Millähän tavalla pääsisi eroon korkeanpaikan kammosta, tämä jo haittaa jokapäiväistä elämääni, ei esim uskalla pyöräillä siltojen yli, nousta tuolille tms. Onko joku päässyt eroon omin konstein vai pitäisikö hakea apua ammattiauttajilta?
Korkeanpaikan kammo
ujo-ulla
181499
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Hmmm! Tuoli tai suomalainen silta,- lieköhän korkeanpaikan kammoa? Vaihda okulaarit!
Olen aloittajan kanssa samassa veneessä - tai paremminkin sillalla. Ei arvaa sivuilleen katsoa, kun kanavan yli siltaa myöten kävelee tai yrittää polkupyöräillä (ei onnistunut, piti kävellä ja tuupata pyörää). Parempi olisi ottaa silmälasit kokonaan pois ettei näkisi sitä suurta syvyyttä, eipä kyllä näkisi mitään muutakaan, puolisokea ihminen ilman laseja. Autolla sentään vielä hirviää yli mennä.
Tuolille tai keittiöjakkaralle kiipeäminen on aivan yhtä kamalaa; ei mitään mistä pitää kiinni ja jotakin vielä pitäisi pystyä tekemään, ripustamaan verhoja tai ottamaan venttiiliä pesuhuoneen katosta tai vaihtamaan lamppu tai jotakin.
No, joillakin on torikauhu.
Tervehdyksiä
Helmitalvikki
Itse ainakin pääsin eroon ajan myötä esim näkötornipelosta. Totuttelin vaan kyseiseen paikkaan niin sillä se lähti. Sanotaan että pitää vain tehdä sitä mitä pelkää.
taluttaa pyörä sillan yli kun tulee kauhea paniikin tunne, ja vaikka järki sanoo että enhän minä siitä pääse putoamaan kun on kaiteet eessä mutta paniikki tulee silti.
Pitäisi oikeestaan laittaa sellaset silmälaput niinkun hevosilla on ettei nää sivuille, niin jos sitten uskaltaisi ajaa:))
Sama juttu jos ajaa tiellä jonka molemmilla puolilla on syvät rotkot, silloin talutan kans pyörän..
sillalla ajopelko tullut vasta vanhemmiten..korkeanpaikan pelosta olen kyllä kärsinyt koko ikäni mutta se on näköjään iän myötä pahentunut.
keino on nousta näköalahissillä pilvenpiirtäjän 90. kerrokseen. Se kokemus irrotti kylmän pelkohien ja sai jalat tutisemaan, niin että taluttajat tarvittiin hissistä poistumiseen. Mutta eipä ole enää pahaa korkeanpaikankammoa!
kammottanut. Lentokoneessa,niinkauan kuin ajajttelen,että om 10km pelkkää ilmaa alla,silloin pelottaa. Ei vaan saa ajatella sitä.
Metron raput oli kammotus,mutta sitten Venäjän puolella kävin,nää ei ole mitään nää Suomen raput enää!
mä oon ollu rakennuksilla töissä,tiedän!
ehkä tehdä. Tänä kesänä en ole ajanut kertaakaan pyörällä juuri tuon pelon takia, ja minä kun niin rakastan pyöräilemistä.
eihän se korkeella oo,laske satulaa!Mulla on yks
naapuri joka asuu alimmassa kerroksessa samasta syystä!
Mä tein hissitöitä ja siinä ei saa pikkusista säikähtää...
ihminen pystyy ajan mittaan muuttamaan monia asioita, mutta sen eteen pitää tehdä paljon töitä. Itse olen onnistunut kesyttämään vuosikymmenten aikana kaikki lapsuuden pelkoni, mutta muutamien kohdalla se tosiaan merkitsi aktiivista pienin askelin etenemistä ja yrittämistä aina tilaisuuden tullen. Onneksi on ollut ymmärtäväisiä läheisiä, joiden kanssa olen saanut ihan rauhassa, turvallisesti ja omaan tahtiini ottaa niitä pieniä edistysaskelia. Järki ja omaan itseensä harmistuminen ovat edesauttaneet asiaa.
Korkeanpaikan kammo oli kai syntynyt aikuisella iällä, mutta halu nähdä ja valokuvaamisharrastus auttoivat siitä eroon pyrkimisessä.
Pari yllättävää "sokkihoitojaksoa" tosi-huonokuntoisilla vuoristoteillä huonon kartan kanssa, vuokratun auton kyydissä, edistivät myös toipumista.
Kerran pelkäsin, että kumppani joutuisi raapimaan minut väkisin irti vuorenseinämästä, jos tie olisi päättynyt ja olisimme joutuneet kääntymään takaisin hankalassa paikassa. Lyhyeksi suunniteltu matka kesti niin kauan, että tosissani pelkäsin tulevani hysteeriseksi (ensimmäisen kerran elämässäni), vaikka kuinka keskityin hengittämään syvään ja rauhallisesti sekä rentouttamaan lihaksistoa enkä katsonut jyrkänteeltä alas vaan kohdistin katseeni kauemmaksi.
Jyrkänteeltä pudonneen panssariautonromu lisäsi sokkivaikutusta ja jännitystä matkaan, joka muutenkin kulki kuoppaisella tiellä, jossa ei olisi riittänyt aina tilaa väistää vastaantulevaa autoa. Sade oli kaiken lisäksi syönyt osan jyrkänteen puoleisesta reunasta. Olen hyvilläni, ettei tuollainen automatka jäänyt loman viimeiseksi vaan sain kokea uusia miellyttävämpiä matkoja heti perään.
Luulen, että ellen olisi tosissani nauttinut upeista vuoristomaisemista, olisin luovuttanut ensimmäisen sokkihoitomatkan jälkeen. Olen myös aina tilaisuuden tullen itse ajanut kohtuullisen turvalliseksi kokemiani teitä, ja ne turvalliset tiet ovatkin sitten muuttuneet vähitellen kapeammiksi, eikä nykyään enää tarvita kaiteitakaan eikä edes turvallista vaihtokuskia viereen. Valokuvia voin myös käydä ottamassa korkeidenkin jyrkänteiden reunoilla.
Kävellessä olen joskus laittanut käden kumppanin olkapäälle ja keskittynyt vain etenemiseen. Joskus olen joutunut pysähtymään ja odottelemaan kumppania jonkin aikaa turvallisemmassa paikassa, kun hän on jatkanut käydäkseen jossain korkeammalla. Kerran huomasin konkreettisesti, että toisella kertaa pääsin jo vähän pitemmälle, kun tuli hyvä syy palata samaan pelottavaan paikkaan.
Tahdolla saa pieniä ihmeitä aikaan. Suosittelen.
Ellei sopivaa, ymmärtäväistä kumppania ole käytettävissä, on olemassa erilaisia hoitomuotoja, joita asiantuntijat tarjoavat.
pitäisi vaan harjoitella ja oppia voittamaan pelkonsa..ja olenkin harjoitellut, esim toisina päivinä uskallan polkea puoleenkin väliin siltaa ennenkuin alkaa huippaamaan ja joku kerta olen päässyt jopa sillan yli ilman että on tarvinnut taluttaa pyörää..mutta seuraavana päivänä ehkä en sitten uskalla ajaa metriäkään..
Tässä meidän ympäristössä on paljon siltoja, ei pääse mihinkään ilman että ylittäisi jonkun sillan.
itsesuggestio? Jos esim. yrittäisit vakuuttaa itsellesi, että sillan ylittäminen on ihan kiva asia ja koet olosi turvalliseksi. Joku toistaa kuin mantraa jotain sopivaa lausetta aina kiperään paikkaan joutuessaan, toinen hyräilee lempikappalettaan tai ajattelee jotain tosi kivaa asiaa. Itselleen voi kuulemma myös kuvitella rinnalla-kulkijan hankalaan paikkaan. Luulen, että kaikki mikä lisää hyvän olon tunnetta ja auttaa ottamaan "tilanteen hallintaan", edistää kammosta toipumista.
Löytyisiköhän kirjastosta jokin sopiva kirja, josta löytäisit itsellesi sopivia ohjeita? Ihmismieli toimii tiettyjen lainalaisuuksien mukaan ja niiden tunteminen auttaa löytämään parempia "hoitokeinoja". Toivotaan, että jonain päivänä sinäkin voit nauttia sillalta avautumista näkymistä ja vain halutessasi pysähtyä katselemaan virtaavaa vettä (jos sitä on siellä sillan alla).
että fyysinen rentoutuminen, syvään hengittäminen ja mielikuvaharjoitukset saattavat myös auttaa kammon kesyttämisessä.
neuvoista..tuota rentoutumisjuttua en ole koskaan ajatellukkaan! Täytyykin hakea pyörä esille ja lähtee kokeilemaan..:)
kokeilu, että kuvittelet ja uskallat tuntea pahimman mahdollisuuden mitä siinä voisi käydä. Käyt siis mielikuvien tasolla vaan rohkeasti läpi sen mitä eniten pelkäät. Eihän kuvittelussa kuinkaan käy.
Yleensä näissä on kysymys juuri siitä 'pelon pelosta'. Ei uskalleta kokea pelkoa vaan yritetään torjua se, jolloin se ei todellakaan anna rauhaa, pahenee ajanoloon vaan. puhun omista kokemuksista ja 'paranemisista', en ammattilaisena. Kylläkin pitkän terapian läpikäyneenä.
Älä anna pelkojen rajoittaa elämääsi :)
että sitä pelkää itse sitä pelkoa, ei niinkään sitä että menettäsi esim pyörän hallinnan koska järkikin jo sanoo että eihän se pyörä siitä sillalta mihinkään tipaha..
Mut ihmisillä kun on jos minkälaisia pelkoja ja fobioita..mulla kerran meinasi olla torikammo, tai olikin..mutta siitä pääsin eroon kun kävelin vaan rohkeesti avoimien paikkojen yli ja ajttelin että jos kaavun niin mitä sillä on väliä, nousen vaan ylös ja jatkan matkaa..
tartuttaa toisiin.
Rullaportaat eivät ole koskaan olleet minun ongelmani, mutta jouduin kerran huomaamaan, että pelko yritti jonkin aikaa hyökätä kimppuuni. Kerran kuljimme yhden rullaportaita kammoavan tutun kanssa korkeita sellaisia alaspäin. Hän epäröi ja vehtasi portaiden yläpäässä jonkin aikaa edes-taas ennen kuin kykeni astumaan liikkuvalle portaalle. Myöhemmin huomasin samassa paikassa itsekin pysähtyväni silmänräpäykseksi, ja minun piti käskeä itseni liikkeelle. Onneksi asia unohtui melko pian.
Siitä olen onnellinen, että olen onnistunut kyllin kauan salaamaan pelkojani lapsilta, enkä ole tartuttanut niitä. Äskettäin nauroimme jo aikuisen tyttäreni kanssa, miten hän tarjosi turvaa pelkäävälle äidilleen 10-vuotiaana. Olimme koiran kanssa lenkillä iltapimeässä ja hän ehdotti kuljettavaksi metsikön läpi huonosti valaistua tietä. Siinä asiassa pelko ei mielestäni ollut täysin järjetön ja kieltäydyin sanomalla, etten uskaltaisi sitä tietä pimeässä kulkea. Tytär totesi: "Minä voin pitää sinua kädestä, äiti. Ei sinun tarvitse pelätä."
Oma äitini oli istuttanut minuun lapsuusaikana monenlaisia pelkoja, eikä niiden kanssa eläminen ollut mielestäni yhtään mukavaa. Vaikka useimmat pelot olivat järjenvastaisia, niiden kesyttämiseen kului omasta tahdosta ja päättäväisyydestä huolimatta uskomaton määrä vuosia. Nyt osaan nauttia siitä, etten nykyisin koe mitään järjenvastaista pelkoa - toivottavasti en tulevaisuudessakaan. ;))
Omalla kohdallani korkean paikan kammo ei tainnut olla pelon pelkäämistä, vaan luulen kyseessä olleen enemmänkin tottumattomuuden. Korkeissa paikoissa tunsin huimausta ja vatsaani kouraisi, jos joku läheisistäni astui lähelle jyrkänteen reunaa. Jos käytettävissä oli turvallinen vahva kaide, tilanne muuttui ihan toiseksi, ja voin ilman huimaamista katsella sieltä alas.
Olisi kiva kuulla lisää tarinoita siitä, miten ihmiset ovat pelkonsa voittaneet.