, kun haluaa, että elämä eron jälkeen toimisi lasten parhaaksi? Miten paljon aikuisten tulisi antaa periksi omista periaatteistaan ja tunteistaan? Miten tietää, mikä se paras malli on, pitäisikö kuunnella lapsia, aikuisia vai ammatti-ihmisiä?
miten tulisi
toimia
4423
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
omalla kohdalla käynnissä tapamissopimuksen väsääminen. Itselle tullut edell.kaltaisia ajatuksia, koska meillä mielipiteet eroavat aika lailla. Toinen haluaa, että lapset suurimman osan hänen luonaan, perustelee sillä, että lasten arki ja elämä näin rauhoittuu. Itse taas en halua, että lasten näkeminen rajattua, siis viikonloppuisin ja joskus lomilla pitempiä aikoja. Lapset kouluikäisiä, joten heillä on kyllä jo mielipiteitä asiasta. Eli, sitä mietin, pitäisikö lasten mielipidettä asiasta kunnioittaa eniten. Molemmat vanhemmat yhtä lailla kykeneviä kasvattajina, mutta yhteistyö ei kyllä suju.
Tuo eron jälkeinen tilanne on kyllä huonoin mahdollinen aika pohtia elämää eron jälkeen...kaikki tunteet, pelot ym pinnassa ja tuossa tilanteessa pitäisi sitten päättää lasten loppuelämästä...Aika kohtuutonta mutta näin se menee :(
Tasaveroisessa tilanteessa voisi kysyä tuon sopimisen siten, että toinen tekee tapaamissopimuksen...ja sitten toinen päättää ottaako etän vai lähin roolin. Tulisi kummasti erilaisia perusteita eikä noita 'lapsen elämän rahoittumisen kun ei tapaa'. Mun mielestä nuo väitteet kertovat ennenkaikkea vanhemman peloista lapsen menettämiseen ja/tai huonosta itsetunnosta. Lapsen 'antaminen' toiselle vanhemmalle koetaan helposti epäonnistumisena ja tuolloin halutaan pitää kynsin hampain kiinni omasta 'oikeudesta' olla lapsen pääasiallinen huoltaja. Mutta kuten sanottu, kaikki luonnollisia tuntemuksia eron jälkeen.
Mutta onko tapaamissopimuksesta pakko tehdä niin tarkka tai kirjata ylös jotkut tietyt päivät... vai oliko se niin että puolisosi sitä vaatii. Kun itse erosin, ei tehty mitään muuta kuin merkintä siitä kumman vanhemman luona lapset asuvat vakituisesti, kaiken muunhan voivat vanhemmat sopia keskenään. Totta kyllä, että eron tultua kaikkia tunteet ovat potenssiin sata ja lapsen antaminen toiselle vanhemmalle on älyttömän vaikeaa ja repii hajalle. Pitäisi osata olla niin aikuinen ja kypsä ja ajatella lasten parasta, harva siihen taitaa kyetä, aikaa myöten kyllä tilanne helpottuu, kun tunteet tasaantuu... onneksi. Ironista, että eron jälkeen joudutaan puhumaan, sopimaan ja keskustelemaan lasten asioista tulemisista ja menemisistä paljon enemmän kuin koskaan yhdessä ollessa!
hyvä "pointsi" mielestäni tuo, että nyt eron jälkeen tulisi pohtia enempi lapsiin liittyviä asioita kuin koskaan yhdessä ollessa. Mutta meillä ongelmana on juuri se, että toinen ei suostu olemaan kanssani missään tekemisissä, eli kaikki asiat sovitaan jonkun ulkopuolisen välityksellä. Eli kaikki täytyy mielestäni laittaa paperille, ei me voida mistään sopia. Nyt sit pitäis neuvotella tärkeistä sopimuksista. Onko kellään kokemusta moisesta, rakentavia kommentteja kaipaisin!