidoilla syöpä saatiin pienemmäksi,että päästiinkin leikkaamaan.Vuosi kului,puolitoista.Sitten minulta löyty syöpä.Silloin koin sen jotenkin,että tämäkö oli hinta siitä,että mieheni sai ainakin vielä jäädä luoksemme.Ja sitten hoitojeni jälkeen vaikean masennukseni aikana,minulta loppui voimat rukoilla enää mitään pitkään aikaan.
Olen itse sitä mieltä, että jos ihmiset alkaisivat päivänsä Isä Meidän rukouksella, niin tässä maailmassa olisi ihan toisenlainen meininki.
Minunkin isäni oli viinan orja ja aika usein saatiin äidin ja pikkusiskon kanssa mennä piiloon.Milloin oltiin heinäladossa ja ties missä.
Kerran oltiin saunassa ison kiukaan takana ja oli todella ihme, että 2v. siskoni oli ihan hiljaa äidin sylissä.
Ihminen, joka ei ole Jumalan sanalle kuuliainen, saattaa aiheuttaa toisille sanomatonta kärsimystä:
Kyllä meidän isämme ovat itsekin tajunneet sen pahan, mitä aikoinaa meille aiheuttivat.
Jumala on taatusti aiheuttanut heille syyllisyyttä, mutta eivätpähän luopuneet viinasta vaan jatkoivat perheensä huonoa kohtelua.Jos isämme olisivat tahtoneet päästä viinasta todenteolla eroon, niin kun rukoilitte, niin sehän olisi tapahtunut.Jumala on antanut ihmiselle vapaan tahdon, Hän ei tee kenellekään väkivaltaa.Jos haluaa ryypätä, niin siitä vaan, mutta isiemme olisi pitänyt ymmärtää tekojensa seuraukset, eikä mennä mahdollisesti jonkun tekosyyn taakse...
Jumalan tahto on, että isä suojelee perhettään, eikä aiheuta turvattomuutta läheisilleen.
Isämme ovat vastuussa Jumalan edessä siitä, mitä ovat meille lapsilleen aiheuttaneet.
Vaikka ihminen olisi kuinka hyvä ja kiltti, mutta jos hänellä ei ole sydämen uskoa Jumalaan ja Jeesuksen sovitustyöhön syntiemme sovitukseksi, sekä Jeesuksen kuolleista ylösnousemiseen, niin ihminen ei voi Raamatun mukaan päästä taivaaseen kuolemansa jälkeen.
Jokainen ihminen on Jumalan edessä samanarvoinen.Kukaan ihminen ei pääse taivaaseen yksin omien hyvien tekojensa perusteella.
Joh.evankeliumi 3:16: Sillä niin on Jumala rakastanut maailmaa(kaikkia ihmisiä), että Hän antoi ainoan Poikansa(Jeesuksen), ettei yksikään(ihminen), joka Häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä(taivaassa).
Uudestisymtymätön ihminen on "liha" eli hengellisesti kuollut.Siinä tilassa hän ei voi päästä taivaaseen.
Ennen kuolemaa jokaisen ihmisen on otettava kantaa haluaako olla Jumalan puolella, vai Häntä vastaan, koska kerran meistä jokainen joutuu polvistumaan Hänen edessään olipa uskossa tai ei, mutta taivaaseen pelastuvat vain ne, jotka ovat omakohtaisesti ottaneet vastaan Jeesuksen ristin sovitustyön .
Taivas on niin ihana paikka, että siellä ei kyllästy koskaan, eihän se muuten olisi ihana.
Täällä maan päällä me olemm vielä vajavaisuuden tilassa ja aina tekee mieli kaikkea kivaa, mutta loppujen lopuksi tuntuu että aina tulee uusia mielitekoja= mikään ei riitä.
En ole hetkeäkään katunut sitä, että halusin tulla uskoon 17 v. sitten, koska jostain syystä ajattelin sillä ratkaisun hetkellä, että kun tulee vaikeuksia, niin kukaan ihminen ei pysty minua auttamaan ja niin on ollut.Jumalan sanan lupaukset ovat minua auttaneet ja kantaneet ja saman ne tekevät kaikille , jotka ottavat se vastaan.
En ole mikään "heikko tyyppi", mutta ilman Jumalan apua sitä olen.
Pyydä, että Jeesus kirkastaa sinulle uudella tavalla itsensä.Terv. Seija
kiitos,kun jaksat kirjoittaa.Olen moneen kertaan lukenut sinun kirjeesi.En vielä tiedä miten vastaisin,enkä osaa,en löydä oikeita sanoja.Nyt olen aika ahdistunut ja haluan selkeyttää ajatuksiani.Haluan kyllä lukea kirjoituksiasi ja pohdiskelen näitä.
niin kauan kuin olen osannut puhua eli kohta 50 vuotta. Suurimpien vaikeuksien kohdatessa enemmän ja muistanut myös kiittää tarvittaessa. Nytkin tämän syöpädiagnoosin kuultuani rukoilin polvillani rystyset verillä, että saisin edes muutaman elinvuoden edes poikieni takia. Nyt on sytostaattihoidot loppuneet ja tällä hetkellä näyttäisi, että tauti on ainakin nujerrettu. Uusiutumisvaara on kuitenkin suuri mutta se on sen ajan murhe. Nyt vain odottelemaan hiusten ja voimien kasvua. Uskon rukouksen voimaan eikä siitä ainakaan haittaa ole.
Silloin kun tyttäreni hukkui 8 vuotta sitten, jumalanpalveluksessa esitettiin julkinen esirukous, että tyttö löytyisi. Monet tuntemattomatkin ihmiset rukoilivat hänen löytymisensä puolesta. Hän löytyikin juuri äitienpäivän alla. Vaikka oli kaksi viikkoa vedessä, oli hyvin säilynyt, kuin nukkuisi. Uskon, että rukouksista oli silloin apua.
Luen vieläkin joka ilta iltarukouksen, silloinkin harvoin, jos sattuu sellainen tilanne, ettei ole mitään akuuttia murhettä, mitä hyvin harvoin sattuu. Ei siitä ainakaan haittaa ole ja saa itselle turvallisen mielen, että on ainakin Joku, joka minustakin yksinäisestä, sairaasta välittää.
Otan osaa tyttäresi poismenon johdosta.
Saanko kysyä, onko siitä monta vuotta.
Minulle tuli mieleen, että olet ehkä surrut itsellesi sairauden. Minä sain syövän, kun pitkä parisuhteeni päättyi.
ihmeellinen asia, että Jumala rakastaa jokaista ihmistä yksilönä.Rukouksessa olet suorassa yhteydessä Jumalaan.Jumala ei särje meidän persoonaamme.Hän kasvattaa meitä yksilöihmisinä ja olen huomannut, että Jumala lähettää lähelleni ihmisiä, joissa on jotain yhteistä oman persoonani kanssa.Silloin on helpompi olla toiselle edes jonkinlaisena apuna.
tyttöni hukkui. Vuonna ennen veljeni teki itsemurhan. Pari vuotta aikaisemmin erosimme ja riitelimme 4 lapsestamme. Minä hävisin. Sen jälkeen on ollut vielä 2 pitkää eroon päätynyt parisuhdetta ja velkajärjestely. Joten olen itse sitä mieltä, että olen surrut itseni sairaaksi. Minulla on lymfooma ja se kai saa alkunsa kun vastustuskyky jostain syystä heikkenee ja kyllähän se heikkenee, jos vuosikauden on vain pelkkiä vastoinkäymisiä ja itkee joka päivä ja syö enemmän masennuslääkkeitä kuin oireita terveellistä ruokaa. Luulin kuitenkin jo jossain välissä elämäni paranevan, mutta mitä vielä, syöpähän se vielä puuttui. Nyt sain jatkoaikaa. Kun vain saisin tähän jatkoaikaan ELÄMÄÄ, sitä rukoilen joka ilta.
Olen lukenut näitä viestejäsi ja minun sieluun sattuu tuo sinun yksinäisyytesi. Olet kokenyt monta raskasta elämänvaihetta, mutta huomaathan ettet ole ainoa kovan koulun läpi käynyt ihminen tässä maailmassa. Niistä koettelemuksista pitää vain yrittää selvitä ja luottaa, että alhaalta on vain yksi suunta ja se on ylöspäin.
Älä jää kotiin suremaan menetyksiäsi, vaan katso rohkeasti ulospäin, sillä kukaan ei tule soittamaan ovikelloasi ja tarjoamaan sisältöä elämääsi.
Olen itsekin kokenut vastaavia elämänkolhuja; liki lapsena solmittu avioliitto hajosi ja jäin kahden pienen lapsen kanssa parikymppisenä yksin. Eron jälkeen syntyi kolmas lapsi, joka kuoli puolen vuoden ikäisenä. Pitkän työttömyyden jälkeen sain työpaikan ja sieltä löytyi nykyinen aviomieskin, jonka kanssa matkaa on taitettu kohta 30 vuotta. Hän on adoptoinut tuon aiemman liittoni lapset yhteisen poikamme synnyttyä, sillä halusimme kaikkien lasten olevan saman arvoisia perheessämme. Elämäämme mahtuu myös takausvelkojen aiheuttaman velkajärjestely, jolloin koti myytiin ja elämä aloitettiin nolla-pisteestä.
Jokainen vastoinkäyminen on kuitenkin ollut opettavainen tapahtuma ja aina on selvitty eteenpäin. Keväällä sairastuin rintasyöpään ja ensijärkytyksestä selvittyämme uskon edelleenkin huomiseen. Joka ilta kiitän Taivaan Isää kuluneesta päivästä ja rukoilen, että Hän viisaudessaan järjestää asiamme parhain päin. Kuolemaa en pelkää, sillä se tulee jokaiselle ajallaan. Uskon myös näiden elämänkolhujen kasvattaneen minusta piirun paremman ja ymmärtäväisemmän ihmisen.
Yksinäistä on tosiaan. Parisuhdetta en enää uskalla edes ajatella, kuten jossakin kirjoituksessani kirjoitin, huonosti kävi taas viimeksi. Ja nyt kalkuna ylipainoisena se ei onnistu mitenkään. Kun olisi edes lapset luona, mutta pojat eivät ehkä ymmärrä samalla lailla kuin tyttöni olisi ymmärtänyt, että tarvitsen apua ja seuraa. Vaikka näytän terveeltä, niin en välttämättä ole oikeasti niin terve. Ja seuraa kaipan joka tapauksessa. Viime talvena oli tosiaan puolen vuoden suhde, joka päättyi juuri ennen syövän löytymistä. Taas alkoivat yksinäiset, viikonloput, juhlapyhät, joulut ym. Miten tästä saisi elämää, ettei tämä jatkoaika menisi hukkaan?
kuin, että sinun pitää lähteä ihan omana itsenäsi ihmisten pariin. Onko sinulla sisaruksia, ystäviä tai edes naapuria, jonka kanssa voisit lähteä katsastamaan elämänmenoa kodin ulkopuolelta?
Alakuloon ja itsesääliin on turha vaipua, ei me kukaan olla ihmistä kummempia. Tänne mahtuu niin lihavaa, kuin laihaakin, tukalla ja ilman (ja meidän hiukset kasvaa entistä komeampana takaisin). En usko, että kaikki miehet ovat niin pinnallisia, että tuijottavat parisuhteessaan vain niitä ulkoisia avuja. Lähde rohkeasti liikkeelle ja katso mitä elämällä on vielä annettavaa.
Lasten kautta me emme voi elämäämme elää, mutta kukaan tai mikään ei myöskään katkaise sitä äidin ja lapsen sidettä. Pojat tulevat aina olemaan sinun lapsiasi ja varmasti välittävät ja rakastavat sinua.
Minä toivon sinulle paljon rohkeutta ja avoimuutta ottaa tämä elämän jatkoaika haltuusi ja tehdä siitä paras mahdollinen.
Kyllä minun mielestäni kaikki meitä askarruttavat kysymykset ovat sallittuja tällä foorumilla. Ei kai vain syövästä puhuminen tuo meille voimaa, vaan nimenomaan se, että jaksamme elää normaalia elämää. Puhua ruuasta, uskosta, parisuhteesta, lapsistamme, työssäjaksamiseta, arkipäivän rutiineista jne...itse olisin valmis vaikka ruokareseptivaihtoon. Tuntuu, että ei enää keksi, mitä sapuskaa laittaisi..Hyvää päivän jatkoa nettiystäväni...Tuolla cancerin sivuilla on menossa tilkkutyöprojekti, tosi ihana asia..