Olen ollut omaishoitajana melkein koko avioliittoni ajan (samalla hoitanut työni, muksut ja muut mitä elämään kuuluu) ja uutena tulokkaana on noin 3 vuotta sitten ilmennyt lisäksi maksasyöpä, En jaksa enää, en vaikka kuinka yrittäisin, uppoan!!
Apua
TULEN HULLUKSI
8746
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 3 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Hei, ymmärrän tilannettasi edes vähän. Nyt on sinun aika hankkiutua etsimään apua. Mene lähimmälle lääkärille ja pian. Voisiko hoidettavasi olla vaikka laitospaikalla vähän aikaa, jotta saisit lepohetken ajatella omaa tilanttesi. Tsemppiä, äläkä nyt luovuta, olet ollut vahva tähänkin asti.
"pelin seis" ja lähdet hakemaan apua omaan jaksamiseen. Kukaan ei jaksa määräänsä enempää ja omaishoitajan työ on niitä maailman rankempia juttuja. Olen itse kokenut sen hoitaessani äitiäni vuodesta -95, joista viimeiset viisi vuotta samassa talossa. Viralliseksi omaishoitajaksi en suostunut, koska omakin työ ja perhe on hoidettava. Kunnasta olemme saaneet vain kodinhoitajan käynnin ensin kerran viikossa ja nyt vuoden alusta joka arkipäivä. Se puolen tunnin pikavisiitti vellin lämmityksineen ei tosin paljoa tilannetta auttanut ja muutaman sairaalajakson jälkeen hänet sijoitettiin pysyväishoitoon osastolle. Tähän päästäksemme vaadittiin ilmeisesti tämän ainoan lähiomaisen ja hoitajan sairastuminen rintasyöpään, joten älä jää uppoamaan, vaan hae apua teille molemmille.
ei ole omaa kokemusta omaishoitajan työstä.Mutta tiedän,että se on raskasta.Lähistöllä asuu pariskunta,jossa vaimo hoitaa sairasta miestään.Aina,kun kykenen ja jaksan,käyn heidän luona,vaikkapa vain juttelemassa.Mieheni käy muutenkin auttamssa.Sanon saman,kuin Vilma-t,hae apua,älä kanna yksin liian raskasta taakkaa.
kauan sitä mieltä, että yhtenä suurena vaikuttajana syövän synnyssä on se, että emme ehdi levätä. Koko ajan vain touhuamme jotain eikä meillä ole aikaa itsellemme, omille ajatuksillemme. Oikeastaan me emme ehdi edes ajatella, kun on niin paljon tekemistä. Kun yhden työn saamme valmiiksi, niin seuraavaa jo suunnittelemme.
Ja, kun näin jatkamme vuodesta toiseen, niin hetken kuluttua emme enää tiedosta omaa tilaamme ja stressiämme, vaan näin jatkamme pysähtymättä ja ajattelematta ja sitten saamme syövän!
Omalla kohdallani on käynyt juuri näin. Nyt vasta olen tämän oivaltanut ja toivonkin, että minä olen nyt sitten viimeisen syöpäni sairastanut!
Kauhulla kyllä luen toisten juttuja, kun melkein sytohoidoista suoraan on alettu siivoamaan eikä ymmärretä levätä. Toisaalta teistä ehkä aika moni on sairastunut vasta ensimmäisen kerran ja siksi haluaisinkin antaa kokeneen neuvon: levätkää, hoitakaa itseänne ja olkaa kerrankin itsekkäitä! Elämänne on muututtava, jos ette aio syöpää uudestaan saada!
Kyllä minullakin kauan kesti ja monet syövät, tuskat ja kärsimykset olen saanut kärsiä, ennen kuin tämän asian oivalsin. Siksi toivonkin, että te ymmärtäisitte tehdä sen heti ensimmäisen syövän saatuanne, niin pääsette paljon helpommalla. Minulle sitä neuvoa ei ollut kukaan antamassa, mutta minä haluaisin antaa sen teille.
Tämä on minun kokemukseni. Kertokaa muutkin!
syövän syntyyn tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, ainakin näistä meidän kirjoituksista päätellen. Liki jokaisella tänne kirjoittavista tuntuu olevan taustalla jokin vaikea elämäntilanne.
Itse olen lähes koko aikuisikäni "juossut kellon kanssa kilpaa" ja alkuvuoden totaalisen uupumuksen takaa löytyikin sitten rintasyöpä. Uupumukseni taustalla oli vaativan työn (keskisuuren valtionlaitoksen talous- ja henkilöstöhallinto), perheen ja vaikeasti sairaan liikuntakyvyttömän äidin hoitaminen. Lisäksi tuo minun äitini ei ole niitä maailman helpoimpia ihmisiä, vaan kiitoksia lausumatta asettaa käskyjä ja velvollisuuksia. Hänelle on itsestäänselvää, että ainoana lapsena minun velvollisuus on hoitaa häntä ja hänen asioitaan. Monet mielipahat ja itkut olen niellyt niiden negatiivisten arvostelujen takia ja yrittänyt jaksaa eteenpäin.
Elämä on mennyt ajatuksella "sitten joskus".... Haaveilin jopa vuorotteluvapaalle jäämisestä, mutta koskaan ei tuntunut olevan sopiva aika. Nyt Luoja antoi sen vuorotteluvapaan tämä sairasloman muodossa ja äidille järjestyi pysyvä laitoshoito vuodeosastolla.
Olenkin kanssasi ihan samaa mieltä siitä, että huolehtiaksemme omasta hyvinvoinnistamme meidän pitäisi oppia tervettä itsekkyyttä. Pitää oppia sanomaan "ei" näille nykypäivän kiireille ja ympäristön vaatimuksille. Omaa terveyttä ajatelle ei kannattaisi olla "liian kiltti", sillä se oman elimistön puolustusjärjestelmä pettää tavalla tai toisella.
Omissa ajatuksissani tämä on ollut "siunattu syöpä", nyt on vihdoinkin aikaa itselle ja omille ajatuksille.
Ellei ihminen itse tajua pysähtyä, rauhoittua ja miettiä, mikä on oikeasti tärkeää, syöpä pysäyttää väkisin.
Minusta olet ihan oikeassa.
Toivottavasti sait näistä kirjoituksista ajateltavaa itsellesi. Ja voimia tehdä se päätös, että tästä lähtien sinä elät omaa elämääsi ja hoidat vain ja ainoastaan itseäsi. Se, joka näistä sinun "autettavistasi" ei sitä ymmärrä, niin se on hänen murheensa, ei sinun.
Voithan kertoa heille, että sinulla on nyt paljon suuremmat asiat mielessä. Saada niin sanotusti oma elämäsi takaisin.
Minun lääkärini sanoi, että mitenkähän saataisiin Maarit elämään Maaritin elämää!! Minusta se oli aika hyvin sanottu. Niin minäkin nyt sanon sinulle, että mitenkähän sinut saisi elämään sinun elämääsi?! Mieti sitä ja elä se todeksi!
Paljon voimia sinulle, sillä niitä sinä tarvitset ottaaksesi elämäsi "omiin käsiisi"!
Olethan jo päättänyt helpottaa elämääsi ja vastuutasi.Olet saanut hyviä vihjeitä meiltä kanssasisarilta. Olet tärkeä ihminen läheisillesi, mutta myös itsellesi. Älä elä elämääsi toisten kautta, vaan yritä elää omaa elämääsi. Minä elin läheisille ja asiakkailleni pitkään, kunnes sairastuin. Nyt osaan ainakin yrittää ajatella itseänikin......