Karanteeni

Pyjamanlahkeista pilkistivät esiin vuohensorkat, eivätkä silmälasit enää kunnolla pysyneet päässä. Niitä joutui tämän tästä vääntelemään uuteen muotoon. Tuntui siltä, että pää kapeni ja piteni, ja että siihen oli kasvamassa sarvet.

Oli vuohen vuosi, eikä hän tuntenut uskovansa horoskooppeihin. Mutta kopistellessaan parketilla vessaan, hän määkäisi.

Suu- ja sorkkatautivirasto oli asettanut hänet karanteeniin asuntoonsa, vetänyt sulkuteipit hänen oveensa ja ruuvannut oven kiinni karmiin. Ainoa luukku tai ikkuna, josta hän saattoi tarkkailla ulkomaailmaa, oli postiluukku. Nyt taidettiin kiistellä siitä, että oliko hänellä enää samoja oikeuksia kuin ihmisillä, sillä mitä edemmäs aika kului, sitä suuremmalla mielihyvällä hän söi rehuheinää. Tämä johti siihen, että postiluukku, hänen ainoa henkireikänsä, saatettiin sekin kohta hitsata umpeen.

Eteisen lattialla lojui mainoslehtinen: nuori nainen hymyili aurinkorannalla taustallaan turkoosina siintävää meri. Hän oli käpertynyt komean miesmallin kainaloon ja piteli hänestä tiukasti kiinni puuskaisessa tuulessa. Nainen tuntui olevan aidosti onnellinen ja iloinen, ei vain työn puolesta väkisin. Miesmalli katseli ylväänä merelle, hän tuntui hymyilevän salaperäisesti.

Lehdykkää oli kuitenkin vaikea lukea sorkilla, joten hän jätti sen eteisen lattialle lojumaan ja pohti, olivatko he sittenkin oikeassa. Luukku saatettaisiin sulkea minä hetkenä hyvänsä. Sillä he taisivat tietää että hänen kykynsä lukea näinkin helppotajuista tekstiä oli tiessään. Mainoslehtisen kirjaimet olivat muuttuneet selittämättömiksi. Niitä ei nähnyt eikä niiden sisältämää sanomaa ollut mahdollista tunnistaa. Ne olivat toisen lajin merkkejä, toisen lajin kätketty ja häneltä salattu maailma.

Hän istahti paalin päälle ja nojasi koviin nyrkkeihinsä. Ihmisyys hänessä ajatteli ruokaa jonka päällä hän itseään lepuutti. Hän muisteli, ettei ollut koskaan istunut pihvinsä päällä ollessaan ravintolassa, tai kävellyt sillä. Nyt oli varsin outoa syödä omaa tuoliaan ja ymmärtää, että Madras oli ollut hänen suurta herkkuaan. Hän oli syönyt mielihyvin erinomaisesti maustettuja lajitovereitaan. Hän voi huonosti. Kopisteli vessaan ja joi kylpyammeesta. Juomalasia hän ei ollut pystynyt käyttämään aikoihin.

Hänen käsialansa oli muuttunut aivan kammottavaksi. Yhdelle paperille ei mahtunut enää kuin muutama suttuinen sana. Paperia kului hirvittäviä määriä, varsinkin kun hän ajatuksissaan söi niitä; huomasi pureskelevansa jo kirjoitettua tekstiä suussaan kirjoittaessaan toista. Paperi oli muuttumassa hiljalleen ravinnoksi.

Kynää oli hyvin vaikea pitää kädessä – kädessä joka oli melkein jo sorkka. Hänen oli ollut turvauduttava teippiin. Ja kun kynä oli teipattu kunnolla kiinni sorkkaan, sitä oli erittäin hankala saada siitä irti. Kirjoittaminen oli kaatumassa tällaisiin, aivan mahdottomiin ongelmiin: käytännön syihin. Tämä jos mikä harmitti häntä, sillä hänellä oli mielestään vielä paljon sanottavaa pässinpäässään.

Joskus pässinpäässään hän sai erinomaiselta tuntuvia ideoita. Viimeisin idea oli nauhuri, pieni sanelukone jossa oli paljon tallennustilaa. Kun suu- ja sorkkatautivirasto sellaisen hänelle viimeinen pitkän pohdinnan ja paperisodan jälkeen järjesti, niin huomattiin, että hänen suustaan ei enää tullut ulos muuta kuin määkimistä. Se oli nolo tilanne, niin nolo että hän ei maininnut siitä kenellekään, yritti vain kirjoittaa sen hassuksi tarinaksi kalasta joka halusi opetella puhumaan. Tämäkään ei sittemmin onnistunut sorkkaongelman takia. Varsinkin kun yöllä oli tökännyt sorkkaan teipatulla kynällä itseään silmään. Silmä punoitti nyt. Vai oliko niin, että hänen silmänsä olivat muuttuneet punaisiksi? Hän tuijotti peiliin ja inhosi itseään. Silmät olivat aivan yhtä punaiset.

Ainoa asia jota hän ei vielä inhonnut, oli hänen huonekasvinsa.
Se oli ikkunalaudalla. Tavallinen kasvi: vihreä, kuusi lehteä ja varsi, alla saviruukku jossa multaa. Vuohi oli yrittänyt säästää ikkunalaudalla kasvavaa puutarhaansa jo pitkään, hoitaa ja kastella sitä huolella. Ja olla varma että ruukun multa oli muhevaa ja kosteaa. Joka kevät hän hyvin varovasti vaihtoi siihen mullan. Nuuhki tarkasti multaa ja kasvia yrittäen välttää riipomasta siitä lehtiä suuhunsa. Olisi lopullinen katastrofi, jos hän alentuisi niin alas eläimellisyyteen että söisi oman kasvinsa, kasvin joka muistutti häntä jostain kauniista ja valoisasta menneisyydessä.

Hän tuijotti ikkunalaudalla vihertävää kasvia kuumeisesti ja mietti, mikä tämä valoisa asia hänen menneisyydessään oikein olikaan. Se ei jostain syystä palautunut hänen mieleensä, vaikka hän kuinka tuijotti hengityksessä liikahtelevaa viherkasvia.
Siihen paistoi kimaltava aurinko korkealta taivaalta, saaden sen lehdet säteilemään taianomaisesti. Ikkunasta näkyi tiilimuuri. Sen seinä hehkui oranssina… ylittämättömänä.