Tuntui

ihan samaa. En tiedä mikä tässä paikassa oikein vetää puoleensa. Onko se sitten se, että joskus on joku kirjoittanut jotain mikä on saanut ajattelemaan tai muuten vain koskettanut. Toiset näkökulmat? Tai sitten ei, koska jos joku jaksaa mitään edes kirjoittaa niin harvoin se on mitään osuvaa, koska ei toisten tilanteista tiedä. Kirjoittaminen on varmaan henkireikä, mutta ihan hyvä kysymys, että miksi tänne kirjoittaisi. Taidan tästä lähin kirjoittaa kaiken vain päiväkirjaan. Pitäisi varmaan vetäistä tietokoneen töpselikin kokonaan seinästä. Se olisi ehkä paras idea vähään aikaan.

miettiä muuten kirjoitti:

ihan samaa. En tiedä mikä tässä paikassa oikein vetää puoleensa. Onko se sitten se, että joskus on joku kirjoittanut jotain mikä on saanut ajattelemaan tai muuten vain koskettanut. Toiset näkökulmat? Tai sitten ei, koska jos joku jaksaa mitään edes kirjoittaa niin harvoin se on mitään osuvaa, koska ei toisten tilanteista tiedä. Kirjoittaminen on varmaan henkireikä, mutta ihan hyvä kysymys, että miksi tänne kirjoittaisi. Taidan tästä lähin kirjoittaa kaiken vain päiväkirjaan. Pitäisi varmaan vetäistä tietokoneen töpselikin kokonaan seinästä. Se olisi ehkä paras idea vähään aikaan.

Lue lisää

Älä nyt menetä toivoasi!
Mistä sitä koskaan tietää kuka näitä lukee.
Ja jos tunnet että se helpottaa, anna mennä vaan...

Eräs ystävä...(m) kirjoitti:

Älä nyt menetä toivoasi!
Mistä sitä koskaan tietää kuka näitä lukee.
Ja jos tunnet että se helpottaa, anna mennä vaan...

Kaikki asianhaarat huomioon ottaen siitä toivosta kiinni pitäminen on vaan ihan hirmu vaikeaa. Melkeinpä kai liian vaikeaa..

Niin, ei kai sitä voi koskaan tietää. Tuntuu vain, että ei haluaisi ajatella tai toivoa liikoja..

tarkoittanut, että luokkakaverisi ei luottanut esitelmänsä sisältöön. Ehkä se on se, että juuri tuollaisissa tilanteissa, joissa joutuu olemaan liiallisen huomion kohteena, tulee miettineeksi liiaksi kaikkia omia vikojaan. Esimerkiksi tietää etukäteen, että vaivaantuu jos joutuu huomion kohteeksi ja sekoaa sanoissaan. Se on se mitä häpeää, sitä että ei osaa olla ilmeetön ja tunteeton ja vain lukea sen esitelmänsä ilmekään värähtämättä ja katsoa ylös paperista juuri niin monta kertaa kuin pitää.
Mullakin on kyllä hymytyttöpatsas jossakin pölyttymässä, mutta ei se mielestäni ole mikään mittari sille, että oliko pidetty. Tai ainakaan ei pitäisi ajatella niin, sehän ei sen tarkoitus varmaan ole kuitenkaan. Jos se mitään kertoo ihmisestä, niin korkeintaan sen ettei kiusannut ketään ja oli se ihminen, jolta pystyi aina kysymään teroitinta tai Pakistanin pääkaupunkia. Jos nyt kertoo sitäkään.

Yleensä jos jossain tilanteissa ei tunnu ollenkaan hyvältä, sille tekee jotain niin kuin vaikka tiskaa nätit korvikset korvissa ja korkokengät jalassa. Ne esitelmät sun muut on vähän sellaisia, että niille ei voi tehdä mitään.
Eikä tuo kirjoitus oikeastaan sitä tarkoittanut, että ihan kaikki itseluottamus olisi kadonnut, se oli lähinnä sellainen purkaus yhdestä tunteesta, jonka halusin pois ajatuksista. Se on kai aika paljolti niin, että suurimmaksi osaksi se itseluottamus häviää tietyissä tilanteissa eli tässä tapauksessa hänen läheisyydessään. Kaikki sydämen hakkaamiset ja heikotukset eivät myöskään auta asiaan. Ja jalkojen pettäminen. Luulin joskus, että kun sanotaan, että joku vie jalat alta, se on enemmänkin kuvainnollista ja ehkä sillä tarkoitetaan erästä toista asiaa, mutta se onkin ihan täsmällinen ilmaus. Jalat tärisevät polvien kohdalta niin paljon, että pelottaa nousta ylös ja kävellä. Tosin sitä oloa ei ole enää aikoihin tullut. Tunteet eivät kai saa alitajuisestikaan virrata niin vapaina kuin ennen, niin se jalat alta -efektikin onneksi vähän laimentui.

No ehkä olen nyt kirjoittanut ihan tarpeeksi tänne ja taidan todellakin siirtyä takaisin siihen päiväkirjaan jos joskus tulee sellainen olo, että pitää kirjoittaa.

Pyyhin tästä pois pari kappaletta, jotka kirjoitin hänestä, koska aika turhaanhan tätä ajattelee. Enkä kyllä jaksa pyöritellä näitä samoja asioita ja kysymyksiä aina vaan yksin. Tajusin eilen, että voi olla hyvin mahdollista, että me ei nähdä enää koskaan. Vaikka se tuntuu vähän oudolta ajatukselta, koska ollaan törmäilty vahingossa aika paljon, mutta se voisi ihan hyvin olla niin.
Ja parempi kai yrittää olla ihan kokonaan ajattelematta tätä, ettei mistään tule niitä pieniä toivon hippusia, jotka aina suistavat kaiken radaltaan ja alan nähdä hänestä koko ajan unia ja tuntuu, että juoksisin ihan suoraan hänen luokseen, jos hän olisi tässä.

varmaankaan sitä kirjoitti:

tarkoittanut, että luokkakaverisi ei luottanut esitelmänsä sisältöön. Ehkä se on se, että juuri tuollaisissa tilanteissa, joissa joutuu olemaan liiallisen huomion kohteena, tulee miettineeksi liiaksi kaikkia omia vikojaan. Esimerkiksi tietää etukäteen, että vaivaantuu jos joutuu huomion kohteeksi ja sekoaa sanoissaan. Se on se mitä häpeää, sitä että ei osaa olla ilmeetön ja tunteeton ja vain lukea sen esitelmänsä ilmekään värähtämättä ja katsoa ylös paperista juuri niin monta kertaa kuin pitää.
Mullakin on kyllä hymytyttöpatsas jossakin pölyttymässä, mutta ei se mielestäni ole mikään mittari sille, että oliko pidetty. Tai ainakaan ei pitäisi ajatella niin, sehän ei sen tarkoitus varmaan ole kuitenkaan. Jos se mitään kertoo ihmisestä, niin korkeintaan sen ettei kiusannut ketään ja oli se ihminen, jolta pystyi aina kysymään teroitinta tai Pakistanin pääkaupunkia. Jos nyt kertoo sitäkään.

Yleensä jos jossain tilanteissa ei tunnu ollenkaan hyvältä, sille tekee jotain niin kuin vaikka tiskaa nätit korvikset korvissa ja korkokengät jalassa. Ne esitelmät sun muut on vähän sellaisia, että niille ei voi tehdä mitään.
Eikä tuo kirjoitus oikeastaan sitä tarkoittanut, että ihan kaikki itseluottamus olisi kadonnut, se oli lähinnä sellainen purkaus yhdestä tunteesta, jonka halusin pois ajatuksista. Se on kai aika paljolti niin, että suurimmaksi osaksi se itseluottamus häviää tietyissä tilanteissa eli tässä tapauksessa hänen läheisyydessään. Kaikki sydämen hakkaamiset ja heikotukset eivät myöskään auta asiaan. Ja jalkojen pettäminen. Luulin joskus, että kun sanotaan, että joku vie jalat alta, se on enemmänkin kuvainnollista ja ehkä sillä tarkoitetaan erästä toista asiaa, mutta se onkin ihan täsmällinen ilmaus. Jalat tärisevät polvien kohdalta niin paljon, että pelottaa nousta ylös ja kävellä. Tosin sitä oloa ei ole enää aikoihin tullut. Tunteet eivät kai saa alitajuisestikaan virrata niin vapaina kuin ennen, niin se jalat alta -efektikin onneksi vähän laimentui.

No ehkä olen nyt kirjoittanut ihan tarpeeksi tänne ja taidan todellakin siirtyä takaisin siihen päiväkirjaan jos joskus tulee sellainen olo, että pitää kirjoittaa.

Pyyhin tästä pois pari kappaletta, jotka kirjoitin hänestä, koska aika turhaanhan tätä ajattelee. Enkä kyllä jaksa pyöritellä näitä samoja asioita ja kysymyksiä aina vaan yksin. Tajusin eilen, että voi olla hyvin mahdollista, että me ei nähdä enää koskaan. Vaikka se tuntuu vähän oudolta ajatukselta, koska ollaan törmäilty vahingossa aika paljon, mutta se voisi ihan hyvin olla niin.
Ja parempi kai yrittää olla ihan kokonaan ajattelematta tätä, ettei mistään tule niitä pieniä toivon hippusia, jotka aina suistavat kaiken radaltaan ja alan nähdä hänestä koko ajan unia ja tuntuu, että juoksisin ihan suoraan hänen luokseen, jos hän olisi tässä.

Lue lisää

Toi kuulosti iha järkevältä mut mun mielest se näytti aina vähä söpöltä ku se luki esitelmiään. Ei ilmeettömästi lukeminen olis ollu yhtää parempi! Mut tajusin joo.
Kaikille on tainu tää jäädä päähä, "Hymypoika tai hymytyttö on ystävällinen, auttavainen, ahkera ja huolellinen. Juuri sellainen kuin kunnon tytön tai pojan pitää olla." Eli mielyttävä yksilö jota ei voi inhota, kyl se hymytyttöpatsas pakolla vähä suosiota merkkaa vaikka ei munkaa mielestä pitäis. Kaikil luokilla ei nyt oo voinu olla henkilöitä jotka täyttää noi ihan saletisti mut suurimpiirtein.
Juur tota tarkotin. Mun ystävä sano aina et on se niin väärin että jotku on ollu niin tasapainosii ja onnellisii jo lapsena ettei niiden oo tarvinnu koskaa ees kiusata ketää =)