Voi kuinka voikaan koskea! En tiennyt että tällaista tuskaa on olemassakaan!
Tapahtui se tavallinen tarina, tyttöystävä jätti. En pystynyt tänään edes töihin, itkettää vaan koko ajan ja tuntuu siltä ettei jaksa. Yöllä en nukkunut juuri ollenkaan. Tuska on ainoa tunne joka valtaa täydellisesti. Epätoivo on suurta. Mitä nyt, miten tästä selviää??
Seurusteltiin noin 4 vuotta, kihloihinkin mentiin vasta 2kk sitten. Pahinta on se, ettei mitään ole tehtävissä, tyttöystäväni vain ilmoitti, ettei rakasta minua enää. Oma sydämeni on täynnä rakkautta häntä kohtaan! Nyt sekin jää sisälleni ja satuttaa entistä enemmän kun se ei kohteelleen enää kelpaa. On rankkaa tulla hyljätyksi. Mielestäni meillä oli hyvä suhde.
Kuinka ihmeessä tästä voi ikinä selvitä? Ajan kanssa ilmeisesti helpottaa, mutta kuinka enää uskaltaa rakastua keneenkään kun aina käy näin? Kaikki käytännön asiat kaatuvat päälle. Asunto pitäisi löytää. Tavarat jakaa. En voi käsittää miten siitäkin selviän. Kaiken tämän seassa pitäisi opiskella ja käydä työssä. Ei vaan jaksa.
Tuskin minulle on sattunut mitään ainutkertaista, luultavasti meillä aika monellakin on vastaavia kokemuksia. Tämä vaan oli tällainen vuodatus. Kiitos kun jaksoit lukea.
Tapahtui se tavallinen tarina, tyttöystävä jätti. En pystynyt tänään edes töihin, itkettää vaan koko ajan ja tuntuu siltä ettei jaksa. Yöllä en nukkunut juuri ollenkaan. Tuska on ainoa tunne joka valtaa täydellisesti. Epätoivo on suurta. Mitä nyt, miten tästä selviää??
Seurusteltiin noin 4 vuotta, kihloihinkin mentiin vasta 2kk sitten. Pahinta on se, ettei mitään ole tehtävissä, tyttöystäväni vain ilmoitti, ettei rakasta minua enää. Oma sydämeni on täynnä rakkautta häntä kohtaan! Nyt sekin jää sisälleni ja satuttaa entistä enemmän kun se ei kohteelleen enää kelpaa. On rankkaa tulla hyljätyksi. Mielestäni meillä oli hyvä suhde.
Kuinka ihmeessä tästä voi ikinä selvitä? Ajan kanssa ilmeisesti helpottaa, mutta kuinka enää uskaltaa rakastua keneenkään kun aina käy näin? Kaikki käytännön asiat kaatuvat päälle. Asunto pitäisi löytää. Tavarat jakaa. En voi käsittää miten siitäkin selviän. Kaiken tämän seassa pitäisi opiskella ja käydä työssä. Ei vaan jaksa.
Tuskin minulle on sattunut mitään ainutkertaista, luultavasti meillä aika monellakin on vastaavia kokemuksia. Tämä vaan oli tällainen vuodatus. Kiitos kun jaksoit lukea.
Vastaukset 10
Vanhimmat
..osannottoni.
... on aina rakkaus ja sen menetys.
Kellään ei voi olla samanlaista rakkautta toista kohtaan, eikä myöskään voi samalla lailla tuntea.
Ainutlaatuinen on menetyksesi ja siitä olen erittäin pahoillani.
Tukea voi kumminkin saada ja sitä myös toivottavasti täältä saat.
Tuttua on, en osaa oikein muuta sanoa kuin että otan osaa.
Ei tuolta elämässä välty. Eikä sinua nyt yhtään auta, jos sanotaan, että ilman tuota kokemusta tuskin voi sanoa eläneensä, ei ainakaan ymmärrä yhtä hyvin itseään ja muita. Sitten myähemmin.
Nyt olisi tärkeää, että puhut ystävillesi, yksikin olisi hyvä. Pura tuskaasi. Puhu vaan, yhä uudestaan. Muut voivat kyllästyä, mutta kestävät kyllä. Ja ovat kanssasi. Käykää ulkona, tapahtumissa jne, että välillä pääset ajattelemaan muuta. Ja arki kantaa, työ, välttämättömät toimet, vaikka tuntuu, ettei niitä jaksaisi. Pärjäile!
...kannustuksesta ja sanoistanne, tulivat todella tarpeeseen.
Onneksi on edes yksi ystävä jolle purkaa sydäntään. Toivottavasti hänen hermonsa kestävät minua.
Luojan kiitos, että kesä on tulossa. Täytyy pitää silmät auki, eihän sitä tiedä mitä se tuo tullessaan! Aurinkoa kaikkien päivään!
tällaisissa tilanteissa selitys ois paikallaan ja että loppujen lopuksi ei se tainnu olla sun arvoinen tyyppikään??
Olen yrittänyt keskustella hänen kanssaan järkevästi, mutta hän ei yksinkertaisesti osaa selittää mikä on vialla. Tai mihin hänen tunteensa katosivat. Kysyin onko hän esim. masentunut tai muuten "hukassa", eli olisiko ammattiavusta apua, yksin tai yhdessä. Ei osannut vastata.
Minulle kertoo jo aika paljon se, että hänen täytyy miettiä haluaako hän jatkaa kanssani. Mielestäni tällaiset asiat tietää, eikä tarvitse miettiä. Annan hänelle nyt aikaa olla itsekseen. Pois muutan kun jostain asunnon löydän. Onhan sentään kesä tulossa! Ainoa positiivinen asia elämässäni.
Siitäkin huolimatta, että toinen haluaa miettiä, on toivoa jatkosta.
Usein ihminen varmaan miettii itseään, eikä niinkään juuri sitä kumppania. Että onko juuri hän sopiva minulle jne...
Luulen jotenkin, että ihminen parisuhteessa saattaa helpostikin tulla tilanteeseen, jossa omat pelot saavat ylivallan.
Kestääkö tämä, jos tähän sitoudun.
Miten paljon minuun sattuu, jos tuo toinen hylkää?
Kumpi on helpompaa, sanoutua itse irti suhteesta vai tulla hylätyksi?
Myös erilaiset ahdistuksen tunteet ovat ihan mahdollisia, jos parisuhde on kovin tiivis.
Itsekin tänä päivänä saattaisin jäädä näitä asioita miettimään ja pyytää toiselta aikaa.
Vielä kuukausi sitten, en olisi voinut kuvitellakaan tarvitsevani tällaista miettimisaikaa. Minähän tiesin, mitä haluan!
Tänään en minäkään enää tiedä yhtään mitään!!
Ja tämä olotila tuntuu aivan luonnolliselta:)
Jos toinen joskus haluaa miettiä onko "tämä sittenkään suhde jossa haluan olla", "rakastanko sittenkään", "mitä oikeastaan haluan" jne, se on ihan normaalia ja luonnollista (eri asia jos se on tällaista epävarmuutta jatkuvasti). Se voi tuntua kipeältä (molemmista osapuolista), mutta se ei tarkoita että se välttämättä tarkottaisi suhteen loppua, ei todellakaan.
Nyky-yhteiskunnassa viljellään täysin epärealistista parisuhteen muottia, että kaikki pitäisi olla niin hyvin ja aina pitäisi olla niin varma tunteistaan jne. Epävarmuus kuuluu suhteeseen ja ihmisluontoon, ei aina voi olla niin varma! Ja rakkaus voi kokonaisuudessaan olla vahva ja hyvä vaikka joskus tulisikin hetki, jolloin siitä ei ole niin varma.
Ihmiset katkaisevat suhteensa niin helposti, monesti varmaan juuri sen takia että he kuvittelevat että koko ajan pitää olla niin varma tunne siitä että "tämä on Se Juttu" ja koko ajan pitää olla niin hyvä olla siinä suhteessa eivätkä kestä huonoja hetkiä ja omaa/toisen ajoittaista epävarmuutta.
Itselläni on parin vuoden seurustelusuhteessani ollut pääsääntöisesti hyvä ja varma olo, tuntunut siltä että todella rakastan ja haluan tätä suhdetta. Mutta ei aina. Joitain kuukausia sitten oli useamman kuukauden (eli aika lyhyen aikaa kuitenkin, uskon että monesti tuollainen epävarmuus voi kestää paljon kauemminkin ja silti siitä voi päästä yli) sellainen olo, että en tiennyt onko tämä sittenkään se ihminen jonka kanssa haluan olla ja jota rakastan. Onneksi rakastamani ihminen antoi tilaa epävarmuudelleni ja myös minä otin epävarmuuteni paljolti tyylillä "tällainenkin kuuluu suhteeseen". Ja siitä päästiin yli. Ja hyvin menee ja hyvä niin.
(En ota kantaa siihen miten asia on susanin suhteessa, puhuin nyt yleisellä tasolla. Ja toivotan minäkin susanille paljon voimia jaksaa ja sylillisen sympatiaa.)
aivan