Lippis-sedän ja –tädin yllätys

Lippis-setä on oikein tunnollinen numerokaravaanari, vaunun etu- ja takakulmassa loistaa järjestäytymistä osoittava numero oikein sääntöjen ja asetuksien mukaisesti. No ei Lippis -setä ja -täti mitään aktiivijäseniä kuitenkaan ole, vaan vaunu on lähinnä talviajan jäsenalueen kausipaikalla säilytyksessä. Muutamana talvisina viikonloppuina tosi piipahtavat lähinnä tarkastamassa, että matkailuväline on tallessa. Ja siinä samassa he luovat lumet pois katolta, ettei lumikuorma vääntele suoraryhtistä alumiinivuorattua tyroksilootaa. Aikaisin keväällä setä ja täti hakevat vaununsa pois jäsenalueelta, siitä alkaakin heidän matkailukautensa, joka kestää lähes lumientuloon asti. Niin sitä tänäänkin vuonna tapahtui, ja kesää on vietetty puskaparkeissa kalavesien äärellä. He kuuluvatkin siihen ryhmään jotka eivät pasko ja kuseksi matkailuvälineessään, vaan aina he valitsevat pysähdyspaikan, jossa on puusee tai vastaava mukavuuslaitos. Jollei noita mukavuuslaitoksia ole hyvien kalavesien äärellä, niin setä naulaa riu’un kahden puun väliin, siinä sitä on tarpeet hyvä vääntää, jopa muidenkin ohikulkijoitten. Näitä eläviin puihin naulattuja riukuja onkin metsänvartija ihmetellyt monin paikoin Lapin selkosilla.

Niin sitä himokalastajat ja kalaruuanystävät viettävät joutoaikaansa ikionnellisena, mitä nyt paikkaa vaihtavat piristykseksi, kun tammukkapuro tuntuu kotoisalta, on aika siirtyä vaikka kunnon lohiapajille. Kun Lapin puro ja joki tai järviseudut on koluttu, niin kesän kohokohta onkin Norjan vuonot, joissa saa kalastaa ilman lupaa. Vaikka eivät he lupia ole koskaan ostelleet, lupavesiinkään. Kerrankin kalastajanvalvoja kyseli lupia, niin setä pyöritteli silmiään suu vaahdossa tekeytyen petoeläimeksi ja säesti täti esitystä omilla ulinoillaan, eivätkä ymmärtänet mitään kieltä edes murteella. Kalastajanvalvoja lopulta kyllästyi ja antoi olla, mitä sitä kahdesta vastuuttomasta kahjosta kun sitä tuntui järki-ihmisiäkin vielä selkosilla liikkumaan. Mitä taas tule Norjan vuonoihin, niin siellä on riuku korvattu kiviasetelmiin ja niistä on tullut vuosien varrella hyvien kalavesien tunnusmerkkejä. Tosin kivi on kylmä joten kotoa tuotu tyroksirinkula on muistettava korjata talteen, etteivät hellyttävät naapurit järsi sitä parempiin suihin.

Niin sitä lähes koko kesän, Lippis-setä ja – täti kuluttavat aikaansa. Kertaankaan eivät leirintäalueen palveluita kuluttaneet, telttasaunassa pesevät ja lähikaupasta ovat hakeneet vain pottuja, suolaa, sokeria, ja kahvia sillä omatarvekalastus tuotti lopun särpimen. Mitä nyt höysteeksi sieniä ja yrttejä sekä marja-aikaan hilloja, mustikoita ja syksyisin puolukoita hamuavat syötäväkseen.

Pohjois-norjan vuonoilla on kulunut kesä ollut harvinaisen tuulinen ja sateinen. Niinpä täti totesi eräänä koleana aamuna kosteita kalsareita jalkaan vetäessä, täällä on niin pirun kylmä, että nyt tämä vuonolla kalastus saa riittää. Setä oli täysin samaa mieltä jo päiviä kylmissään olleena, totesi kostea meri-ilmasto saa totisesi riittää. Eikä siinä turhia aikoja kulutettu, kun vaunun jalat olivat veivatut ylös. Täti kipaisi noukkimaan vielä muutaman tuoreen yrtin ja paiskasi vaunun oven tullessa kiinni. Vain vaunu koukkuun ja menoksi, sitä taas kotimaa muistuu mieleen ja sen ihanat tammukkapurojen rehevät rannat ovat parhain paikka päällä maan. Näin karavaaniyhdistelmä körötteli jälleen kohti Näätämöä, se oli tuttu näky tullissakin, siellä sille nostettiin kättä, lähinnä huvittuneesti ei niinkään tuttavuuden merkiksi.

No, karavaanarille sattuu kaikenlaista. niin kuin olemme näillä sivuilla aikaisemminkin lukeneet. Niin sitä yllättyi Lippis-tätikin tänä kesänä, kun pysähtyivät taukoa pitämään Sevettijärven maisemiin. Herra Jestas sentään, tällä on lammas, kuului yllättynyt kimakka ääni, kun täti aukaisi vaunun oven. Älä helvata valehtele, tuumaili setä rauhallisesti moisiin jorinoihin. Siinä samassa kuuluikin, että MÄÄÄ ! Ei perkules sentään, vaunustahan se ääni tuli, tajusi vihdoin Lippis-setäkin. Etkö sää perkule katsonut, että mitä sää kuskaat, ja tullista vielä, paasasi täti. Siinä syntyikin puolin jos toisin tuimat katseet, selityksiä anellen. Ainahan se rosvopaisti kalaruuan voittaa, rauhoitteli setä vihdoin tätiä ja ehdotti matkan jatkamista. Niin sitä matkaa jatkettiin, ja mietittiin miten se rosvopaisti tekeminen pitäisi aloittaa, kun paistikin oli vielä elävä. Lahtariksi heistä kumpaisestakaan ei ollut, sen tiesi kumpikin. Eikä hellyttävää raamatullista eläintä voi heitteillekään jättää, ja palauttaminen tullin vuoksi olisi liian riskeeraavaa. Ongelma oli syntynyt, yllättävältä taholta, joka tuntui vielä hallitsemattomalta, mutta aikansa väiteltyään tulevista jatkotoimenpiteistä sai täti loistavan idean. Soita rakas turilas jäsenalueen puheenjohtajalle ja ehdota, että pidetään alueella ensi viikonloppuna alkukantaiset rosvonpaistitreffit rituaaleilla. Ilmoita samalla, että me tuomme elävän paistin ja suolakalat, muut saavat hankkia juomat ja särpimen sekä tietenkin sen lahtarin.

Jesse Jeesiö ®