Osaisko joku kuvailla mulle, miltä tuntuu molemminpuolinen ihastuminen, rakastuminen, rakastaminen? En ole ikinä näitä kokenut, vaikka ikää on kertynyt jo melkein 30 v. Yksipuolisia tunteita ja yritystä on ollut, mutta asiat on aina menneet pieleen.
Minusta se on itsestäni toki kiinni, koska olen niin kranttu ja jotenkin alitajuisesti sitoutumiskammoinen - esim. ihastun aina varattuihin tai muuten saavuttamattomiin, ja kusipäihin. Jos olen joskus saanut ihastukseni kohteen ihastumaan itseeni, kiinnostukseni laimenee heti kun haaste katoaa. En vaan kestä toisen hempeilyä ja lammasmaisia katseita. Paisutan asiasta niin suuren ongelman, että koko mies alkaa lopulta ällöttää.
Nyt olen pitkästä aikaa löytänyt kivan tyypin. Vietimme yhteistä viikonloppua ja kaikki meni hyvin. Ollaan samalla aaltopituudella, samat jutut naurattaa molempia, pystyin olemaan hänen seurassaan ihan oma itseni - eikä hän juossut karkuun, mikä on aina positiivista ;).
Perjantaina olin tosi ihastunut ja kaikki meni nappiin. Lauantaina oli kivaa, mutta jo rupesin etsimään vikoja. Sunnuntaina edelleen oli mukavaa, mutta jotenkin tunteeni vaan hiljalleen laimeni iltaa kohti. Huomasin, että hän ihastui minuun kovin - mikä taas alkoi häiritä minua. Mitään oksetusfiiliksiä (tai helpotuksen tunnetta eron hetkellä) ei kuitenkaan tullut, mutta enpä nyt jäänyt häntä mitenkään sydän verillä kaipaamaankaan. Olisin voinut viettää halutessani hänen kanssaan vielä yhden päivän, mutta kehittelin "muuta ohjelmaa".
Ja silti ajattelen häntä koko ajan, hänen kauniita silmiään, kuuntelen biisejä jotka tuovat hänet mieleeni, huomaan hymyileväni mieleen tuleville yhteisille jutuille yksin keskellä kaupunkia, vahtaan puhelinta... Ja samaan aikaan mietin, miksei hän voi olla räväkämpi, miksi pukeutuu välillä kummallisiin paitoihin, miksi hänellä täytyy olla joitain ärsyttäviä eleitä...
Eli: Miksei sydän pakahdu onnesta joka hetki kun näen hänet tai ajattelen häntä? Pitäisikö tunteiden leiskua, pitäiskö tuntua ihan täydelliseltä, siltä että haluaa vaan olla joka ikisen hetken toisen kanssa, vai onko peli jälleen kerran menetetty?
Minusta se on itsestäni toki kiinni, koska olen niin kranttu ja jotenkin alitajuisesti sitoutumiskammoinen - esim. ihastun aina varattuihin tai muuten saavuttamattomiin, ja kusipäihin. Jos olen joskus saanut ihastukseni kohteen ihastumaan itseeni, kiinnostukseni laimenee heti kun haaste katoaa. En vaan kestä toisen hempeilyä ja lammasmaisia katseita. Paisutan asiasta niin suuren ongelman, että koko mies alkaa lopulta ällöttää.
Nyt olen pitkästä aikaa löytänyt kivan tyypin. Vietimme yhteistä viikonloppua ja kaikki meni hyvin. Ollaan samalla aaltopituudella, samat jutut naurattaa molempia, pystyin olemaan hänen seurassaan ihan oma itseni - eikä hän juossut karkuun, mikä on aina positiivista ;).
Perjantaina olin tosi ihastunut ja kaikki meni nappiin. Lauantaina oli kivaa, mutta jo rupesin etsimään vikoja. Sunnuntaina edelleen oli mukavaa, mutta jotenkin tunteeni vaan hiljalleen laimeni iltaa kohti. Huomasin, että hän ihastui minuun kovin - mikä taas alkoi häiritä minua. Mitään oksetusfiiliksiä (tai helpotuksen tunnetta eron hetkellä) ei kuitenkaan tullut, mutta enpä nyt jäänyt häntä mitenkään sydän verillä kaipaamaankaan. Olisin voinut viettää halutessani hänen kanssaan vielä yhden päivän, mutta kehittelin "muuta ohjelmaa".
Ja silti ajattelen häntä koko ajan, hänen kauniita silmiään, kuuntelen biisejä jotka tuovat hänet mieleeni, huomaan hymyileväni mieleen tuleville yhteisille jutuille yksin keskellä kaupunkia, vahtaan puhelinta... Ja samaan aikaan mietin, miksei hän voi olla räväkämpi, miksi pukeutuu välillä kummallisiin paitoihin, miksi hänellä täytyy olla joitain ärsyttäviä eleitä...
Eli: Miksei sydän pakahdu onnesta joka hetki kun näen hänet tai ajattelen häntä? Pitäisikö tunteiden leiskua, pitäiskö tuntua ihan täydelliseltä, siltä että haluaa vaan olla joka ikisen hetken toisen kanssa, vai onko peli jälleen kerran menetetty?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Parhaimmmillaan mitä olen kokenut rakastamani ihmisen: Suuri yhteensulautumisen tunne rakastellessa. Kuin lilluisi valtameressä kun hän on vieressä. Täydellinen rauha ja rakkaus. Parhaita kokemuksia mitä ihmisenä voi saada.
On hyvä ymmärtää että rakkauden tunne ja muut ovat omasta avonaisuudesta kiinni. Hieno asia kuitenkin on se että omaa rakastamisen kykyä voi kehittää. Erittäin arvokas taito. Varsinkin tänäpäivänä kun se on kärsinyt niin suuren inflaation liiasta ulkoisten asioiden painotuksesta.
Pikkuhiljaa kannattaa jokaisen laskeutua ylevästä norsunluutornistaan ja arvostaa kaikkia ihmisiä ja nähdä heidän ainutlaatuisuutensa. Silloin alkaa pikkuhiljaa myös kokemaan heidät syvemmin. Ja jonain päivänä se ns. sielunkumppani on kirjaimellisesti sylissä.
Aloitin juuri keskustelun hieman samantapaisesta ongelmastani "tunteet"-alueelle "rakkaus ja rakastaminen"-kategoriaan. En tiedä osaanko ollenkaan auttaa, mutta jos haluat voit käydä lukemassa minun tarinani täältä: http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=4500000000000407&posting=22000000028277625
Kyllä, tutulta kuulostaa. Sama juttu, tää uusi ihminen elämässäni on oikeesti kaikin puolin täydellinen ja HALUAISIN niin kovasti rakastua juuri häneen.. Olen itse aika persoonallinen ja välillä vaikeakin tyyppi, ja sitä ei monet ymmärrä. Tää tuntuis tajuavan mua ja on hyvännäköinen, fiksu, samanhenkinen jne. jne. kuten jo kirjoitinkin.
Silti etsin ja etsin vikoja. Rakennan jotain ihme vikalistaa päässäni, ja sille pääsee jokainen "väärä" sana ja ele. On näköjään vaan joku sisäinen pakko estää tunteiden kehittyminen tai jotain. On kai se kuitenki jo edistystä, ettei ällötysfiiliksiä ole tullut ainakaan vielä.. Mut silti musta tuntuu yleensä hänen kanssaan ihan kuin olisin jonkun kaverin kanssa. Ihastumista tunnen vain hetkittäin. Silti oon varma, että jos hän nyt jostain syystä päättäisikin lopettaa tämän jutun tähän, harmittaisi aivan hirveästi ja itkisin silmät päästäni. Näin on käynyt ennenkin.
Ei mulla tosin yksinolossakaan koskaan ole valittamista ollut (paitsi joskus tietty tuntuu yksinäiseltä, kun kaikilla kavereilla on joku), ehkä oon niin tottunut? Jotenkin, kun ajattelen eteenpäin, niin tuntuu, etten osaisi elää kenenkään kanssa. Perhettä en edes pysty kuvittelemaan.
sinä rakastunut:), jos tuosta voi jotain päätellä:
"Ja silti ajattelen häntä koko ajan, hänen kauniita silmiään, kuuntelen biisejä jotka tuovat hänet mieleeni, huomaan hymyileväni mieleen tuleville yhteisille jutuille yksin keskellä kaupunkia, vahtaan puhelinta..."
sinulla on varmaan joku tunnepuolen ongelma, et pysty avautumaan täysin? huono itsetunto? pelkäät jotenkin läheisyyttä, et pysty täysin antautumaan toiselle..?
jotain tuollaista...
..tänään nähtiin taas ja nyt tuntui taas ihanalta... ei olis millään malttanut lähteä.. typerä virne naamalla koko kotimatkan.. Toivon niin, että olispa tää SE :)
ystävälläni on ollut aika samanlainen tilanne. Eli ei liitele koko ajan jossain pilvissä, mutta on silti tyytyväinen suhteeseensa ja tulevaisuutta he suunnittelevat yhdessä. Ja tunne syvenee päivä päivältä, vaikka välillä on niitä "tunnenko mitään tuota kohtaan"-fiiliksiä ja mies on se rakastuneempi osapuoli.
Jos tuo mies on vapaa ja kohtelee sinua hyvin, niin älä takerru niihin pieniin virheisiin, vaan anna itsellesi aikaa kiintyä. Älä pelkää. Uskoisin, että tunteet kehittyvät pikkuhiljaa eikä kaikilla ole mitään salamarakkauksia, vaikka vuosisadan rakkaustarina olisikin kyseessä. Älä usko elokuviin, vaan elä omaa elämääsi ja nauti siitä arvokkaasta ihmisestä, jonka olet vierellesi saanut lahjana!