..minkälaista on naista rakastaa.
Onhan tänne palstalle jo paljonkin kirjoitettu aiheesta, mutta ainakin minä olen halukas kuulemaan aina uudestaan ja uudestaan erilaisia tarinoita.
Mihin tuo rakkaus meitä oikeastaan ohjaa, minkälaiseksi se meitä valmistaa, tekeekö pieneksi ja voimattomaksi vai vahvaksi ja voimalliseksi? Retuuttaako se meitä niskasta parempaan elämään kuin koiraemo pentujaan?:)
Tänään minä olen hiljaa. En uskalla kunnolla edes hengittää, ettei vaan häipyisi ilon häivähdys, joka näyttäytyi sekunneiksi, minuuteiksi ja jäi leijumaan sieluni sopukoihin, minuun. Tekisi mieleni tanssia ja laulaa, mutta en uskalla. Mieluummin kyyhötän nurkassa ja pidän salaisuuteni sisälläni.
Tällaista se on, minun rakkauteni.
Onhan tänne palstalle jo paljonkin kirjoitettu aiheesta, mutta ainakin minä olen halukas kuulemaan aina uudestaan ja uudestaan erilaisia tarinoita.
Mihin tuo rakkaus meitä oikeastaan ohjaa, minkälaiseksi se meitä valmistaa, tekeekö pieneksi ja voimattomaksi vai vahvaksi ja voimalliseksi? Retuuttaako se meitä niskasta parempaan elämään kuin koiraemo pentujaan?:)
Tänään minä olen hiljaa. En uskalla kunnolla edes hengittää, ettei vaan häipyisi ilon häivähdys, joka näyttäytyi sekunneiksi, minuuteiksi ja jäi leijumaan sieluni sopukoihin, minuun. Tekisi mieleni tanssia ja laulaa, mutta en uskalla. Mieluummin kyyhötän nurkassa ja pidän salaisuuteni sisälläni.
Tällaista se on, minun rakkauteni.
Vastaukset 27
Vanhimmat
voi miten rakastankaan tuota naista, hän on kuin enkeli vaaleine hiuksineen ja hymyilevine kasvoineen. Tulen onnelliseksi aina kun näen hänet, tuo ihana tunne voittaa jopa tuskan, jota tunnen kun en voi häntä saada...rakastan hänen tapaansa puhua, nauraa, kävellä, katsoa ujosti suurilla, siniharmailla silmillään pitkien ripsiensä alta...kaikki muu menettää merkityksensä kun olen hänen lähellään. En kuule, en näe mitään, vain hänet. Hän on kauneinta mitä tiedän. Sydämessäni elää tuo pieni, sitkeä toivonkipinä, kunpa hänkin voisi rakastaa minua...
Ihan kuin minun kynästäni (tai näppäimistöstä) miten osasitkaan ilmaista asian juuri oikealla tavalla. Tiedän tuon tunteen, itse asiassa kiemurtelen sen kourissa juuri nytkin.
tietää, että muitakin on...=)
Pikainen hipaisu ohikulkiessa lähettää lämpimän sävähdyksen lävitse.
Hymykuoppa, ilkikurinen ilme, vangitseva katse salpaavat hengityksen.
En kyllästy seuraamaan liikkeitään arkipäiväisissä askareissa.
Tapansa ajaa autoa, kävellä, imeä tupakkaa ja yleensäkin liikkua rennon seksikkäästi sekoittavat pääni.
Huuliensa liikkeet ja ilmeet selittäessään jotain tärkeää tai vähemmän tärkeää asiaa tekevät minut kiitolliseksi hänen olemassaolostaan.
Painautuminen häntä vasten tuntuu täydellisen oikealta paikalta, kaikkien jäsenien löytäessä automaattisesti paikkansa.
Mahdollisuus käpertyä kylkeensä joka ilta tekevät olon tyytyväiseksi ja levolliseksi.
Uppoutuminen silmiinsä ja pitkään, pehmeään, tunnustelevaan suudelmaan vetävät jalat altani.
Se, että toisen silmistä näkee hänen tuntevan samoin, hämmästyttää ja häkellyttää.
Näin rakastan naistani ja lähes jokainen päivä ihmettelen onneani ja mietin voiko se olla tottakaan. Häntä katsoessani tunnen saaneeni kaiken.
..on naista rakastaa. Hermostuttavan polttavaa, kun jotain on jo ilmassa, mutta varmuutta ei ole mistään.
Hänen katseensa saa perhosia vatsaani, hellä suudelma on viedä jalat altani. Kauneinta maailmassa on aamulla verhojen välistä siivilöityvä auringonvalo, joka leikittelee rakkaani alastomalla vartalolla.
Mikään ei ole tuskaisempaa, kuin lähteä hänen vierestään töihin, tietämättä, koska taas saan nähdä hänet.
sanoakseni, kuulostaa kysymyksesi provosoivalta korvissani. No, vanhana akkana voin kertoa teille: ajan kuluessa rakkaus laimenee, lässähtää, arkipäiväistyy. Ihana ilmassa kävely kestää vain vuoden tai kaksi, sitten se on OHI! Lopullisesti, ainakin sen saman ihmisen kanssa. Thats life, folks.
Ainakin mulle se arkipäiväistynyt rakkaus on sata kertaa parempaa kuin se alkuhuuma ja ilmassa liitely. Kun se euforinen huuma katoaa, kuvittelee hetken, että kaikki on ohi. Mutta se lässähtänyt ja laimentunut arkipäivä saa sitten huomaamaan, että mikä elämässä oikeastaan onkaan tärkeää.
odotinkin liikaa, odotin, että tuo ihminen muuttaa minut ja elämäni. Ei siihen kukaan pysty, minä olen se sama vanha p***a kaikkine traumoineni kuin ennenkin. Tai sitten ... kamala ajatus... en rakasta tätä ihmistä enää :(
Tuo tosiaan on liikaa odotettu, ainakin rakkaudelta. Juurikin mietin, että miten ihmeessä esimerkiksi arkipäivän tylsyys yhdistetään niin helposti rakkauden tylsyyteen. Eihän ne kuitenkaan ole sama asia. Ihminen voi olla ihmissuhteeseensa kovastikin tyytyväinen, mutta elämä ja oleminen on muuten tylsää ja lässähtänyttä. Tai päinvastoin.
itsensä kanssa on tultava toimeen ennenkuin voi tulla toimeen kenenkään toisen kanssa. ja niistä traumoista pääsee eroon vain itse niitä työstämällä, esim.terapiassa. nimim.kokemusta on...
ei elämä ehkä ole. Pikemminkin en kestä stressiä (jota kehitän miljoonista eri asioista), ahdistun ja kaikki alkaa näyttää mustalta ja tulevaisuus pelottavalta. Vähemmän stressaantuneena näkisin asiat vähän toisin (=valoisammin). Kyllä tässä ihmisessä on edelleen kaikki ne hyvät ominaisuudet, joihin rakastuin.
jaksaisi enää mitään terapioita. Onnellisuuspillerit olisi eri juttu, mutta ne eivät ennenkään ole mitään kovaan päähäni vaikuttaneet.
Tuo tunne on tuttu. Rakkauden ja muiden ongemien erottaminen toisistaan ei ole aina helppoa. Etenkin, kun ne elämän ongelmat vaikuttavat väkisin ihmissuhteeseen. Itse olen huonoina hetkinä miettinyt, että paranisiko se elämäni ja oloni sitten oikeasti, jos sellaisella kovasti tuskaisella hetkellä pistäisi suhteensa katkolle. Siis silloin, kun tuntuu, että sitä suhdettakaan ei muiden ongelmien takia jaksaisi.
parantavat toki oireet mutta eivät poista syytä. mutta monesti niitä otetaan juuri sen takia että jaksetaan sitten terapiassa puida asioita.
todella tietää, mistä puhuin, Ronde. Itse harrastin nuorempana sitä, että suurissa ahdistuksissa lopetin ihmissuhteita äkkinäisesti ja selittelemättä. Ei kovin rakentava tapa purkaa ahdistusta ;) Onneksi en enää tee niin. Siis kovakalloisin ihminenkin (=minä) voi oppia jotain!
Jos en nyt kauheasti erehdy, niin taidat olla vanha tuttu tuolta menneiltä vuosilta. Foorumi vain oli toinen.
En tunne asiaa, kirjoitan ihan ensimmäisiä kertoja minnekään....
Oikeesti olen ajatellutkin, että kai minut nyt, piru vie, kaikki tunnistaa, samat jutut vuodesta toiseen ;) Kukas olit itse, joku aakkonen ehkä (niitä oli siellä enemmänkin välillä), sulkapallotyttö, saksanpaimenkoiratyttö.....? ÄITI, TAHTOOO,KERRO!
Tosin se koira söi sulkapallot, joten on pelit jäänyt. :-) Mutta piirit on niin pienet ettei näiltä kai voi välttyä. Eipä sillä, että pitäisi.
"tavata" virtuaalituttuja. Sinä oletkin sitten päässyt näkemään, miten suhteeni kehittyi kauheasti hullaannuksesta tähän vaiheeseen, ettei tiedä, että rakastaako enää ollenkaan. Masentavaa tai sitten se tavallinen tarina.
Ja sinäkin taisit jossain vaiheessa seurustella vesiskootteritytön kanssa, mutta et kai enää (?)
Ole iloinen, ettei hauva syönyt muuta kuin vain sulkkispallot (kuten esimerkiksi käden, jalan tai pään). Koira paha, kissa hyvä.
Kissa hyvä, koira parempi, minä paras. Tai jotenkin noin. ;-)
Lienee se tavallinen tarina kuten kai kaikissa suhteissa jossakin vaiheessa käy. Itsekin sain kovasti takkiini, kun kuvittelin kaikessa tyhmyydessäni nykyisen suhteen ongelmavapaaksi taivaaksi. Mutta näillä näkymin asiat kuitenkin vain menevät vastoinkäymisten myötä entistäkin parempaan suuntaan.
foorumilta sinusta ei saanut välttämättä kovin fiksua kuvaa (no ei minustakaan saa, myönnän), mutta tännehän olet kirjoitellut kovasti fiksuja. Mutta lykkyä pyttyyn vaan, eteenpäin sanoi mummo lakkasuolla tms. Tavataan taas kun tavataan :) Pus.
Rakkaudesta...
Se pelastaa päivän, saa hymyilemään utuisesti. Aamu alkaa oman kullan syliin käpertyneenä, huomenta kulta! Pitkät hyvästit, menen taas kouluun. Pitkä päivä odotusta ja toivetta, kohtako pääsee pois?! Kello tarpeeksi ja olen taas hänen sylissään. Oman rakkaan, joka tuntuu täydelliseltä, kun painaudun hänen syleilyyn. Se saa jaksamaan kiirettä ja stressiä. Se on kaikkea, jota ilman en olisi minä!
Se on sitä. että vielä kaiken yhdessä kokeman jälkeen vatsassa lentelee perhosia kun vain ajattelee toista...
Hei!
Sitä se juuri on! Ollaan tunnettu neljä vuotta ja siitä 1,5 vuotta yhdessä. Silti on kaikki vielä niin hemppistä ja kaunista, vaik arki on tullutkin jo vastaan. Arki ei tapa romantiikkaa, jos sen tahtoo vaan säilyttää ;)!
Mutta kaiken kokemamme jälkeen, kun ajattelen "häntä", sydän pysähtyy ja henkeä salpaa!
Kyllä tämä on sitä rakkautta parhaimmillaan.
Mutta taitaa olla nämä "yksisuuntaiset" kadut vähän turhan pitkiä..
Kysytkö oikeasta rakkaudesta vai ihastumisesta?
Ei ohi kulkijaan eikä työpaikkatuttuun voi olla rakastunut. Ei minun mielestäni.
Mina olen nykyisen rakkaanrakkaanrakkaan naiseni kanssa kokenut alkuhuuman (isolla aalla) ja ihastuksen, mutta nyt kohta kolmen vuoden yhdessä olon jälkeen voin sanoa että tiedän miltä rakkaus tuntuu. Kuulostaa naivilta, mutta se on syvää, se on onnellisuutta, se on kokonaisvaltainen olotila.
Se on joka paikassa koko ajan. Se on halua tehdä toinen onnelliseksi, tehdä kaikkensa.
Ja nyt kun kirjoitan tätä huomaan, että ei sitä pysty oikeastaan sanoin kuvaamaan.
työpaikkatuttuunkin voi rakastua, varsinkin jos hänet oppii tuntemaan paremmin. Sitä paitsi: uskon rakkauteen ensi silmäyksellä;)