Oletteko

lopullisen diagnoosin saatuani. Silloin itkin kun ultraäänessä epäiltiin lymfoomaa ja lähetettiin keskussairaalaan. Siellä en itkenyt osin sen takia, että olin niin shokissa ja toiseksi siksi, että kortisoni kuivatti kyynelkanavat, ettei itkeminen edes teknisesti onnistunut. Lisäksi valvoin 6 yötä sairaalassa ja ehdin 3 yötä olla vain kotona kun hoidot aloitettiin ja taas valvoin yön yli sairaalassa. Meni varmaan viikkoja ennen kuin pystyin itkemään, olin niin väsynyt, etten jaksanut, en ollut nukkunut aikoihin, sekin kuivatti silmiäni, samoin kortisoni. Mutta sitten kun pääsin vauhtiin, sain viimein itkettyä sen pahan olon pois.

Nyt en itke enää syövän takia. Mutta melkein joka päivä tulee kuitenkin itkettyä, lähinnä yksinäisyyden takia.

Silloin kun sain ekan syöpädiagnoosin. Olin vasta 34 ja pikku tyttöni oli nelivuotias - heti ensimmäinen ajatus oli: mitä lapselle käy jos minä kuolen?

Lääkäri oli aivan ihana, ikäiseni naislääkäri, joka kuuluu myös Suomen kansalliseen kriisiapuryhmään ja oli mm. Estonian haaksirikon uhreja auttamassa. Hoiti tilanteen erinomaisesti, mistä olen ikuisesti kiitollinen.

Minusta siinä ei ollut mitään noloa. Syöpä on valtava shokki jokaiselle.

minä itkin lääkärin vastaanotolla, kun olin hakemassa unilääkkeitä itselleni pitkän unettomuuden jälkeen. lääkäri kysyi onko minulla huolia ja silloin repesin itkemään ja sanoin äidilläni olevan pitkälle levinneen syövän. itseäni nolotti, mutta lääkäri ymmärsi ja antoi itkeä.

kun jouduin ohutneulanäytteen jälkeen paksuneulanäytteenottoon, kysyin radiologilta onko olemassa vielä sellainen mahdollisuus, että se ei olisi syöpää. Hän sanoin suoraan, että ei ja silloin pillahdin itkuun siinä hoitopedillä.

Onnekseni tämä radiologi on itse rintasyöpäpotilas, joten sain vertaistukea heti siinä paikalla. Hänet oli leikattu silloin 9 vuotta aiemmin, suuri agressiivinen rintasyöpä. Ja siinä hän keikkui edelleen, se lohdutti.

Olen muutenkin kyynelehtinyt, jos on siltä tuntunut. Joistain asioista vain on niin vaikea puhua itkemättä.

Huomenna alkaa se ryhmäterapia, luulen että siellä varmaan yhteiset tunnot saavat tunteet purkautumaan, toivottavasti myös nauruna.

Tällä hetkellä olen jotenkin masis. Oli tosi kiva viikonloppu kavereiden kanssa siellä mökillä. Paikalla oli sellaisiakin kavereita, joiden kanssa en ole tätä sairastumistani käsitellyt aiemmin. Joten itkuksihan se meni sielläkin, onneksi vain hetkellisesti kuitenkin.

Ei siinä ole mitään hävettävää, parempi se on itkeä paha olo pois :)

sain jutella syövästä ja asioista psykiatrisen hoitajan kanssa.
itkua oli noin neljä ekaa kertaa. Vaikka yritin kovasti, niin niin se vaan meni.

ITKU VAPAUTTAA valtavasti voimavaroja. Kun yrittää pitää itsensä urheasti pystyssä, tai toisaalta kun on niin shokissa ettei osaa itkeä, voihan sen arvata mikä määrä menee voimia siihen.

ihmisellä on niin valtava määrä rohkeutta, elämänuskoa, voimaa. Jossain kohtaa jos vain osaa, voi hetkeksi 'romahtaa' ja sitten entistä ehompana taas liikkeelle.

itselleni on kaikki nuo tutkimukset ja leikkaus ja sen tulokset olleet sellainen shokki että aivankuin vieraannuin kaikista normaalireaktioista. Itkemisestä, suremisesta. Voimavarat meni vaan siihen hetkeen ja siitä selviämiseen?

Iloitsen että kyyneleet osaavat taas virrata, etenkin 'pienemmissä' asioissa...