Nyt olis, rakkaat ihmiset hyvät neuvot kalliit. Yritän tässä selittää vähän taustaa.
Olemme seurusteleva pari, minä, lapseton, työssäkäyvä itsenäinen, edestajanainen ja mies, yrittäjä, viikonloppuisä. Asumme yhdessä ( miehen asunnossa)
Mieheni veli on sekakäyttäjä, ei koskaan normaalissa työssä ollut "renttu". Veljen lapset, molemmat vielä koululaisia (10v ja 16v), ovat olleet mummon huostassa koko elämänsä. Poikien äiti ei pidä poikiinsa mitään yhteyttä, huumeet sotkeneet hänenkin elämän. Mummo kuoli kuukausi sitten. Pojat muuttivat saman tien meille, kunnes saavat koulunsa tälle lukukaudelle päätökseen. Nuorempi poika oli tuttu, oli käynyt usein meillä viettämässä viikonloppua, mutta vanhempi ei ollut käynyt koskaa, toki olin nähnyt aina silloin tällöin vilaukselta, kun olimme anoppilassa käymässä. Mulla muuttu koti hommat kertaheitolla. Nykyään lähden kesken työpäivän, käyn kaupassa, menen töistä kotiin tekemään pojille valmiin ruoan tai yritän tehdä sen valmiiksi etukäteen jossakin välissä. Joka tapauksessa yritän löytää jostakin välistä aikaa pitkien työpäivien lomasta. (Mieheni on ihan kädetön keittiössä, mutta hommat onkin jaettu tähänmennessä tasapuolisesti, keittiö on minun valtakunta ja mies hoitaa muun huushollin.)
Molemmille pojille on sijoitus paikat ollut jo vuosia tiedossa mummon sairauden takia.Mutta nyt vanhemman pojan "täti" tai oikeastaan tädin mies ei haluakkaan vanhempaa poikaa. Poika käy viimeistä vuotta peruskoulua, lukioon olisi tarkoitus suunnata, mutta koululintsaukset ja koenumerot ovat tätä nykyä olleet sitä luokkaa, ettei siitä taida tulla mitään. Kotiin tuloajat unohtuvat, ja mitä uskomattominpia valheita ja verukkeita löytyy myöhästymisen syyksi.
Pari viikkoa sitten mieheni ilmoitti minulle PUHELIMESSA, että sosiaalivirastosta soitettiin hänelle, ettei heillä ole mitään sitä vastaan, että vanhempi poika sijoitettaisi pysyvästi meille. Mä olin ihan ihmeissäni ja ensimmäisenä suustani tulvi " miten meidän yhteinen elämä, kesäloma??, ensi vuoden jo puoliksi suunniteltu joululoma, meidän yhteinen vauvaprojeksti? Miks multa ei ole kysytty mitään, ennen kuin on sosiaalivirastoon ehdotettu uutta sijoituspaikkaa. Täytyyhän mullakin olla oikeus sanoa "jotakin" vaikka asunkin miehen asunnossa.
Mies ilmoitti mun olevan itsekäs, joka ajettelee vain lomia ja omia suunnitelmia, enkä ajattele lasta ollenkaan. Tämä koko prokkis on ajanut meidät nyt kriisiin, jonka lopputuloksena olen muuttamassa takaisin omaan asuntoon. ( se on onneksi edelleen olemassa, tosin vuokralla)Mä en ole missään vaiheessa kieltänyt, etteikö poika voisi tulla meille, mutta pitäisihän asiasta keskustella, vastuun jakaantumisesta ja monesta muusta asiasta.
Mies ilmoitti, ettei ollut mitään keskusteltavaa, se on hänestä päivän selvää, että jos kerran muuta paikkaa ei pojalle löydy, hän antaa kodin.Veri on vettä sakeampaa. Mun alkureaktio oli puhelimessa kuulemma sitäluokkaa, että paljastin todellisen luonteeni,hän ei voi olla noin itsekkään ihmisen kanssa.
Niin kuin mä kerroin, mulla ei ole vielä omia lapsia (vauvakuumetta kyllä 100%) Miehellä on siis se yks lapsi nuoruudesta ja välillä hän on kerinnyt naimisiinkin kolmen lapsen äidin kanssa, joten hänellä kyllä on kokemusta omista ja vieraiden lapsista.
Siitä mä olen varma, ettei mulla ole oikeasti hinkua,puolituntemattoman murrosikäisen pojan kaitsijaksi, mutta olisin rakkaudesta tähän mieheen tietysti suostunut. Mun ja pojan välit ovat loistavat. Mua kuitenkin kiukuttaa, ettei mulle alkujaankaan ole puhuttu mitään.
Oliks mä liian itsekäs? Kun on koko elämänsä asunut itsekseen tai sit miehen kanssa, ja vaikka mä rakastan lapsia ja haluan tulla äidiksi, ensimmäisenä mä jotenkin koin uhkana mun tulevaisuudelle tän pojan. Eihän meidän tosi asiassa tarvitsisi odetella kuin kolme vuotta, niin hän olisi jo "aikuinen". No, tämmöinen mä oon ja enkä muuksi voi muuttua. Onneks on kesä tulossa. Sinkkukesä.
Olemme seurusteleva pari, minä, lapseton, työssäkäyvä itsenäinen, edestajanainen ja mies, yrittäjä, viikonloppuisä. Asumme yhdessä ( miehen asunnossa)
Mieheni veli on sekakäyttäjä, ei koskaan normaalissa työssä ollut "renttu". Veljen lapset, molemmat vielä koululaisia (10v ja 16v), ovat olleet mummon huostassa koko elämänsä. Poikien äiti ei pidä poikiinsa mitään yhteyttä, huumeet sotkeneet hänenkin elämän. Mummo kuoli kuukausi sitten. Pojat muuttivat saman tien meille, kunnes saavat koulunsa tälle lukukaudelle päätökseen. Nuorempi poika oli tuttu, oli käynyt usein meillä viettämässä viikonloppua, mutta vanhempi ei ollut käynyt koskaa, toki olin nähnyt aina silloin tällöin vilaukselta, kun olimme anoppilassa käymässä. Mulla muuttu koti hommat kertaheitolla. Nykyään lähden kesken työpäivän, käyn kaupassa, menen töistä kotiin tekemään pojille valmiin ruoan tai yritän tehdä sen valmiiksi etukäteen jossakin välissä. Joka tapauksessa yritän löytää jostakin välistä aikaa pitkien työpäivien lomasta. (Mieheni on ihan kädetön keittiössä, mutta hommat onkin jaettu tähänmennessä tasapuolisesti, keittiö on minun valtakunta ja mies hoitaa muun huushollin.)
Molemmille pojille on sijoitus paikat ollut jo vuosia tiedossa mummon sairauden takia.Mutta nyt vanhemman pojan "täti" tai oikeastaan tädin mies ei haluakkaan vanhempaa poikaa. Poika käy viimeistä vuotta peruskoulua, lukioon olisi tarkoitus suunnata, mutta koululintsaukset ja koenumerot ovat tätä nykyä olleet sitä luokkaa, ettei siitä taida tulla mitään. Kotiin tuloajat unohtuvat, ja mitä uskomattominpia valheita ja verukkeita löytyy myöhästymisen syyksi.
Pari viikkoa sitten mieheni ilmoitti minulle PUHELIMESSA, että sosiaalivirastosta soitettiin hänelle, ettei heillä ole mitään sitä vastaan, että vanhempi poika sijoitettaisi pysyvästi meille. Mä olin ihan ihmeissäni ja ensimmäisenä suustani tulvi " miten meidän yhteinen elämä, kesäloma??, ensi vuoden jo puoliksi suunniteltu joululoma, meidän yhteinen vauvaprojeksti? Miks multa ei ole kysytty mitään, ennen kuin on sosiaalivirastoon ehdotettu uutta sijoituspaikkaa. Täytyyhän mullakin olla oikeus sanoa "jotakin" vaikka asunkin miehen asunnossa.
Mies ilmoitti mun olevan itsekäs, joka ajettelee vain lomia ja omia suunnitelmia, enkä ajattele lasta ollenkaan. Tämä koko prokkis on ajanut meidät nyt kriisiin, jonka lopputuloksena olen muuttamassa takaisin omaan asuntoon. ( se on onneksi edelleen olemassa, tosin vuokralla)Mä en ole missään vaiheessa kieltänyt, etteikö poika voisi tulla meille, mutta pitäisihän asiasta keskustella, vastuun jakaantumisesta ja monesta muusta asiasta.
Mies ilmoitti, ettei ollut mitään keskusteltavaa, se on hänestä päivän selvää, että jos kerran muuta paikkaa ei pojalle löydy, hän antaa kodin.Veri on vettä sakeampaa. Mun alkureaktio oli puhelimessa kuulemma sitäluokkaa, että paljastin todellisen luonteeni,hän ei voi olla noin itsekkään ihmisen kanssa.
Niin kuin mä kerroin, mulla ei ole vielä omia lapsia (vauvakuumetta kyllä 100%) Miehellä on siis se yks lapsi nuoruudesta ja välillä hän on kerinnyt naimisiinkin kolmen lapsen äidin kanssa, joten hänellä kyllä on kokemusta omista ja vieraiden lapsista.
Siitä mä olen varma, ettei mulla ole oikeasti hinkua,puolituntemattoman murrosikäisen pojan kaitsijaksi, mutta olisin rakkaudesta tähän mieheen tietysti suostunut. Mun ja pojan välit ovat loistavat. Mua kuitenkin kiukuttaa, ettei mulle alkujaankaan ole puhuttu mitään.
Oliks mä liian itsekäs? Kun on koko elämänsä asunut itsekseen tai sit miehen kanssa, ja vaikka mä rakastan lapsia ja haluan tulla äidiksi, ensimmäisenä mä jotenkin koin uhkana mun tulevaisuudelle tän pojan. Eihän meidän tosi asiassa tarvitsisi odetella kuin kolme vuotta, niin hän olisi jo "aikuinen". No, tämmöinen mä oon ja enkä muuksi voi muuttua. Onneks on kesä tulossa. Sinkkukesä.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Hei! :)
Mikä tilanne.Eipä käy kateeksi.
Jos keskustelisitte asiasta ja koittaisitte "seurustella" niin, että sinä asut omassa asunnossasi ja hän leikkii isää sälleille.Anna miehen kokeilla;muuta takaisin asuntoosi. Luultavasti hän on ovesi takana,ennen kuin ehdit laskea viiteen (uutuudenviehätyksen mentyä ohi).Silloin olette onnellisia,että teillä on kakkosasunto johon paeta.
Jos kokeilisitte puolen vuoden koeaikaa ?
Vai onko hän laskenut sinun varaasi koko sijoituksen?
Itsekkyys asustaa nyt jossain muualla.
Toisaalta ymmärrän miestäsi.Oman veljenpoikani on omien lasteni jälkeen maailman tärkein ihminen.
Mutta kovin ajattelematon ja itsekäs on (ex)miehesi.Ei mopoikäisten muuttamisesta kenenkään kotiin päätetä nevottelematta.Vai onko se sinun kotisi...??
Mieti rauhassa ja tuumi,oliko hän sittenkään Se Oikea sinulle.Parisuhteessa kaikki alkaa toisen ihmisen kunnioittamisesta.Ja kuullostaa siltä (enepiä tietämättä) että,teillä se ei ole ihan kohdallaan.
Usko sydämen viestitystä,älä hormoonien kuplintaa!!
Kaunista kevättä sinulle!
Minusta taas sinussakin ON vikaa. Toki miesystäväsi olisi pitänyt asiasta kanssasi neuvotella. Toisaalta hän kokee ehkä niin tehneenäsä, soittihan hän sinulle. Ratkaisu piti Ilmeisesti hänenkin kohdallaan tehDä hyvin nopeasti.
En minäkään voisi lähettää sisarusteni lapsia vieraisiin sijoituskoteihin. Kyllä minä ottaisin heidät omaani. Veri on todellakin vettä sakeampaa. Ajattelepa hetkinen sitä omaa haluaamaasi vauvaa. Jos hän olisi kyseessä, olisitko äitinä halunnut hänet sijoitettavan täysin outoon paikkaan vai jo tutulle sedälle? Ei sijoitusongelmissa ole aikaa pohtia puolta vuotta mitä tehdä - sinänsä se toinen mies oli käyttäytynyt erittäin vastuuttomasti ja typerästi, pahemmin kuin omasi, jos oli ensin luvannut ottaa molemmat pojat ja sitten ei. Lapsilla ei saisi leikkiä - eikö heidän vanhempansa ole leikkineet heillä jo ihan tarpeeksi?
Mitä sinä oikein haluaisit? Sanot, että periaatteessa sinulle sopii, että poika asuu teillä. Ja että tulette toimeen. No pitäisikö miehesi puoli vuotta sinulta rukoilla polvillaan, nyt, että poika saa tulla teille asumaan? Sitä puolta vuotta ei oltu aikaa annettu. Mielestäni sinä olet NYT lapsellinen. Sinunkin pitäisi päästä närkästymisestäsi yli - voit tietenkin erota hänestä. Sehän on se pelkurimainen ja helppo ratkaisu, että ei edes yritä.
Onko lapsi sinulle esine? Suunnittelet lapsentekoprojektia? Ja tuon murkkuikäisen haluaisit lähettää pois suvun parista, koska sinun KESÄLOMASI SAATTAA kärsiä siitä hei. Kuulostaa kyllä melkoisen itsekkäältä.
Ehkä sinulle tosiaan on parempi jatkaa yksin elämääsi - silloin eivät muut sitä vaivaa. Saa tehdä ihan niinkuin itse haluaa. Muiden kanssa eläminen on sitä, että joutuu antamaan periksikin. Loukkaantuu, ja loukkaa. Osaa antaa anteeksi välillä. Ja ennenkaikkea: ajattelee vähän muitakin kuin itseään - ja aikuisena ajattelee vähän lastenkin näkökulmasta tätä maailmaa eikä omasta nautinnonhalustaan käsin.
Kyllä asiasta tulee keskustella enemmän kuin kysymällä asiaa puhelimessa.Tuskin taustahenkilötkään sitä odottavat?
Onhan päätös lopullinen ja koskettaa monia.
Puoli vuotta oli teoreettinen ehdotus:kestäisikö miehen rakkaus sen,että olisi seurusteleva yksinhuoltaja.
Kun ihminen "valitsee" itselleen puolisoa, niin hän tietenkin joutuu tekemään valintoja. On luonnollista, että hän pyrkii tekemään niin hyvän valinnan kuin mahdollista. Siitä seuraa usein, että kauniilla fyysisesti A-luokkaa olevilla ihmisillä on A-luokkaa olevat partnerit, ja B-luokkaa olevilla B-luokan partnerit.
Normaaliin naiseuteen kuuluu voimakas äidinvaisto OMIA lapsia kohtaan. Tuossa "kohtalossa" mikä sinua näyttäisi odottavan miehekkeesi kanssa asia on eri juttu. Nuori, joka ei ole saanut kasvaa normaalissa perheessä, hyvin usein on epäkiitollinen "rakkauden" kohde ei-biologiselle "äidille".
Jos sinä omasta halustasi alkaisit sijaisäidiksi, niin asia olisi harvinaisen selvä. Silloin sinulle ei voisi sanoa kuin että lycka till. Kun selvästi emmit jo tässä vaiheessa, niin ei vaadi kaksisia psykologisia taitoja ennustamaan, että et tule olemaan onnellinen sinua odottavassa elämässäsi. Yksin jo se tosiasia, että mies ei kunnioita sinua ihmisenä ja naisena niin paljoa, että tekisi noin kauaskantoisia päätöksiä yhdessä sinun kanssasi, asettaa suhteenne outoon valoon. Usein parisuhteessa alistus-alistumissuhde kehittyy tavalla joka on jo nähtävissä sinun tuoreessa parisuhteessasi. Mikäli mies voi onnistuneesti alistaa sinua noin paljon jo suhteen alkuvaiheessa, niin voin vain kuvitella millainen parisuhteenne, kaikkien arkipäivän vaikeuksien ympäröiminä, tulee olemaan 5 vuoden päästä.
On helppoa olla viisas, jälkikäteen. Tekstistäsi näkee, että olet pohtinut asioita perusteellisesti, ja silmäsi näkevät jopa enemmän kuin mitä olet kirjoittanut. Ole siis viisas etukäteen!
Tietenkin, inhimilliseltä näkökannalta katsoen poikien etu olisi, että sinä alkaisit heille sijaisäidiksi. Sinulla on kuitenkin oikeus omaan elämääsi ja omaan lapseen. Ja mieheen joka pitää sinua tasa-arvoisena kumppanina.
No veri on vettä sakeampaa ,mut tosta huomaa ettei miehesi hyväksy mitään muuta mielipidettä kuin muutto hänen kotiin.Joskus vääränlainen tapa aloittaa keskustelu tappaa koko keskustelun ja olet oikeassa siinä et sulta olis pitänny kysyä mielipiteesi,mut kokemuksesta voin sanoa et teit oikean ratkaisun kun muutat takas omaa kotiin.
T: Jopi
Jaa-a. Kinkkinen tilanne. Yritän kovasti hypätä housuihisi, ymmärrän kyllä sinua ja tunteitasi. Ehkäpä ajattelen kuitenkin äidinvaistolla (mikä minulla on kolmen lapsen äitinä), että en itse pistäisi vastaan, jos omalle kohdalleni sattuisi tuollainen. Kannan murheita nimittäin nyt sisareni 16-v. ja 13-v. pojista, joilla on omasssa kodissaan paha olla, syynä uusioperhe. Tästä tapauksesta taustaa sen verran, että vanhin haluaisi muuttaa kotoaan pois (jos pärjäisi, mutta kun ei) ja ottaisin ilomielin hänet vastaan kotiini, jos minulla olisi suurempi koti. 3h k on liian ahdas kuudelle...
Mutta, kuinka osaisin auttaa sinua? Tuli mieleen, ajatteletko osasi liiaksi äidin rooliksi? Jos välisi poikaan ovat hyvät niin kuin kerroit, niin ajattelisin sinun olevan hieno roolimalli/esikuva lapsen kehitykselle. Onhan hän toki näitä jo elämässään saanut, mutta kun tuo ikä on niin arka ja muutenkin, kun pojan tausta on niin rikkonainen, niin miksi et yrittäisi olla hänelle ystävä, tuki ja turva? Siis vain ystävä. Kokeilisit vähän aikaa? Jos miehesi pysyy päätöksessään ja sinä omassa suunnitelmassasi pois muutosta, niin teidän ero kolahtaisi lapseen kyllä ja hän tuntisi syyllisyyttä. Tuli mieleen omien vanhempien ero. Olin 15 silloin ja jäin erossa käytännössä asumaan yksin, isä oli kyllä kirjoilla samassa osoitteessa, mutta asui toisaalla. Tästä syystä en uskalla luottaa oikein kehenkään, erakoiduin, eristäydyin jne. Paha ikä!
En osaa valitettavasti muuta neuvoa kuin, että polkusi joudut itse valitsemaan. Hankala tilanne, jolla on isot vaikutukset moneen suuntaan. Toivottavasta ratkaisu on onnellinen.
jo maalimalla 15 vuotiaana, ihan yksin , ja toimeen on tultu.
Mutta meitä on moneen junaan ja asemallekin jää aina jokunen.
Ai niin siihen aikaan töitä oli.
Ja niitä sai mistä vaan.
No siitä on pitkä aika.
Tulipahan sanottua.
Ensiksikin,kiitos kaikille vastauksista..vaikkakin mitään muutosta ei tilanteeseen ole tullut. Haluisin vielä tarkentaa kaikille sitä, että ne mun ensimmäiset puhelimessa annetut kommentit tulevaisuuden suunnitelmien äkkinäisestä muutoksesta, oli se riittävä syy eroon. Sen jälkeen olen koittanut puhua, mutta ei ole onnistunut. Korostan etten edelleenkään ole kieltänyt, etteikö poika voisi muuttaa. Olen kertonut miehelle, olevani äärimmäisen loukkaantunut hänen sulkiessa minut ulos miettiessään isoja päätöksiä.
Nyt olen ottanut vähän etäisyyttä, mennyt omia menojani. Muuttamaan en vielä pääse, vuokralainen on vielä mun asunnossa, eikä sitä voi heittää uloskaan ihan noin vaan.
Olen miettinyt tätä koko kevättä ja yrittänyt analysoida tilannetta ja koko suhdetta. Koko lähtökohta oli alkuun jo ihan väärä. Ensi tapaamisen jälkeen, muutin käytännöllisesti hänen luo. Omaa asuntoa pidin kuitenkin kaksi kuukautta, ennen kuin otin vuokralaisen sinne. Mies ilmoitti heti alkuunsa, ettei minun tarvitse maksaa mistään asumiskuluista mitään. Halusin maksaa jotakin, maksoin siis ruoat. Mies halusi avata yhteisen tilin, jonne voisi laitta rahaa minun käyttööni, en suostunut. Tulen omalla palkallani toimen, jos ei ole rahaa ostaa jotakin, en sitten osta. Mies halusi maksaa mun velat pois, en antanut. Pari viikkoa tutustumisen jälkeen, vei minut lomalla,(5 viikkoa ympäri kauko-itää) maksoi koko lystin.
Ehdotin uuden sohvakaluston osta, jonka minä maksaisin, ei tullut kuuloonkaan.
Tässä taannoin kuulin mieheltä nykypäivän naisten olevan liian itsenäisiä, ne ei anna miehen olla enää mies. En ymmärtänyt, mitä hän sillä meinasi. Rahako se on millä mies tuntee olevansa mies? Ajatus suhteesta, missä toinen rahan voimalla pystyy päättämään toisen osapuolen kaikista asioista, ei ole terveellä pohjalla.
Sen takia hän ei varmaan kysynytkään mitään, poikien tulevaisuuden suunnitelmista minulta, kun on aina tehnyt kaikki päätökset itsenäisesti, hallitsemalla taloudellisesti huushollin pyörityksen, elättämällä entisen työttömän vaimon ja hänen monelle eri isälle olevat lapset.
Satuinkin sitten olemaan erillainen, itsekäs ihminen mutta myös itsenäinen, omillani toimeen tuleva nainen, joka sanookin piu paut miehen rahoille.
Oispa mullakin varaa olla noin itsenäinen!
Jos olisin mies niin luulisin sinun haluavan elää omaa elämää muutenkin. kyse ei ole rahasta kun mies tarjoutuu maksamaan vaan siitä että halua luoda ja hankkia jotain yhdessä, samalla haluaa auttaa sinua ja päästää sut jostain huolista eli vaikka veloista. en ihmettele yhtään että mies lähti tekemään päätöksiä tavallaan itsenäisesti. olet kaikelle hänen tarjoamalle sanonut "ei". ei ole kysymys rahoista, ei ollenkaan.
Kuullostaa mieheltä,joka ei koskaan tule kuuntelemaan tai kunnioittamaan naisen mielipidettä.Saati tekemään kompromisseja.
Listasimme tuonne "miesten logiikka" puolelle miesten syndroomia - puolileikillisiä. Mutta tämä on kyllä selvä luomakunnan kruunu!
Et tosiaan kertonut kaikkea alussa. Minä luultavasti harkitsisin myös näin itsevaltiaan miehen jättämistä - kyllä hänessä tuntuu olevan vikaa, kun ei edes halua keskustella nyt ongelmistanne.
Ja sama tyyli tulisi kyllä jatkumaan, usko pois. Hän ei näe mitään tarvetta kysyä sinulta mitään, hänhän ne päätökset tekee!!!
Vaikea on tilanne, eipä käy kieltäminen. Väärinhän se oli mieheltäsi tehdä noin iso päätös yksin, mutta kunnioitan miehesi päätöstä siinä mielessä, että hän on ilmeisen vastuuntuntoinen ihminen. Hienoa, jos hän on päättänyt antaa kodin hädässä olevalle. Itse tekisin täsmälleen samoin.
Pelottaako sinua vastuu? Eipä kannata turhia stressata ruoista ja muista käytännön asioista. Ainakaan sellaisten asioiden takia tarvitse lähteä kesken töistä. Voittehan sopia uuden työnjaon, jossa jokainen tekee jotakin, ettei kaikki kotityöt kasaannu sinun niskaan.
Mutta ainahan voit ottaa etäisyyttä tilanteeseen muuttamalla asuntoosi vähäksi aikaa ja sulatella ajatusta.
Sinusta ei ole perheelliseksi. Olet vastuuntunnoton.
Eli miehesi saisi luvan hoitaa oman sukunsa jupakat... ilmeisesti maksat asumisesi, ja sinulla on lupa niinollen päättääkkin joistakin asioista tasapuolisena kumppanina.
Ellei, niin muuta omillesi, ja katso kuin käy.
Joko miehesi silloin hyysää oman sukunsa, tai älyää, että sinullakin on elämä ja oma työsi, eikä vain osa perheen orjana... jos nyt perheeksi voi kutsua vain toisen puolison sukulaisia.
Juu, ei käy kateeksi tilanteesi. Mieti kuitenkin tilannetta myös lasten kannalta. Miten paljon he ovat joutuneet jo tuon ikäisenä käymään läpi. Nyt heillä olisi mahdollisuus päästä elämään pätkä tätä elämää hyvien, vastuuntuntoisten ja järkevien ihmisten kanssa. Voisi olla aika ratkaisevaa heidän tulevaisuudelleen. Ei ole helppoa tilanteesi, mutta toivottavasti pojat eivät koe että lähdet heistä johtuen pois, varsinkin jos ovat sinuun tykästyneet. Miltä lapsita tuntuu kun kukaan ei heitä halua?
Miehesi ei tietenkään toiminut oikein sinuun nähden tuossa tilanteessa, mutta miehet vaan toimivat joskus eri logiikalla kuin me naiset. Tarkoitus varmaankin oli kuitenkin hyvä ja vastuuntuntoinen.
Koita jaksaa ja rakentaa elämäänne tuolta pohjalta. Joskus elämä heittelee näitä ylläreitä eteen, ja näissä se ihmisen voima punnitaan.
Jaksamista!