Hirvittää

"menetät" huoltajuutesi ??
Milloin olet edes "ansainnut" huoltajuutesi ??
Ei lapsillanne ole ikinä ollutkaan Sinua "huoltajanaan". Lapsilla tapaa olla kaksi vanhempaa, joista eron jälkeen toinen jää lähivanhemmaksi ja toisesta "tulee" etävanhempi.

Miksi epäilet miehesi "käyvän kiistelemään" lastenne huoltajuudesta ? Onko Sinulla vaikeuksia muodostaa kantaasi lasten "edusta" ? Jos lasten isä on kuitenkin parempi vaihtoehto lähivanhemmaksi, mieti nyt hieman itsekin....

Voi ollakin, että näet painajaisia, mutta eri syistä kuin tässä kerrot.

yhisä

Miksi juuri sinä olisit se lähivanhempi eron jälkeen? Miksi ei isä?

Entä jos mies näkee samoja painajaisia? Pelkää, että viet häneltä lapset kokonaan?

Sinulla, vaikka äiti oletkin, ei ole yhtään sen isompaa oikeutta olla lastesi vanhempi, kuin isälläkään.

Ensinnäkin, jos lähtisitte siitä että puhuisitte miehesi kanssa, onko hänestä teidän suhteenne ok, mitä hän mieltä, mahdollisesti parisuhdeterapiassa käynti ei olisi pahaksi.. voisitteko tehdä jotain suhteelle vielä, että edes saisitte erottua jotensakin sovussa, vaikka se ei kai koskaan mahdollista.

Suomessa on kai enimmäkseen käytäntö että lapset menevät äidille automaattisesti (ei aina hyvä sekään) mutta käsittääkseni äidin täytyy todella laiminlyödä lapsiaan että ne häneltä pois otettaisiin. Toisin sanoen jos miehesi lähtee riitauttamaan niin aika tod näk että hän ei kiistaa voita. Jos oikeasti miehesi niin vastuullinen että haluaa lapsia hoitaa (toisin kuin oma exäni joka ottaa nykyisin 4 krt vuodessa) niin teille viikko ja viikko systeemi voisi olla ihan toimiva, eli yhteishuolto, jos siis jäätte asumaan lähelle toisianne, että lasten päiväkoti ja myöhemmin koulut pysyisivät samoina kokoajan, eikä matka tulisi suhteettoman pitkäksi.
Rohkeutta!

Hei!!!!!!!!!!!!!!!

Olet tehnyt elämäsi oarhaan päätöksen. Eikä ole kun yksi tapa kertoa se. Minä olen sen tehnyt kaksi kertaa. Voin kertoa... Ei se ole helppoa!!!!
Pakollinen se on. Jos haluat ELÄÄ!!!!!

Erosin miehestäni pitkän harkinnan jälkeen kolmisen vuotta sitten. Meillä liitto loppui kyllä samansuuntaisiin syihin kuin vaikuttaa teilläkin olevan ongelmana. Kunnioituksenpuute, jatkuva mollaaminen, vähättely jne. saivat lopulta minut siihen pisteeseen,että ajattelin,ettei minun tarvitse elää sellaista elämää. Olimme varmasti ulkopuolisin silmin ihanneperhe kolmine lapsinemme,mutta aloin kuihtua liitossa henkisesti. Lopuksi joka asiasta alkoi tulla riitaa ja kotiin oli töiden jälkeen ikävä tulla. Lpsetkin alkoivat kärsiä jatkuvasta painostavasta tunnelmasta. Olin sitten se,joka päätöksen teki.Emme käyneet missään terapeutilla,sillä harvoin loppujenlopuksi ihminen voi muuttua niin paljon luonteeltaan,että onnistumiselle olisi edellytykset. Hetekn voi olla toisin ja yritetään,mutta niin me vain kaikki olemme inhimillisiä ja jonkun ajan kuluttua tilanne ajautuu samaan pisteeseen. Tekohengitys ei usein enää auta,kun kuolettavan iskun on saanut.
Sovimme lasten isän kanssa yhteishuoltajuudesta ja nyt asiat ovat asettuneet uolmilleen. Lapset ovat tottuneet tilanteeseen, vaikka ovat vanhempia kuin sinun lapsesi.
Nykyään voimme jutella ex-mieheni kanssa asioista ilman riitaa ja sopia lasten asioista yhdessä.
Totuushan on se että vaikka vanhempien liitto loppuu, vanhemmuus ei koskaan katoa. Olet "naimisissa" lasten toisen vanhemman kanssa varmasti loppuelämäsi ,koska olet väkisinkin yhteydessä lasten toiseen vanhempaan erilaisten asioiden vuoksi.
Olemme nyt molemmat tahollamme uudessa suhteessa.Nykyinen mieheni kanssa meillä on valtava kunnioitus toisiamme kohtaan.Molemmat olemme eronneita ja tiedämme välttää miinoja ,joita arki usein tuo tullessaan. On ihana tulla kotiin, kun saa ihanan vastaanoton ja elää rauhallista elämää. Lapset ovat hycväksyneet molempien vanhempiensa uudet ihmiset elämässään ja olemme jopa olleet kaikki samoilla perhejuhlissa ilman mitään katkeruuden tai vihan tunteita.
Usein nuoruudessa solmitaan liittoja,jotka perustuvat eri seikkoihin kuin mitä vanhempana arvostaa ja hakee. Itse aloin seurustelemaan nuorena ja naimisiin mentiin,se kun tuntui seuraavalta askeleelta silloin. Silloin olisi pitänyt tajuta ,ettei kahden ihmisen suhde pysy hyvänä,jos toista alkaa pitää itsestäänselvyytenä.
En kadu avioliittoani enkä kadu eroani. Olen nyt tasapainoinen ihminen ja sitä myöten pystyn olemaan lapsilleni tasapainoinen ja hyvä äiti sekä nykyiselle miehelleni hyvä vaimo.

itse olin kuukausi sitten kauhusta kankeana: päätös erota ja lähteä oli tehty, mutten tiennyt, mistä aloittaa. Suuri vuori vaikeuksia näkyi vain edessä. Sitten listasin huoleni ja menin asianajajalle, koska pelkäsin mahdollisia riitoja asunnosta ja omaisuuden jakamisesta. Jätin erohakemuksen ja kysyin häneltä kaikki huolestuttavat kysymykseni. Tieto auttoi! Tajusin, että järjellä tästä selvitään ja joka ongelmaan on läydettävissä ratkaisu. Pelko muuttui toimintasuunnitelmaksi. Ja sain kerrottua puolisollekin ja olen puhunut rauhallisesti, miksi päädyin tähän vaikeaan ratkaisuun.
Joko haet jo sen eron, tai varoitat ensin miestäsi, että tilanne on vakava ja yritätte keskustella, tai käyt ensin hakemassa selustatukea asianajajalta, että tiedät olevasi turvallisella pohjalla sitten kun eron haet.
Tsemppiä!