sain tietaa vasta 30.v et olen adoptoitu,itse nain adoptiopaperit,vanhempani salasivat kaiken multa.En olekkaan se joka luulin olevani??onko teita muita tallaisia??miten olette parjanneet ja keta syytatte??
26.v valheellista elamaa!!
kuka olen?
226019
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 4 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Oh0!!ajatus katkos!!! 26.v loysin paperit ja salasin asian 4 vuotta kaikilta ja sithan se riemu ratkes ku paastin 30.v kaiken ulos.
Jotenkin tuntuu että joku heittää noita matemaattisesti mahdottomia juttuja tuonne tarkoituksella salatakseen jotakin mitä täällä on kirjoitettu. Tänne kun voi kirjoittaa totuuksia anonyymisti, eikä tarvitse pelätä että lapsi jää saamatta tai lapsi päätetäänkin antaa jollekkin muulle. On se adoptiotoiminta vaan sellaista tiedettä ettei sitä moni ymmärrä.
tämäkin aloitus on epätoivoisen adoptio-odottajan kirjoittama provo? Kannattaisiko käydä juttelemassa jonkun ammattilaisen kanssa tuon vainoharhaisuuden vuoksi?
Minun viestejä yleensä haukutaan tuosta syystä, mutta minä en ole ollut tänään koko päivänä netissä. Just tulin reissusta, joten tämä oli sinun vainoharhaasi tällä kertaa.
varmaan shokki sinulle, ja uskomatonta tänä päivänä. Onko sinulla vielä mahdollista selvitellä asiaa adoptiovanhempiesi kanssa miksi päätyivät tähän ratkaisuun? se voisi helpottaa ymmärtämään tilannetta. Uskon että se on ollut se suuri rakkaus; olet heidän lapsi ja muita ei haluta. Sinun kannaltasi tietenkin on toki hyvä tietää oma historiasi. Voitko vielä tavata bio vanhempasi?
He vaan pelkasivat kertoa,kait menettamisen uhka.Joo oon tavannut bio vanhempani ja ainoana lapsena yhtakkia mulla on 9 sisarusta eri puolella suomea.
kiitos vastauksesta. Nykytilanne selvittää sinulle puuttuvat palaset elämässäsi. Toivon että pystyt ajan myötä antamaan anteeksi adoptio-vanhemmillesi heidän ratkaisunsa, koska on helpompi elää ilman katkeruutta. Sinulla on nyt suurperhe ympärilläsi toivon sinulle kaikkea hyvää elämässäsi. On mielenkiintoista tietää mitä adoptoitujen mielessä liikkuu osa ei aina ole ollenkaan helppo, vaikka näin vanhempana olemme tietysti onnellisia että olemme saaneet teidät.Itsellä 30v ja 21v adoptio"lapset".
Yksi tuttavani sai tietää olevansa adoptoitu, kun hänen biologiset vanhempansa kuolivat, sillä hänen enenmuinoin tehtyä adoptiota ei oltu uusittu ja joutui sitten ottamaan biologisten vanhempiensakin perinnön riesakseen.
Kävihän Ranskassakin jokunen vuosi sitten sellainen ikävä tilanne, kun toisesta maasta eri perheisiin adoptoidut sisarukset rakastuivat toisiinsa ja muuttivat yhteen. Vuosien yhdessäolon jälkeen päättivät avioitua ja silloin heille selvisi heidän sisarussuhteensa jotenkin. Aika harvinainen tapaus, mutta sellainenkin mahdollisuus on näköjään olemassa.
Serkkuni on 60-luvun lopussa adoptoitu ja hänelle on ilmeisesti tulossa bioäidin puolelta aika iso perintö. Adoptioperheessä on niin iso liuta lapsia, että sieltä ei varmaan kovin paljon ole mitään odotettavissa. Hassua että hän perii molempia sukuja!
Ystäväni mies adoptoi vaimonsa "yksin" tekemän lapsen heidän mennessään naimisiin. Tyttö oli silloin pieni, eikä asiaa hänelle kerrottu ja kun tuli lisää lapsia niin haluttiin että kaikki lapset olisivat saman arvoisia. Kunnes tämä mies sitten löysikin uuden rakkauden ja ilmoitti tälle silloin jo 17 vuotiaalle tyttärelle että "sun kanssa mulla ei ole mitään tekemistä. ja että etkö ole koskaan (tollo) ymmärtänyt miksi mua ei näy sun vauvakuvissa". Arvatkaa oliko raastavaa seurata.
He varmaankin halusivat pitää sinut itsellään.Jos he olisivat kertoneet että olet adoptoitu niin olisit varmaankin halunnut ottaa yhteyttä biologisiin vanhempiin.Ja jos olisit ottanut yhteyttä heihin ja tutustunut, olisivat he kokeneet ehkä sen uhkana, jotkut näköjään eivät osaa vanhemmuutta jakaa vaikka se olisi LAPSEN ETU!
Adoptiovanhemmuus onkin aivan eri asia.
Adoptiolapsi on myöskin aivan eri asia, hän on erityislapsi ja häntä pitää kohdella, kuten nämä erityisvanhemmat parhaaksi näkevät. Eli erityislapsesta täytyy tulla erityisihminen (jos jaksaa).
Nimim. todella surullista.
Minulla on jo kaksi erityislasta ja koska nämä biologiset lapsemme eivät näytä olevan täysin terveitä olen ajatellut että enempää en enää synnytä. Siispä olen harkinnut adoptoida sen tavallisen lapsen.
Adoptiossa lapsesta tekee erityislaatuisen moni asia. Usein lapsen adoptiotausta ja mahdolliset lievät erityistarpeet ovat aika sivuseikkoja. Keskeisimpiä erityislaatuisuuden syitä ovat adoptiovanhempien lapsettomuustausta, keskeneräinen suru, menettämisen pelko, liian pitkä ja raskas adoptio-odotus ja usein liian vähäinen lapsimäärä.
Eli koska adoptiovanhemmilta saattaa kulua ensimmäisestä lapsensaantiyrityksestä jopa 5-15 vuotta ensimmäisen lapsen saamiseen, niin onhan siinä jo mennyt pää sekaisin. Lasta usein ylihoivataan, ylivarjellaan ja varustetaan kaikilla mahdollisilla kaupasta saatavilla erikoisvarusteilla. Useat perheet joutuvat tyytymään pienempään lapsilukuun (esim. 1 tai 2 lasta) kuin olivat alunperin haaveilleet. Ja vaikka lapsia olisi saatu niin sanotusti tarpeeksi, ei adoptiovanhempi voi missään vaiheessa unohtaa sitä tuskaa ja itsetunnon loukkausta, mitä lapsettomuus aiheuttaa. Pelkona on koko ajan mm. parisuhteen kestävyys, lapsen uskollisuus adoptiovanhemmilleen sekä lapsesta mahdollisesti paljastuvat ikävät piirteet tai sairaudet. Suuri pelko on myös se, että lapsi kuolisi, vammautuisi tai syrjäytyisi. Uutta lapsen menetystä (lapsettomuuden ja mahdollisten keskenmenojen lisäksi) olisi hyvin vaikea kestää.
Niinpä adoptiopiireissä näkeekin aika paljon huolellisesti puettuja ja kammattuja pikkumallilapsia. Näitä lapsi ylivaroitellaan ja vahditaan. Pahimmissa tapauksissa lapsia ei päästetä normaaleihin ikäkauden mukaisiin harrastuksiin. Esimerkiksi tänä kesänä yhdeltä teini-ikäiseltä adoptoidulta kiellettiin telttaretki kavereiden kanssa vedoten Bodom-järven surmiin. Paljon lievempiäkin tapauksia on olemassa. Olen käynyt ihan riittävän monessa adoptioperheessä, jossa on vaihdettu lattiamateriaalit pehmeämpiin (jos lapsi sattuu kaatumaan!), joka paikassa on lapsilukkoja ja -suojia, auto vaihdetaan turvallisempaan, lasta sylissä kannettaessa täytyy olla liukuesteet kengissä jne. Onhan se hyvä, että huolehditaan, mutta lapsen täytyy antaa hengittääkin ja harjoitella huolenpitoa itse itsestään. Jo adoptoitaessa aikuisten täytyisi myös ymmärtää, että joskus tulee se päivä, jolloin adoptiolapsi lähtee omaan elämään ja silloin hänellä olisi hyvä olla riittävästi elämäntaitoja ja itsevarmuutta selviytymiseen.
Ikävää, että joku "työkseen" levittää tälläistä valheellista propagandaa tällä palstalla. Jollakin on hyvin vääristyneet käsitykset lapsettomuudesta ja adoptiovanhemmuudesta, joita sitten yleistetään ja esitetään totuuksina näissä jutuissa. Toivottavsti eivät ihmiset mene näihin juttuihin. Aivan naurettavia noi väitteet liukuesteistä kengissä, lattiamateriaalien vaihdoista, jne :D Adoptiovanhemmat ovat aivan tavallisia ihmisiä, eivät mitään friikkejä!
Ylihuolehtivuus on ihmisessä oleva ominaisuus. Yhtä lailla ylihuolehtivia vanhempia löytyy bioperheistä...Miettikääpä omaa lapsuuttanne ja nuoruuttanne. Eikö kaveripiiristä tai luokalta aina löytynyt joku, jota ei päästetty yhteisiin rientoihin. Eikä kyse ollut adoptoidusta lapsesta. Itse ainakin muistan luokallani olleen tytön, jota ei päästetty Helsinkiin/Lintsille luokkaretkelle, kun äidin mukaan tyttö olisi kuitenkin raiskattu Helsingissä!?!
Valitettavasti viimevuosina kaikki adoptiolapset (100%) ovat erityislapsia.
Hän on sitä, riippumatta siitä, minkälainen tausta hänellä on yksilönä.
Adoptiolasta tarkastellaan tilastojen mukaan, ei yksilönä.
Näin sanoo "asiantuntija".
Jees, onhan niitä ylihuolehtivaisia vanhempia, mutta pitkän elämäni aikana olen tavannut vain adoptioperheitä, joissa lapsia pidetään "vankeina".
Nämäkin perheet olen nähnyt aivan viimevuosina.
Johtuneeko siitä, että tavalliset, vanhemmiksi pyrkivät ihmiset jäävät "toiseksi" tässä adoptiokilpailussa ja narsistit ym. luonnevikaiset ovat ensimmäisenä.
Poikkeuksia tietenkin on, eli en yleistä.
Siis näitä s***elin narsisteja löytyy adoptiovanhemmista ihan liikaa. Ja heti perää täytyy huomauttaa, että ne on kuitenkin miniosuus kaikista adoptiovanhemmista. Silti ihan muiden adoptiohakijoidenkin puolesta harmittaa, kun nämä hemmetin näyttelevät valepukit taktikoivat itselleen suosiollisia asemia ja selvityksiä sossuilta. Edes Pelan psykologi ei näe ihmisten valheiden ja julkisivun taakse. Suurimmat kärsijät ovat tietenkin adoptiolapset, joiden elämästä on kyse. Joutuminen narsistin adoptiolapseksi on todellinen tulipalo-itsemurha-helvetti.
Adoptiolapsesta tekee erityistarpeisen se tosiasia, että hän on adoptiolapsi eli lastensuojelun kohde.
on lastensuojelun kohde? taidat nyt sekoittaa huostaantoton ja adoption?
mitä tekstiä! Ystäväpiirissäni on kaksi adoptioperhettä, toisella pariskunnalla on kaksi lasta Kiinasta ja toisella yksi kotimaasta ( tukiperhelapsi) joiden puolesta kyllä loukaannuin kovasti lukiessani tekstiäsi. Molemmat perheet ovat aivan tavallisia lapsiperheitä. Vanhemmat eivät ole mitään ylisuojelevia ja lapsettomuuden takia höyrypäisiä! Lapset saavat harrastaa aivan normaalisti, eiväkä perheet ole mitään sulkeutuneita mökkihöperöitä. Jos sinulla on sellainen ystäväpiiri kuin kerroit, niin kannattaisiko sinun olla silti yleistämättä asiaa kaikkia adoptiovanhempia koskevaksi?
Lapsettomuus on lasta haluavalle pariskunnalle kyllä kova paikka. Se vastaa lapsen kuolemaa. Se on suru, joka parin täytyy kohdata ja läpikäydä. Osa liitoista ei kestä lapsettomuutta vaan päätyy eroon. Kokemukseni mukaan kuitenkin niillä joiden liitto kestää lapsettomuuden aiheuttaman menetyksen, parisuhde on hyvin vahvoilla, sitä on koeteltu ja ravisteltu. Ystävieni kanssa keskustellessa he ovat kuvanneet lapsettomuuden ja yhteisen surun lähentäneen heitä ennestään. Tähän päälle on vielä läpikäyty adoptioneuvonta, jota suoraan sanoen kahdehdin heiltä. Adoptioneuvonnan kaltainen mahdollisuus täytyisi tarjota kaikille lasta harkitseville pariskunnille, niin avioeroja olisi paljon vähemmän. Adoptioneuvonnassahan käydään läpi (olen nähnyt tehtäväpapereita, joten tiedän ne tosiksi) parisuhdetta, sen vahvuuksia ja heikkouksia, arvoja, suruja, kasvatusperiaatteita, työjuttuja, ajan antamista lapselle ja toiselle yms. Näistä asioista olisi meidän kaikkien ollut hyvä keskustella ennen lapsen hankkimista sen sijaan että nyt ne on riidelty (usein vielä lasten kuullen) läpi. Sitä kun itse nuorena ja sinisilmäisenä meni naimisiin ja lapsia alkoi tulla heti. Oli järkytys, kun toinen saattoikin ajatella asioista täysin eri tavalla kuin olin kuvitellut ja yhteisen keskitien löytäminen oli vaikeaa. Kyllä siinä liittokin natisi moneen kertaan. Joten tältä pohjalta uskallan väittää, että lapsettomuustaustaisten adoptiovanhempien liitot ovat niitä, jotka ovat vahvalla pohjalla verrattuna meidän muiden liittoihin, joissa pienetkin vastoinkäymiset saattavat heiluttaa perustaa.
Lapsettomuus on asia joka jättää jäljen, mutta oletteko ajatelleet, että adoptiolapsen saamisen jälkeen nämä pariskunnat eivät ole enää lapsettomia? Eivät he ajattele itseään enää sitten lapsettomina, heillähän on lapsi. Mitä suremista asiassa sitten enää on? Sitä en myöskään ymmärtänyt, miksi adoptiovanhemmat mielestäsi pelkäävät lapsen uskollisuuden menettämistä? Lapsi kiintyy ihmiseen, joka on hänen tukennaan ja turvanaan, hoivaa ja rakastaa häntä. Ihmisellä on myös kyky rakastaa (ja kiintyä) useampaan ihmiseen kerralla (esim. isään ja äitiin, isovanhempiin jne), eikä tämä ole toiselta pois. Ennen pitkää lapsi kuitenkin lähtee pesästään oikomaan jäseniään ja se on meille kaikille vanhemmille yksi elämän käännekohdista. Mitä lapsen uskollisuuteen (mitä termiä en kyllä mistään hinnasta haluaisi käyttää) tulee, niin lehdistä olemme saaneet lukea, kuinka lasten uskollisuus on välillä riipaisevankin sitkeää huolimatta vanhempien pahoinpitelemisestä ja heitteillejätöstä. Ja on aivan normaalia pelätä lapsensa sairastumista, loukkaantumista, menettämistä, syrjäytymistä. Niinhän jokainen vanhempi tekee!!! Tuollaisen asian kokeminen olisi hirvittävää kenelle tahansa perheelle. Ja mitä tulee teini-ikäisten päästämiseen telttaretkelle, en usko itsekään päästäväni(aikanaan) teini-ikäisiäni (12-16v)keskenään telttailemaan. Eikä tällä ole mitään tekemistä Bodomin tapahtumien kanssa,vaan aivan maallisempien asioiden. Minäkin olen sitten varmasti ylisuojeleva.
Itselläni on kolme ala-asteikäistä lasta. Jos vertaan heidän lapsuuttaan ystäväpiirini adoptiotaustaisten lasten lapsuuteen niin näen kyllä eroja. On aivan järkeenkäypää, että adoptiovanhemmat ovat tämän melkein kymmenen vuoden aikana (jotka itse ole suurimmaksi osaksi ollut vanhempain- ja hoitovapaalla) saaneet mm. maksettua asuntolainojaan paljon pienemmiksi kuin meillä. Koulutukseltaan tai palkkatasoltaan olemme suurinpiirtein samalla viivalla, mutta kyllä heillä on olosuhteista johtuen paljon väljemmät taloudelliset oltavat. Tästä johtuen heidän lapsensa ovat saaneet enemmän (leluja, vaatteita jne) ja esimerkiksi sellaisissa tilanteissa harrastusten suhteen kun meidän täytyy miettiä rahojen riittävyyttä, niin nämä lapset kyllä halutessaan pääsevät. En nyt kuitenkaan tarkoita tälläisiä maallisia asioita vanhemmuuden mittarina, vaan esitin tämän vain simppelinä esimerkkinä. On totta, että molemmissa perheissä vahdettiin autot lasten tulon yhteydessä, mutta syynä oli se, että lastenvaunut eivät olisi mahtuneet vanhoihin autoihin (näinhän monessa lapsiperheessä joudutaan tekemään). Remonttien yhteydessä on lattiamateriaaleja mietitty lapsiperheen kannalta sopiviksi ja päädytty (kovempaan) laminaattiin parketin sijaan...Mutta tälläisiä asioitahan voi aina tulkita omien mielipiteiden ja käsityksien mukaan...
Katso mistä vain kirjasta tai sosiaalityön nettisivuilta: adoptio on yksi lastensuojelun menetelmä. Ja tietenkin se sitä on, mitä muuta se olisi? Lapsikauppaa? Eihän nyt normaalisti lapset siirry maista toisiin ja lastenkodeista perheisiin, vai siirtyykö? Jokaisen adoptioon tulevan lapsen taustalla on lastensuojelun episodi ja heidän asioitaan on hoitanut vähintään yksi sosiaalityöntekijä. Joku lapsi on kokenut vain lyhyen lastenkodissa/sijaishoidossa olemisen ja joku toinen taas on ehtinyt asumaan kadulla, näkemään perheväkivaltaa yms.