Kun tällä palstalla on monenlaisia tarinoita onnistuneista kihlauksista ja epätoivoisista kihlauksen odottelijoista, niin ajattelin kertoa oman tarinani. Minä olen 24 ja mieheni on 26, olemme seurustelleet reilut neljä vuotta, joista asuttu yhdessä 3. Meillä on erittäin tiivis ja läheinen, iso kaveriporukka, joka koostuu n. seitsemästä pariskunnasta ( muutamasta sinkusta). Me ollaan seurusteltu näistä pariskunnista kauiten. Ja ehkäpä joku jo arvaakin miten tässä käy? Noh, minä olen luonteeltani sellanen hömppä-romantikko, itkeskelen aina katsoessani romanttisia komedioita ja unelmien poikamiehen kosintajaksoja(tiedän toki miten niiden pariskuntien käy). Tänä keväänä sain sitten päähäni, että meidän pitäisi mennä kihloihin. Että mielestämme olemme valmiita. Aloitin ihan jumalattoman vihjailun, joka juhannuksena päätyi katastrofaaliseen painostukseen ja raivokkaaseen itkukohtaukseen, kun tajusin, että kihloja ei ole edessä. Tätä ennen olin panostanut kihloihin pääsyyn mm. laihduttamalla ja käymällä salilla sekä olemalla oikein extra-hyvä tyttöystävä. Älytöntä. Tiedän. Noh, sitten avokkini oli ulkomailla ja hieman tyhmäili siellä (myöhästyi paluulennolta, kun oli niin krapulassa). Olin tosi vihainen, kun siinä sitten meni monta päivää ennen kuin ehti kotiin ja meni kauheasti rahaa yms. Hän sitten lepytteli minua laittamalla tekstiviestin, että nyt olisi kihlojen paikka! Arvaa olinko onnessani. Hänen tultuaan kotiin, odotin sitten kosintaa, meni 7.7. ja näin, eikä kosintaa kuulunut. Sain toisen itkuraivarin. Ja ehkäpä tämän seurauksena hän 22.7. kosi minua pikkupäissään. Samana päivänä kihlautui myös kaveriporukkamme toinen pariskunta. Jonka mies oli kosinut naistaan, selvinpäin ja ihanan romanttisesti. He ilmoittivat kaikille kihlauksestaan. Me emme. Mieheni lähti työmatkalle ulkomaille pariksi päiväksi, ja sillä aikaa minä ajattelin asioita. Tajusin, että minulla oli ollut vaan paineita päästä kihloihin ekana (hävettää), koska arvasin (aivan oikein), että tälläsessä porukassa yksien kihalutuminen aiheuttaa oikean buumin. Mietin myös sitä, miten ihana olisi mennä sitten joskus oikeasti kihloihin ihmisen kanssa, joka sitä IHAN oikeasti haluaa. Niin, että se tuntuu molemmista maailman parhaalta asialta. Kun mieheni tuli takaisin sanoin miehelleni, että rakatan häntä äärettömästi, mutta en halua kihlautua näin. Pyysin anteeksi edellisinä kuukausina aiheuttamaa pakotusrumbaa ja kysyin hänen mielipidettään. Aluksi hän oli ymmällään, että miksi en nyt haluakaan kihloihin, mutta oli kyllä samaa mieltä, että nyt ei ole vielä aika. Ja tämän sanomisen jälkeen on ollut paljon helpompi olla yhdessä ja olen pystynyt myös vilpittömästi olemaan onnellinen ystäviemme puolesta. Toivon silti, että joskus saan ihanan ja mielettömän romanttisen (mieheni tietää, että olen hömppä) kosinnan ja vielä tältä maailman ihanimmalta, hitaasti lämpiävältä mieheltä, jonka kanssa haluan viettää loppuelämäni yhdessä. Ikuisuuksia en silti meinaa odottaa. Yksi ystävätär on odottanut kosintaa nyt 11 vuotta, mutta mies ei halua perhettä tai naimisiin. Nainen haluaisi. Mutta toistaiseksi aion itse unohtaa koko kihlautumisen ja keskittyä nauttimaan suhteestamme. Pyyteettömästi.
Farssi
neitonen2007
92690
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Onnittelut sinulle fiksuuntumisestasi tuon asian suhteen. Ja vaikkei oma tarinani olekaan kaikilta osin samanlainen, niin riittävästi kylläkin, että tiedän, mistä puhut. Sanonpahan vain, että kun asia alkoi tuntua itsestäni ajankohtaiselta, niin aikaa oli meillä kulunut enemmän kuin teillä nyt, reilustikin. Eikä kihlautuminen sujunut eka kerralla sen helpommin kuin teilläkään. Mutta kun itse opin olemaan hössöttämättä, niin mieskin oli samalla ehtinyt ajatella. Nyt ollaan jo naimisissakin. Takuulla asia tulee teilläkin eteen joskus, oikealla tavalla, jos teidät on tarkoitettu toisillenne. Ja sitä odotellessa kannattaa elää muutakin elämää kuin koruliikkeiden ikkunoita tuijotellen ja iloita ystävienne kanssa heidän kihlauksestaan.
Samaan pyrin, siis järkiintymiseen, mutta vaikeaa se on. Yhteisiä vuosia on takana jo kahdeksan, ja tässä välissä on ehditty juhlia muiden kihlajaisia, häitä ja ristiäisiä, vaikka lähipiirimme parit ovat seurustelleet enintään puolet siitä ajasta mitä me.
Lopputulos on sitten tämä... me olemme kihloissa, mutta en halua puhua siitä kenellekään. Ei ole sormuksia. Häitä mietitään, mutta minua inhottaa ajatuskin juhlista, vaikka se ennen oli unelmani. Hävettää. "Katopas vaan, kyllähän K&K:kin nyt sitten perässä kun nuokin, olihan tuo aikakin!" "Ai, mitä ne niin kauan vatvoi jos ne kuitenkin naimisiin oli menossa, epäilyttävää..."
Esikoisen alulle laittamistakin on harkittu, että josko sitten häiden jälkeen, mutta vaikka lähipiiri ei itse ratkaisuun vaikuta, sen vaikuttaa varmasti siihen milloin haluan asiasta puhua... katsos nyt matkimme sisartani ja hänen puolisoaan, jos nyt tulemme raskaaksi. Olen jo puolivuotisen kuunnellut sitä, miten "kohta se sinuunkin vauvakuume iskee", vaikka itse asiassa kuume on ollut jo vuosia, on vain odotettu oikeaa aikaa.
Olen erittäin onnellinen suhteessani ja rakastan miestä riippumatta siitä mikä meidän "statuksemme" on tai mitä rituaaleja on sen eteen käyty. Mutta ongelmani on siis se, että annan lähipiirini vaikuttaa ihan liikaa siihen miten suhtaudun suurten ratkaisujemme julkistamiseen, ja vain siksi, että haluan välttää mielikuvaa, että lähipiiri on vaikuttanut suuriin ratkaisuihimme. Idioottiuden huippu?
Hei,
Valitettavasti meidän onneamme tai ehkä oikeammin minun varjostaa sama tympeä ajatus :o/ Olemme olleet yhdessä jo 10 vuotta, joten voinet kuvitella kuinka monet muut lähipiiristämme ovat ehtineet jo kihlautua/avioitua/lisääntyä... ja monilla on jo toinen kierros menossa ;oD
Juuri ennen kuin olimme julkistaneet oman kihlauksemme niin moni tuttavistamme, joo-o, siis useampi ehti ilmoittaa samaisen uutisen... myös häitä on viettetty aika ripeään tahtiin viime vuosina ja ehdinkin kuulla juuri ennen uutisemme julkaisua ihmettelyä mikä ihmeen buumi nyt on menossa.... todella kiva siis ilmoittaa omista aikeistaan, me kun varta vasten olimme odottaneet juuri oikeaa hetkeä mutta nyt se varmaan näyttää vain siltä että sama buumi on iskenyt meihin.... olen yrittänytkin olla kuitenkin onnellinen päätöksestämme sillä tiedän että ajoitus on meille se oikea ja onhan naimisiin menty jo iät ajat! ;oD
Toivon, että saat juuri sellaisen kosinnan kuin haluatkin.
Olen itsekin romantikko, mutta häistä en ole pahemmin haaveillut ennen kuin kohtasin nykyisen kumppanini. Tällä hetkellä minulle riittää, että tietäisin ylipäätään, että mitä kumppanini ajattelee avioliitosta... heh heh.
Samanlainen tilanne täälläkin. Olen odottanut kosintaa... tuloksetta. Päivä toisensa jäleen odotan ja odotan. Meillä oli juuri vuoipäiväkin ja ajattelin mielessäni, josko nyt?? Sain korvakorut. Ne olivat toki ihanat, mutta ei vieläkään sitä mitä olen niin odottanut. Olin jutellut jo avomiehen veljen tyttöystävän kanssa aiheesta, keväällä, huhtikuussa, että odotan kovasti, että menisimme isännän kanssa kihloihin. Hän sanoi, että ei hän ole ajatellutkaan asiaa omalla kohdallaan. Meni viikko, ja nämä ilmoittivat menneensä kihloihin. Silloin riipaisi todella kovaa, vaikka toki olin iloinen heidän puolestaan. Ystäväni oli ilmoittanut, että heidän yhteen muutolleen ehtona oli kihlautuminen. Mies halusi ilmeisesti niin paljon tämän muuttavan luokseen, että oli kosinut tätä. Kun sitten kihlajaiset oli vietetty, kysyin mieheltäni illalla varovasti, että koskas meitä juhlitaan... "emmää tiedä"- oli vastaus. Olin jo monet kerrat itkenyt asian vuoksi-- itken edelleen. Aina kun näen tämän em. pariskunnan, tulee minulle paha mieli siitä, kun minua ei kosita, vaikka olen sitä jo kauan odottanut. En kai tyhmä ole osannut "vaatia" mitään, annan vain kaiken itsestäni saamatta mitään takaisin. En halua kihloihin ihmisten takia, vaan siksi, että saisin "lopullisen" varmuuden siitä, että mieheni haluaa sitoutua kanssani... ettei tämä kaikki ole vain kaunista kotileikkiä. Isänikin kyselee, emmekö jo kihlaudu. "miksi mies ostaisi lehmän kun saa maitoa ilmaiseksikin", isä sanoi minulle. Se loukkasi silloin, ja loukkaa edelleen. En haluasi painostaa miestäni, mutta tämä asia todella vaivaa minua, en tunnu pääsevän siitä millään yli. Aina ajattelen mielessäni, että yritä nyt olla miettimättä sitä. Mutta se on kovin vaikeaa, kun näkee niitä "hömppä-elokuvia" ja kihla-ilmoituksia yms. Taidan olla vain hölmö...
ja isäsi on oikeassa.
Voi miten on jotenkin helpottavaa lukea, että samaa asiaa on käynyt läpi näin moni muukin.
Mä olen päässyt muihin pariskuntiin vertaamisessa jo terveempään vaiheeseen, mutta sitä ennen se tuhosi yhden parisuhteen. Edellinen suhteeni kaatui juuri tuollaiseen kateuteen, kun muut ympärillä kihlautui/meni naimisiin/sai lapsia. Olin aina vihreä kateudesta ja oma suhde tuntui junnaavan paikoillaan. Pakotin miehen kihloihin ja huomasin - kuten tekin täällä - että eihän se tuntunutkaan sitten pakotettuna hyvälle! Halusin kovaa kyytiä naimisiin, mutta aloin jo tajuta, että sekään ei tuntuisi hyvältä, koska miestä ei kiinnostanut. Piikittelin ja kiukuttelin hänelle, kun kuulin muiden perheonnesta ja mies piti minua ihan sekopäänä. Tuntui kuristavalta kuulla, että joku sai vauvan, kun itse ajatteli, ettei saa ikinä mitään kivaa...
Suhde kaatui omiin tunnemyrskyihini ja siihen, että emme miehen kanssa rakastaneet toisiamme aidosti. Päätin ottaa elämän sellaisena kuin se tulee ja olla odottamatta oikeastaan mitään.
Hyvin pian tuon päätöksen jälkeen vanha opiskelukaverini alkoi hakeutua seuraani ja ilmoitti olevansa rakastunut minuun. Lämpenin hitaasti, mutta ennen pitkää huomasin maailman ihanimman miesolennon pyrkivän elämääni mukaan jakamaan tavallista arkea. Päätin, etten kiirehtisi/painostaisi ja ihan totta olin ja olen edelleen kuin toinen ihminen - niin paljon terveempi. Asennemuutos palkitsi: Aivan yllättäen tavallisena iltana, mies polvistui sormuksen kera ja kosi! Tuntui niin paljon paremmalta kuin se edellinen yritys exäni kanssa! Olen kantanut kihlasormustani ylpeänä ja onnellisena. Minulla ei ole tällä kertaa mitään huonoa omaatuntoa painostamisesta, koska en enää sortunut siihen.
Järkkäämme tällä hetkellä häitä ja se on ihanaa juuri sen vuoksi, että molemmat tahtovat sitä yhtä paljon. Alkuun olin varoivainen ja näytti jopa siltä, että sulhanen tahtoo enemmän häitä kuin minä, kun en uskaltanut hössöttää yhtään.
Vielä ihan vähän tunnen jotakin kateuden tynkää, kun muut menee naimisiin tai saa vauvoja. Mutta sitten muistan, ettei minulla ole siihen syytä. Olen löytänyt vierelleni tasapainoisen ja luotettavan miehen, jonka kanssa avioidumme ensi kesänä. Sen jälkeen saa meillekin tulla vauva ja saan kokea kaiken sen, mistä olen aina haaveillut.
Unelmat eivät näytä toteutuvan pakottamalla. Toivon onnea ja kärsivällisyyttä teille kaikille.
Oi että, tapahtuispa mullekki noin... =/ Mullaki on maailman ihananin ja mulle sopivin mies, mutta se ei vaan kosi...
Oon myös vihreä kateudesta ku muut menee kihloihin, naimisiin ja saa vauvoja. Ja ajattelen ihan samalla tavalla, että mulle ei tapahdu ikinä mitään kivaa.
jos sattuisin tulemaan raskaaksi, niin sitten en enää naimisiin menisi, koska minua ei lapsen takia tarvitse ottaa.
Ei mitään ongelmaa, mies ymmärsi kosia kolmen kuukauden sisään. Romanttisesti, itsenäisesti.