Ajattelija -61:lle

Kirjoitit:

"Kun joku korjaisi tekstin, saisi kertomuksesta jonkun kohtauksen esim. "Manaajan" seuraavaan jatko-osaan. Muistaakseni alkuperäisessä olikin joku tämän tyylinen alkukohtaus, ellen väärin muista."

Kelpaisiko tämä:

Aivan aluksi haluaisin kertoa oman tarinani varsinkin niille, jotka suhtautuvat näihin asioihin kovin epäluuloisesti.
Toivoisin, että menisitte muualle kirjoittelemaan epäasiallisia mielipiteitänne. Perustakaa vaikka erillinen sivusto, jossa voitte moittia rauhassa meitä muita, jotka olemme joutuneet kärsimään, kun omaamme kyvyn nähdä tai aistia henkiä. Täällä teidän ei tarvitse pilata toisten päivää.

Hei, nimeni on Rosalia, ja minulla on 4 lasta, vanhin on 11- vuotias poika Jesse, ja nuorin on 6 kk vanha Nella.
Asun mieheni ja tämän isän kanssa hiljattain rakennetussa omakotitalossa keskisuomessa.
Meillä on kotieläimiä, kissa, koira ja akvaariossa kaksi kilpikonnaa. Harrastan jumppaa ja tennistä. Käyn myös nuorimmaisen kanssa vauvauinnissa. Mieheni on lakimies, itse olen kotona pidennetyllä äitiyslomalla lääkärin tehtävistä, sillä haluan viettää enemmän aikaa perheeni parissa. Olemme mieheni kanssa alkoholin kohtuukäyttäjiä, nautimme esimerkiksi viikonloppuisin pari saunakaljaa, tai lasilliset punaviiniä rankan päivän päätteeksi. Meillä on mökki Lapissa, ja myöskin auto. Minulla on lähes kaikkea mitä olen aina toivonut saavani. Olen siis täysin normaali, en käytä mitään lääkitystä, paitsi pakollisia vitamiinitabletteja, olen terve enkä tupakoi.
Olemme kuin mikä tahansa normaali ja onnellinen suomalainen perhe.

Olin ennen lapsieni syntymää Suomen Punaisen Ristin jäsenenä auttamassa erään maan sodassa haavoittuneita sotilaita, ja muita maan kansalaisia.
Nautin kovasti auttamisesta. Osasin tehtäväni vallan hyvin, ja siksi olenkin ansainnut joukon erilaisia kiitos- ja kunniamerkkejä tuolta palvelusajaltani. Toimin siellä kenttälääkärinä 2 vuotta ja siellä tapasin mieheni Markon, joka oli rauhanturvaajana kyseisellä alueella.
..................................................
Olin eräänä iltana puhdistamassa ystäväni Mirkun kanssa ensiaputeltan tutkimusvälineitä.
Juttelimme Suomen kesästä ja siitä, että mitähän sinne kuuluisi. Nauru raikui kun pääsimme kohtaan, jossa muistelimme teinivuosiamme.
Pian telttaan tuotiin vakavasti loukkaantunut sotilas. Aloimme heti toimimaan.
Hänen ihonsa oli puoleksi palanut, ja vaikka minua yökötti, ei siinä tilanteessa paljoa auttanut alkaa miettiä, tuleeko oksennus vai ei.
Hoidimme työmme kunnialla loppuun, mies makasi nyt sairaalateltan leposiivessä, ja minun sekä Mirkun piti vuorovälein paikallisten lääkäreiden kanssa käydä vaihtamassa palovammojen kylmäsiteet ja huolehtimassa morfiinin annostelusta.
Mies nukkui, kun menin hänen luokseen hyräillen "Enkeli taivaan"- laulua työskennellessäni.
Kun olin valmis, mies avasi terveen silmänsä, toinen oli vammautunut. Hän tuijotti minua suoraan silmiin.
Sitten hän tarttui minua kädestä ja sanoi tuskaisena ponnistellen englanniksi: " Sinä olet kuin enkeli, näen kauniin valkoisen asusi, pellavatukkasi ja siipesi. Mutten näe sädekehää pääsi päällä. Pidä varasi! " Pistin asian miehen voimakkaiden kipulääkkeiden piikkiin! Normaalistikin ne aiheuttavat aistiharhoja ja voimakasta hourailua. Jatkoin myöhään aamuyöhön saakka töitäni. Kun lepovuoroni aika tuli, kirjoitin päiväkirjaani, mitä mies minulle sanoi. Hymyilytti hieman, se oli kaunista, mutta hyvin ihmeellistä, kun joku sanoo jotakin enkeleistä samaan aikaan, kun minä laulelen mainitsemaani laulua suomenkielellä, jota kyseinen henkilö ei varmasti osaa sanaakaan.
Kului viikkoja, ja kyseinen mies menehtyi koviin kipuihinsa. Keräillessäni hänen tavaroitansa säkkiin, joka lähetettäisiin hänen perheellensä, löysin mielenkiintoisen paperilapun. Kirjoitus oli kyseisen maan kieltä, joten näytin lapun paikalliselle tulkille. Hän kertoi sen olevan rukous pahaa vastaan, ja että paha miehestä pääsisi valloilleen siellä, missä hän kuolee.
Pian tämän jälkeen leirillä alkoi tapahtua kummallisia asioita. Leikkaustarpeet putoilivat maahan, sekä osa potilaista valitti, että miksi käymme nipistelemässä ja puhumassa pahasta heidän luonaan. Ajattelimme kollegoiden kanssa aluksi, että he hourailevat, tai että joku parempikuntoinen potilas pilailee. Teltta oli hyvin vartioitu, ja aloimme paikallisen lääkärin kanssa epäillä muuta.
Olin jo unohtanut koko episodin, kun siivosimme telttaa. Kuuden sängyn alle oli kirjoitettu hiekkaan teksti. Siinä luki kyseisen maan kielellä manaus, näin ainakin tulkki kertoi. Panimme lääkintämiesten kanssa merkille, että kyseiset vuoteet olivat juuri niitä, joiden potilaat olivat valitelleet kiusaamisista ja puheista.
Pyyhimme risuilla jäljet hiekasta pois.
Samana iltana kun luin eräälle naiselle englanninkielistä kirjaa, pudotin sen vahingossa maahan. Kyykistyin nostamaan sitä, kun huomasin taas sängyn numero 6 alla tekstiä. Nyt mukana oli myös ihmeellisiä symboleja. Tarkistin kiireesti myös muut 5 sängyn alustaa. Kaikissa sama juttu. Hälytin yhden sotilaista paikalle. Yksi jäi partioimaan sisätiloja. Nyt tästä leikistä tulisi sitten loppu. Seuraavana iltana olimme pelaamassa korttia, sillä oli melko hiljaista, ketään ei oltu tuotu illan aikana telttaan. Sotilas kiiruhti luoksemme hätääntyneenä ja mongersi paniikissa englanniksi, että hän oli istunut tuolissaan ja katsellut vuoron perään jokaista potilasta, kunnes sängyn numero 6 alle oli alkanut kertyä savupilven kaltaista mustaa usvaa.
Sotilas oli luullut sen olevan jostakin aseesta jäänyttä pölyä tms. Mutta kun hän meni katsomaan, sängyn numero 6 potilas oli aukaissut silmänsä ja kuiskannut hiljaa jotakin kuolemasta.
Menimme katsomaan, ja kyseisen sängyn potilas oli kuollut ihmeelliseen asentoon, ikään kuin häntä olisi rutisteltu kuin tiskirättiä. Hänen rintakehäänsä oli palanut jälki, joka symboloi saatanaa. Silloin koin ensimmäisiä kauhun hetkiäni henkien maailmassa.
Jätimme asian sikseen , mutta pian tämän jälkeen alkoi teltassa öisin kuulua kirkunaa, kolistelua, tuskanhuutoja ja vaikerrusta, vaikka mitään ei pitänyt olla vialla. Jäimme kaikki vahtimaan potilaiden luokse. Teltan perällä oli hyllykkö, jossa oli Raamattuja. Niistä isoin, mustan värinen, putosi maahan, jolloin auki jäi kohta, missä kerrotaan tuonpuoleisesta ja sen hengistä. Silloin minua alkoi pelottaa todella. Halusin leiriltä pois, kotiin Suomeen äitini luokse rakkauden ympäröimään turvapaikkaan. Mutta se oli mahdotonta. Vasta kuukauden päästä pääsisin koneella kotisuomeen.
Sen kuukauden ajan meihin työntekijöihin kohdistui henkien aiheuttamaa väkivaltaa. Tönäisyjä, tökkimisiä, kaatumisia, lyömisiä yms. En enää koskaan halua palata kyseiseen paikkaan! Näen vieläkin painajaisia tapahtuneesta. Unohdin mainita, että kirjeessä pyysin äitiä lähettämään ristin minulle sinne, ja kun sain sen ristiriipuksen, minuun ei enää kohdistunut mitään henkien aiheuttamaa häiriötä. Mirkkukin sai ristin, ja paikalliset lääkärit hankkivat ristit myös. Ne suojelivat meitä. Laitoimme lisäksi puiset ristit jokaisen potilassängyn alle. Niin loppuivat kummittelut siihen....Olen tapahtuneen takia joutunut käymään terapiassa, kuten myös ystäväni Mirkku, enkä haluaisi kenenkään kokevan tällaista. En vielä tänäänkään ymmärrä, mitä tuo haavoittunut mies tarkoitti sanoessaan, ettei nähnyt enkelin sädekehää pääni päällä.