Asuntokeisarin uudet vaatteet

Olipa kerran kaukana kylmässä maassa nimeltä Hölmölä pienen pieni pääkaupunki, jossa asui kymmenes Hölmölän kansasta. Tämä kansa oli kova ottamaan viinaa, sotimaan ja tappelemaan, muttä älyn lahjat olivat vähän niin ja näin. Kansan enemmistön mielestä asuntojen kuuluu maksaa juuri niin paljon, kun siihen vain kulloinkin sai pankista lainaa otettua. Näin asuntojen hinnat nousivat Hölmölässä vuodesta toiseen, kunnes vuonna 1991 koitti rommaus, jonka ansiosta Hölmölän kansa menetti omaisuutensa monen joutuessa henkilökohtaiseen konkurssiin pankkien hamutessa omiaan. Meni muutama vuosi. Pohjoisen maan asukit muistivat rommauksen yhtä pitkän ajan kuin keskiälyinen koira muistaa sen nenän edestä viedyn herkkupalan. Perimätieto ei levinnyt uudelle sukupolvelle, sillä eihän Hölmölässä toisia haluttu varoitella, vaan tärkeintä oli aina oma napa ja kaikki mulle heti tänne nyt jo. Asunnot kallistuivat ja kallistuivat. - Osta sinä multa asunto, niin mä myyn sen sitten voitolla eteenpäin ja toi taas myy sen sitten vielä kalliimmalla, hehkuttivat hölmöläläiset tohkeissaan. - Mitään rommausta ei voi enää tulla, sillä kuulumme EU:hun. Näin syntyi asuntokeisareiden armeija kaukaiseen pohjoiseen banaanivaltioon. Näytöillä ravattiin tuulipuvut kahisten ja velkaa otettiin niin paljon kuin pankista vain irtosi. Ja irtosihan sitä, usein enemmän kuin mitä koko elämän aikana olisi ollut mahdollista tienata. Aurinkokeisarit kehuivat näytöillään kämppiään maasta taivaaseen ja pankkineidit kyttäsivät parvekkeella saadakseen äkkiä allekirjoituksen lainapapereihinsa. Samat tahot esittivät kerran kuussa arvioitaan ikuisesta noususta ja tuhnuttelun turmiollisuudesta. Sitten eräänä kauniina sunnuntaipäivänä päätti Järkisen perhe mennä katsomaan asuntoesittelyjä. Perheen isä oli kironnut asuntojen kalleutta ja jo antamassa periksi vaimonsa motkotukselle. Wieninleikkeet syötäisiin sitten tulomatkalla Jarpan baarissa hyvien asuntokauppojen päälle. Näytöllä oli paljon väkeä ja kahina oli melkoinen. - Tämä kohde on harvinaisuus, kehui asuntokeisari keskellä 100 metriä pitkää betonitaloa sijaitsevaa kaksiota. -Putket tosin tehdään kohta ja ulkoseinäremppa sitten sähköjen jälkeen, lisäsi keisari hiljaa päälle. -Joko pannaan nimi paperiin, kysyi keisari muiden katsojien kaivellessa kiireesti kyniään esille. - Tämä viedään käsistä, jatkoi hän hoputtaen kaupantekoon. Silloin Järkisten perheen 3-vuotias poika Ossi nousi rattaista ja hihkaisi kimeällä äänellä: -Ettekö te näe, että asunto on vanha, sijaitsee huonolla paikalla ja on järjettömän hintainen, kiljahti Ossi. -Älkää nyt jumalauta menkö tuhlaamaan rahojanne tollaseen saatanan paskaluukkuun, jatkoi Ossi vihaisena. -lapsikin näkee, miten teitä kaikkia yritetään huijata. Näytölle levisi syvä hiljaisuus. Asuntokeisarin posket punottivat kuin liikennevalot. -Aivan niin, kuului tuulipukujen massan keskeltä. -poikahan puhuu totta, jatkoi hän. Ja niin siinä kävi. Näytöllä kävijät nyökyttelivät hyväksyvästi toisilleen ja marssivat peräkanaa ulos näytöltä. -Enää emme mene tuollaisen halpaan, uhosi porukka. -Onneksi tajusimme tuhnutella tähän asti emmekä menneet retkuun, tarinoivat he vahingoniloisesti. Juttu levisi, rommaus alkoi todenteolla ja asuntokeisarit joutuivat perikatoon. Jo ostamaan ehtineet katuivat huonoja kauppojaan koko loppuikänsä, mutta pikku Ossi ehti sentään pelastamaan monta, monta ihmiskohtaloa pankin velkaliealta. Sen pituinen se.    



Kirjoittanut: Jack Hermunen