Auringon valtakunnassa

Voisitteko ystävällisesti kommentoida hieman tätä tekstin tynkää...Olisin kiitollinen!

Aurinko paistaa ja hautoo huoneessa, jossa on kuuma ja tunkkainen ilma. Katson ulos ikkunasta ja minua ahdistaa. Näin hienolla ilmalla pitäisi olla ulkona, mutta minä istun tunkkaisessa huoneessa. Tahtoisin, että pimenisi ja tulisi jo syksy. Kylmeneviin, tihkuisiin iltoihin on hyvä kätkeytyä. Kulkea kadulla raikkaassa ilmassa ja olla kuin ei olisikaan. Tällaisella helteellä ei ulos mennessä saa ainakaan raitista ilmaa eikä kenenkään katseilta voi väistyä kun kadut ovat täynnä kiiltäviä vartaloita pienissä shortseissa. Kenellä on kaunein ja tummin rusketus, on kysymys joka leijuu jokaisen ohikulkijan huulilla.
Oloni on aivan hirveä, enkä osaa auttaa itseäni sen muuttamiseksi. Katselen naapuritalon parvekkeita, joissa käännellään aurinkovarjoja, tuuletetaan rantapyyhkeitä ja haukotaan kesäilmaa keuhkoihin. Kun mietin kaikkia kauniita ja onnellisia kasvoja vastapäisissä huoneistoissa, joista osa on varmasti tyhjiä, mieleni mustenee oman surkeuteni tähden.
En tahdo olla onneton, mutta tuntuu kuin kävelisin mustassa kokovartalo asussa eteenpäin ahdasta käytävää, jolle ei näy loppua. Matka jatkuu ja ajatukseni ovat jääneet käytävän päähän, tyhjyys peittää koko olemukseni. Oikeastaan en tiedä edes suuntaa. Olenko matkalla eteenpäin, taaksepäin, sivulle vai pysynkö ehkä koko ajan paikallaan, aivojeni vain luoden tuntemuksen liikkeestä.
Huoneessa on kuuma ja tunkkainen olla. En tiedä mitä etsin, mutta minun tekisi mieli käpertyä synkimpään nurkkaan ja kaivautua maan rakoon. Niin syvälle, ettei kukaan minua saisi sieltä enää ylös. Kuka kaipaisi minua, kun olen aina kuin myrskyn merkki enkä osaa hallita tunteitani. En löydä kultaista keskitietä vaan minun täytyy aina harhailla pilvilinnojen tai synkän metsän puolella. En osaa kulkea poluilla, joissa näkisi selvät jäljet seuraavan käännöksen kohdalla. Kompastun aina kantoihin ja juuriin ja kellahdan pyllylleni sammalikkoon, huonolla tuurilla suohon josta on vaikea nousta ylös omin avuin.
En tahdo muiden apua, vaan selviytyä pois aivan yksin. Kukaan ei anna kättään eikä kukaan ojenna kepin vartta tartuttavaksi kiinni. Tahdon päästä pois omin käsin tai jaloin, omin neuvoin. Tarvittiin siihen sitten voimaa tai ei. Pääsen pois yksinkin!
Miten voi näin paljon ahdistaa kun aurinko hymyilee juuri minulle. Miten voin olla näin yksin, kun kadut ovat täynnä nauravaa kansaa, kun puistot täyttyvät piknikeistä ja rannat hyppivistä lapsista. Miksi minä en osaa?

Päätän avata oveni ja ikkunani. Tahdon tuulettaa. Vaihdan paidan ja lähden ulos nauravien ihmisten joukkoon. Vertaan vastaantulijan rusketusta omaan kalpeaan ihooni. Juoksen äkkiä pois kun hän ojentaa kauniit huulensa hymyntapaiseen ja juoksen kovaa.
Juoksen, mutten löydä yhtään paikkaa minne aurinko ei sojottaisi valonsäteitään ja alan itkeä kuin paniikissa. En löydä pois, enkä pääse pois. Olen loukussa, auringon valtakunnassa.