(Olisi mielyttävää kuulla palautetta..) :)
/"Päästäkää minut pois kalliosta..." lauloin mukana.
Annoin jalkani viedä minua minne vain. Tanssin mielihyvästä ja rakkaudesta.
"Happoradio, omituinen bändin nimi." ajattelin biisin loputtua.
Jatkoin hoilaamista ja tansahtelin takaisin tietokoneelle kirjoittamaan tätä tarinaa./
HAPPOSADE
"Haista paska kusipää..!" tekstari ilmoitti. Katsoin järkyttyneenä sitä.
Kännykkä tipahti lattialle ja minä aloin itkemään.
"Mitä minä olen tehnyt?" kysyin itseltäni. Tunsin kuinka jokin riistäyty minusta ja alkoi ulvoa kivusta.
Se sattui, ulvominen sattui minuun. Lysähdin lattialle ja itkin. Ulvominen loppui, mutta kyyneleeni vuosivat silmistäni tiheämmin.
"Se sattui." sanoin tekstarille. "Se sattui, senkin paska." jatkoin kännykän syyttämistä.
Ulkona alkoi satamaan ja minä vedin hupun päähäni. Kyyneleeni virtasivat vieläkin, joten pidin katseeni maassa.
Pian poikkesin hiekkatieltä metsäpolulle. Kävelin nousevaa rinnettä ja nappasin maasta kiven, ja heitin sen niin kauas kuin jaksoin. Toivoin, että se olisi vienyt kaiken pahan mukanaan.
Kun saavuin kallion viereen aloin kulkemaan sitä pitkin, etsinen tietä kallion päälle.
Seisoin kallion reunalla. Alas oli pitkä matka olevaan terävään kivimurikka kasaan. Ehkä se taittasi niskani ja tappaisi minut. Sitä minä olin tekemässä, itsemurhaa. Miksikö? Koska olo oli niin helvetin paskamainen. Siksi, koska kuoleminen tuntui hyvältä. Ei tarttisi enää kärsiä.
Astuin lähemmäs reunaa vaikka tuuli puski minua pois päin siitä.
Kuolema tuntui nyt hyvältä substantiivilta. Kuoleminen hyvältä verbiltä.
Sade piiskasi hupun piilossa olevia kasvojani.
"Oliko millään enää väliä?" ajattelin. Ajattelin niitä ihmisiä jotka tulisivat suremaan minua. Äiti, isä, veljet, ystävät, kaverit, ehkä meidän kissakin Pipi. Niina tietysti tuntisi syylisyyttä. Äiti tuntisi, isä tuntisi myöskin. "Mutta oliko sillä väliä?".
/Keskeytin tarinan kirjoittamisen. Minä olin tavallaan "murhaamassa" itseäni. "Hassu ajatus." ajattelin./
Kuulin ulinaa läheisestä pensaasta. Uteliaisuuteni heräsi. Liikuin pensasta varoivaisesti, etten vain pelästättyisi eläintä. Kiersin varovaisesti puskan, mutta pettymyksekseni eläin oli puskan sisällä. "Varmaankin koiranpentu." sanoin ääneen. Ulina loppui hetkeksi puhuttuani, mutta alkoi voimakkaamin uudelleen. Siirsin puskan pois tieltä.
"Tyhmä koiranpentu." ajattelin, kun näin sen olevan jumissa jäniksen kolossa. "Koirat on tyhmii." sanoin ääneen.
"Noh, noh." sanoin koiralle, kun autoin sen pois kolosta. Saatuani sen pois, nostin sen takkini sisään."Pysy lämpimänä."
Naurahdin, kun katselin pentua. Se nuuhki innokkaana meidän kissaa. "Herra" ei oikein pitänyt ideasta.
Hymyni hyytyi, kun muistin, että minun pitäisi palauttaa pentu oikealle omistajalle. "Sääli." sanoin ja rapsutin pentua korvan takaa. "Sinun olisi kuulunut olla minun."
/Raavin omaa päätäni. "Perkele, ei tästä tuu mitään." sanoin ääneen ja venyttelin. Nousin pois koneelta ja kävin veskissä. Miten muka tästä saisi jännitystarinan?/
Pari vuotta kului ja pentu oli yhä minun. Olin yrittänyt etsiä sen omistajaa, vaikkakin vastenhakoisesti. Annoin pennulle nimeksi Loisto. Tarkemmin sanottuna Lates, mutta Loisto oli parempi kutsuma nimi.
Eräänä päivänä kävelin kalliolla Loiston kanssa. En voinut estää ajatuksia kääntymästä taas Loiston alkuperäiseen omistajaa. Olikohan Loistolla ollut pikku emäntä vai isäntä? Kuinka vanha hän oli? Oliko hän etsinyt edes sitä? Jos oli, olinko minä sitten syylinen, ettei Loistoa ollutkaan löytynyt? Tietysti olisin, mutta olisiko minun sitten vain jättää Loisto paikalleen ja hyppää kalliolta alas? Tappaa itseni?
Ei, ehkä näin oli hyvä.
Kävelin kallion reunalle, Loisto ei uskaltanut tulla. "Täysin järkevä vaisto." ajattelin katsahtaen nopeasti Loistoa.
Katsoin alas. Vaikka oli hämärää pystyin näkemään jonkun ristinmerkin murikka kasasan keskellä. Kurtistin kulmani.
/"Toivon mukaan maikka hyväksyy tän." ajattelin ja pidin peukkuja pystyssä./
Astelin lähemmässä murikka kasaan. Olin osunut oikeaan, kasan päällä olli risti. Nielaisin ja aloin epäillä mitä oli käynnyt.
Loiston omistaja oli etsinyt häntä ja tipahtanut jyrkänteeltä alas. Järkyttyneet vanhemmat olivat surun murtamia. Ja joka vuosi he kävisivät joka vuosi lapsensa kuolin paikassa.
Mistäkö tiesin? Luin sen lapusta, joka roikkui muovisessa suojuksessa. Näin sen jokaisesta kuihtuneesta kimpusta.
/"Päästäkää minut pois kalliosta..." lauloin mukana.
Annoin jalkani viedä minua minne vain. Tanssin mielihyvästä ja rakkaudesta.
"Happoradio, omituinen bändin nimi." ajattelin biisin loputtua.
Jatkoin hoilaamista ja tansahtelin takaisin tietokoneelle kirjoittamaan tätä tarinaa./
HAPPOSADE
"Haista paska kusipää..!" tekstari ilmoitti. Katsoin järkyttyneenä sitä.
Kännykkä tipahti lattialle ja minä aloin itkemään.
"Mitä minä olen tehnyt?" kysyin itseltäni. Tunsin kuinka jokin riistäyty minusta ja alkoi ulvoa kivusta.
Se sattui, ulvominen sattui minuun. Lysähdin lattialle ja itkin. Ulvominen loppui, mutta kyyneleeni vuosivat silmistäni tiheämmin.
"Se sattui." sanoin tekstarille. "Se sattui, senkin paska." jatkoin kännykän syyttämistä.
Ulkona alkoi satamaan ja minä vedin hupun päähäni. Kyyneleeni virtasivat vieläkin, joten pidin katseeni maassa.
Pian poikkesin hiekkatieltä metsäpolulle. Kävelin nousevaa rinnettä ja nappasin maasta kiven, ja heitin sen niin kauas kuin jaksoin. Toivoin, että se olisi vienyt kaiken pahan mukanaan.
Kun saavuin kallion viereen aloin kulkemaan sitä pitkin, etsinen tietä kallion päälle.
Seisoin kallion reunalla. Alas oli pitkä matka olevaan terävään kivimurikka kasaan. Ehkä se taittasi niskani ja tappaisi minut. Sitä minä olin tekemässä, itsemurhaa. Miksikö? Koska olo oli niin helvetin paskamainen. Siksi, koska kuoleminen tuntui hyvältä. Ei tarttisi enää kärsiä.
Astuin lähemmäs reunaa vaikka tuuli puski minua pois päin siitä.
Kuolema tuntui nyt hyvältä substantiivilta. Kuoleminen hyvältä verbiltä.
Sade piiskasi hupun piilossa olevia kasvojani.
"Oliko millään enää väliä?" ajattelin. Ajattelin niitä ihmisiä jotka tulisivat suremaan minua. Äiti, isä, veljet, ystävät, kaverit, ehkä meidän kissakin Pipi. Niina tietysti tuntisi syylisyyttä. Äiti tuntisi, isä tuntisi myöskin. "Mutta oliko sillä väliä?".
/Keskeytin tarinan kirjoittamisen. Minä olin tavallaan "murhaamassa" itseäni. "Hassu ajatus." ajattelin./
Kuulin ulinaa läheisestä pensaasta. Uteliaisuuteni heräsi. Liikuin pensasta varoivaisesti, etten vain pelästättyisi eläintä. Kiersin varovaisesti puskan, mutta pettymyksekseni eläin oli puskan sisällä. "Varmaankin koiranpentu." sanoin ääneen. Ulina loppui hetkeksi puhuttuani, mutta alkoi voimakkaamin uudelleen. Siirsin puskan pois tieltä.
"Tyhmä koiranpentu." ajattelin, kun näin sen olevan jumissa jäniksen kolossa. "Koirat on tyhmii." sanoin ääneen.
"Noh, noh." sanoin koiralle, kun autoin sen pois kolosta. Saatuani sen pois, nostin sen takkini sisään."Pysy lämpimänä."
Naurahdin, kun katselin pentua. Se nuuhki innokkaana meidän kissaa. "Herra" ei oikein pitänyt ideasta.
Hymyni hyytyi, kun muistin, että minun pitäisi palauttaa pentu oikealle omistajalle. "Sääli." sanoin ja rapsutin pentua korvan takaa. "Sinun olisi kuulunut olla minun."
/Raavin omaa päätäni. "Perkele, ei tästä tuu mitään." sanoin ääneen ja venyttelin. Nousin pois koneelta ja kävin veskissä. Miten muka tästä saisi jännitystarinan?/
Pari vuotta kului ja pentu oli yhä minun. Olin yrittänyt etsiä sen omistajaa, vaikkakin vastenhakoisesti. Annoin pennulle nimeksi Loisto. Tarkemmin sanottuna Lates, mutta Loisto oli parempi kutsuma nimi.
Eräänä päivänä kävelin kalliolla Loiston kanssa. En voinut estää ajatuksia kääntymästä taas Loiston alkuperäiseen omistajaa. Olikohan Loistolla ollut pikku emäntä vai isäntä? Kuinka vanha hän oli? Oliko hän etsinyt edes sitä? Jos oli, olinko minä sitten syylinen, ettei Loistoa ollutkaan löytynyt? Tietysti olisin, mutta olisiko minun sitten vain jättää Loisto paikalleen ja hyppää kalliolta alas? Tappaa itseni?
Ei, ehkä näin oli hyvä.
Kävelin kallion reunalle, Loisto ei uskaltanut tulla. "Täysin järkevä vaisto." ajattelin katsahtaen nopeasti Loistoa.
Katsoin alas. Vaikka oli hämärää pystyin näkemään jonkun ristinmerkin murikka kasasan keskellä. Kurtistin kulmani.
/"Toivon mukaan maikka hyväksyy tän." ajattelin ja pidin peukkuja pystyssä./
Astelin lähemmässä murikka kasaan. Olin osunut oikeaan, kasan päällä olli risti. Nielaisin ja aloin epäillä mitä oli käynnyt.
Loiston omistaja oli etsinyt häntä ja tipahtanut jyrkänteeltä alas. Järkyttyneet vanhemmat olivat surun murtamia. Ja joka vuosi he kävisivät joka vuosi lapsensa kuolin paikassa.
Mistäkö tiesin? Luin sen lapusta, joka roikkui muovisessa suojuksessa. Näin sen jokaisesta kuihtuneesta kimpusta.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Nii... ööh.. mitäs toho nyt sanois muutaku et TOSI hyvä... ja sit et.. väli kritiikit vähän härnäs.. ajatus sillee niiku katkes.. =) Mut TOSI TOSI TOSI hyvä =) =) =) =)
tarinasta muuten, paitsi viimeistä kappaletta hieman muokkaisin.Loppu tarinassa on hyvä, mutta näin kirjoitettuna se kuulostaa "liian selkeältä".
Lisäisin jotakin kiemuraa joukkoon.
Mua kanssa häiritsi välihuomautukset.
Viimeisessä kappaleessa oli myös muutamia kirjoitusvirheitä. Väritä lisää,niin hyvä tulee.