Olen 22-vuotias n.2-vuotiaan lapsen äiti.Ongelmanani on,etten tiedä hakisinko yksinhuoltajuutta. Lapsen isä käy ajoittain katsomassa lasta,mutta "sovitut"tapaamiset eivät onnistu,ystävät menevät aina kaiken edelle..Eikä sillä ole väliä,miltä minusta tai lapsesta tuntuu!
Ja saattaapa olla,että mies tuleekin yöllä soittelemaan summeria...enpä sitten tiedä,olisiko tulossa katsomaan nukkuvaa lastaan,vai että onko minulla yövieraita kylässä...
Olen jo niin ahdistunut tilanteesta,etten tiedä mitä tekisin.Puh.nron vaihtokaan ei auta,kun hänen pitäisi saada "keskustella lapsen asioista" olipa sitten yö,tai päivä..
Ja saattaapa olla,että mies tuleekin yöllä soittelemaan summeria...enpä sitten tiedä,olisiko tulossa katsomaan nukkuvaa lastaan,vai että onko minulla yövieraita kylässä...
Olen jo niin ahdistunut tilanteesta,etten tiedä mitä tekisin.Puh.nron vaihtokaan ei auta,kun hänen pitäisi saada "keskustella lapsen asioista" olipa sitten yö,tai päivä..
Vastaukset 2
Vanhimmat
Jos tapaamiset on sovittu virallisesti niin niitten pitää onnistua. Jos on vain keskinäinen sopimus, niin tehkää virallinen sossussa. Ja sitten pidät kiinni siitä, että niitä noudatetaan muutamaa harvaa pakollista poikkeusta lukuun ottamatta (oikeat sairaudet, sukulaisten hautajaiset, työtehtävät joista sitten työnantajalta todistus jne).
Sinä olet se, joka huolehtii lapsestanne arjessa.
Miten pojan käy, jos sinun voimasi loppuvat ja joudut sairaalaan? Kuulostaa pahalta mutta mikään muu ei auta kuin rajojen vetäminen ja niissä pysyminen. Ja jos pojan isä ei itse osaa niin ne on ulkopuolelta asetettava. Rauhallisesti mutta riittävän napakasti, kaikenlainen syytteleminen ja syyllistäminen unohtaen. Asia nyt vain on näin ja sillä siisti. Lapsi ei ole lelu jota aikuiset voivat pompotella mielin määrin omiin etuihinsa vedoten. Te elätte nyt omaa elämäänne molemmat ja vain sinä voit päättää, missä rajat yksityisyytesi kohdalla kulkevat. Asia ei ratkea odottamalla, että tilanne itsestään paranisi. Ei niin, että joku tulisi ja ottaisi tämän ongelman pois.
Lapsellanne on oikeus turvalliseen ja rauhalliseen kasvuympäristöön ja vanhemmilla velvollisuus pitää huolta siitä, että
lapsen/lasten edut toteutuvat. Se, että me vanhemmat tämän jatkuvasti unohdamme, on tietysti inhimillistä mutta mikään puolustus se ei ole.
Yhden kerran vielä ymmärtää mutta saman virheen jatkuva toistaminen on jo jotakin muuta.
Vastauksesi oli viisasta tekstiä. Olisinpa tuon kuullut aikoinaan, kun piti tapaamisia sopia lasten isän kanssa ja olla tekemisissä lasten isän puoleisen suvun kanssa.
Eivät he häiriköineet, mutta muuten oli hankalaa ja taistelua tapaamiset ja kommentteja lähinnä puhelimessa siitä, miten minä en ole mitään ihmisenä enkä äitinä.. ja sama ilmapiiri lapsille kun he olivat tapaamisessa, sen huomasi lasten käytöksessä minua kohtaan.
Annoin seuraavana kesänä lapset melko lyhyelle tapaamiselle (välimatkan takia vain kesätapaamiset, joskus talviaikaankin) viikko tai kaksi, ei koko kuukautta.
Mutta joskus vaan provosoituu ja alentuu mukaan riitelyyn. Tarkoitus on vain puolustaa oikeuttaan ajatella tai toimia kuiten toimii, oikeus olla ja elää omaa elämäänsä. yrittää saada toinen osapuoli ymmärtämään oma näkemus, että lapsen parasta minä myös, mutta kuunetele nyt minua, miksi minä minä toivon tapaamisajaksi tämän ja miksi tuo ei käy ja miksi meillä kotona arjessa toimitaan toisin kuin teillä siellä loma-aikana...
ei se onnistunut, siinä vaan sai oman mielensä pahoitettua ja itsensä aivan hermoromahduksen partaalle.