Mikä on siis elämän tarkoitus? Biologiselta, puhtaasti luonnontieteelliseltä kannalta se kai on yksinkertaisesti lisääntyminen, mutta ihminen on kasvanut ajattelevana, tietoisena olentona tuon ainoan vaihtoehdon yli...tai ihmisen pitäisi kasvaa sen yli.
Monen vanhemman, etenkin äidin tärkein tehtävä elämässä näyttää olevan äitiys, mikä onkin lapsen kannalta hyvä asia. Entä ihmiset, jotka tahtomattaan tai tietoisesti ovat lapsettomia, mikä on heidän elämänsä tarkoitus, kun se ei voi olla omissa lapsissa?
Kertokaa ihmiset, lapsettomat etenkin ajatuksianne aiheesta, joka on kutkuttanut ihmisen mieltä ammoisista ajoista asti. Hankkiiko ihminen lapsia sisäiseen tyhjyyteensä, joka alkaa koputella ovia vähintään keski-iän kynnyksellä? Voiko elämällä olla muita, laajemman mittakaavan tarkoitusta, vai kannattaako tarkoitusta edes miettiä?
Itse ajattelen että jokaisen elämän tarkoitus on tulla omaksi itsekseen, elää omanlaisensa elämä, tehdä asioita, joista saa tyydytystä ja iloa. Kun ihminen elää oman elämänsä käsikirjoitusta, hänestä on iloa ja apua myös muille, ellei muuten niin esimerkkinä onnellisesta, omaa tietään kulkevasta ihmisestä. Itselleni muiden auttaminen on myös tärkeää, tavalla tai toisella.
Kertokaa siis muut lapsettomat miten koette elämänne tarkoituksen ja mielekkyyden ilman lapsia.
Monen vanhemman, etenkin äidin tärkein tehtävä elämässä näyttää olevan äitiys, mikä onkin lapsen kannalta hyvä asia. Entä ihmiset, jotka tahtomattaan tai tietoisesti ovat lapsettomia, mikä on heidän elämänsä tarkoitus, kun se ei voi olla omissa lapsissa?
Kertokaa ihmiset, lapsettomat etenkin ajatuksianne aiheesta, joka on kutkuttanut ihmisen mieltä ammoisista ajoista asti. Hankkiiko ihminen lapsia sisäiseen tyhjyyteensä, joka alkaa koputella ovia vähintään keski-iän kynnyksellä? Voiko elämällä olla muita, laajemman mittakaavan tarkoitusta, vai kannattaako tarkoitusta edes miettiä?
Itse ajattelen että jokaisen elämän tarkoitus on tulla omaksi itsekseen, elää omanlaisensa elämä, tehdä asioita, joista saa tyydytystä ja iloa. Kun ihminen elää oman elämänsä käsikirjoitusta, hänestä on iloa ja apua myös muille, ellei muuten niin esimerkkinä onnellisesta, omaa tietään kulkevasta ihmisestä. Itselleni muiden auttaminen on myös tärkeää, tavalla tai toisella.
Kertokaa siis muut lapsettomat miten koette elämänne tarkoituksen ja mielekkyyden ilman lapsia.
Vastaukset 13
Vanhimmat
minusta yksin ihminen itse on vastuussa omasta onnellisuudesta - tai onnettomuudesta. Kolhuitta tuskin kukaan on selvinnyt aikuisikään saakka ja siitä eteenpäin. Niitä kolhuja voi korjata ainoastaan se henkilö, joka katsoo peilistä takaisin. Mikään ei oikeuta pistämään omia ongelmiansa eteenpäin, varsinkaan kaatamaan jälkikasvun niskaan. Siis elämänsisällöksi en lapsia kaupittelisi. Oma elämänsisältö ei ole muiden vastuulla, ei edes omien lapsien.
Minä nautin pienistä asioista elämässäni. Uudet pienet lehdet koivuissa on ilahduttanut mieltä. Samoin maassa kastemadot. Sade. Leskenlehdet. Halailu miesystäväni kanssa.
Pienenä tyttönä inhosin tulevaa roolia naisena, koska luulin, että on pakko tehdä lapsia ja mennä naimisiin. Minua ei ne kiinnostaneet. Myöhemmin ymmärsin, ettei ole pakko. Ei ole pakko näytellä vauvakuumetta järjen menettäneen oloisena kun joku tyrkkää vauvansa syliin. En vihaa vauvoja tai lapsia, pidän lähinnä niitä kasvavina ihmisinä. Se joskus tuntuisi unohtuvan ns. "lapsirakkailta". Sitä vastoin lemmikkien virkaa minulla pitävät muutamat akvaariokalat.
Mitä tuo elämä tullessaan? Jaa, en tiedä. Haaveilen, että saisin ikuiset opiskeluni päätökseen ja pääsisin työelämään kiinni. En ole miettinyt mitään erikoisempaa uraa, jopa kaupankassa siinä mielessä kiinnostaa, että voisi työn ajaksi pistää aivot narikkaan ja illalla käyttää pään kapasiteettia enemmän ;). Tiedä sitä. Katselen kiinnostavia tarjouksia, jos jotain osuisi sitten kohdalle. Oma yksiö kanssa kiinnostanut, mutta se tulee sitten aikanaan, jos tulee. Isompaa akvaariota olen miettinyt, jospa sinne saisi sitten vaikka ns. oskuja.
Varmasti minun aatokseni elämästä ei näytä kovin kummoisilta, mutta nautin siitä silti. Se koostuu pienen pienistä asioista, joista yhdessä tulee vähän isompia kokonaisuuksia :)
hyvin sanottu "tulla omaksi itsekseen ja elää omanlaisensa elämä." Juuri tuota toivoisin kaikille. Ja uskon että monet tekevät lapsia sisäiseen tyhjyyteensä tai tavan vuoksi.Kun on lapsia ja kädet täynnä työtä ja aika tiukalla, EI EHDI paneutua itseensä. Lapset ovat väliaikaisesti aikuisen elämässä. Lapsellisilla on elämä ihan samaa ennen lapsia ja jälkeen lasten kuin lapsettomillakin.
Voi miten ilahduttavia nuo molemmat ylläolevat viestit ovat. Ihanaa kun jaatte mielipiteitänne, sillä minusta tämä aihe on todella mielenkiintoinen...yksi elämän peruskysymyksistä ja melkeinpä se tärkein. Jaksaisin jakaa ajatuksiani tästä aiheesta ikuisesti.
Kiitos teille ja toivon myös monilta muilta ajatuksia ja mielipiteitä. Tehdään tästä oikein syvällinen ja intensiivinen keskustelu ja katsotaan mihin päädytään. Elämän tarkoitus aiheena on kutkuttava, mutta myös kovin vaikea...tai sitten ei.
Musta tuntuu, että toi "elämän tarkotuksen etsiminen" on vaan pakkosoppa sillon kun ei ymmärrä elämää. Elämällä ei yksinkertasesti ole mitään syvällistä tarkotusta, kenenkään ei kuulu olla onnellinen tai onneton, kenenkään ei oo tarkotus saavuttaa mitään tai löytää suurta rakkautta. Jumalaa ei ole olemassakaan ja yksi ainoa ihminen ja jopa koko ihmiskunta on maailmankaikkeudesta katsottuna täysin olematon ja turha.
Tietysti on kuitenki se vielä, että jokaisella elämällä on päämäärä ja se on jatkua. Lapsien on tarkotus viedä geenejä eteenpäin, ja niiden, jotka tekee lapsia, geenejä täällä maan päällä kannetaan meidän kaikkien jälkeen.
Ehkä elämän suurin ja vaikein tarkotus on elää ikuisesti. Teit minkä suurteon tahansa, kirjottaisit vaikka kuinka monta kirjaa, maalaisit miljoonia tauluja tai olisit joka lehdessä, kuolet kuitenki lopulta. Ihmiset, jotka sut tuns tai muisti, kuolevat kanssa ja jäät häilymään epämääräsenä nimenä, jotka kukaan ei enää tunne eikä kukaan muista. Mut lapsissa elää itekin eteenpäin, ehkä ei lastenlastenlasten muistoissa, mutta jokaisessa solussa ja jokaisessa hengityksessä. Oot mukana niin kauan, kun veri jatkuu, ja niin kauan voit olla olemassa.
Elämän tarkoitus on murheen karkoitus. Tuon lauseen jostain kerran luin ja voihan sekin olla totta, ainakin osalle elämää. Entäpä jos elämän tarkoitus muuttuuu elämän myötä? Turha kai etsiä koko elämää kattavaa tarkoitusta. Lapsista ja omista geeneistä puheenollen: kyllä ne omat geenit eteenpäin menevät esim. sisarusten lasten kautta, ei ne nyt niin tyystin maailmasta katoa.
Míth sanoi että elämä jatkuu geeneissä.
Minä olen sitä mieltä, että me lapsettomat voimme yhtä lailla jatkaa "elämää" oman kuolemamme jälkeen, meemeissä, ns. kulttuurisissa geeneissä. Tavoissa, jotka kopioituvat, tarinoissa joita kerromme eteenpäin. Sävelmät ja runot ovat meemejä. Eleet ovat meemejä. Jotkut niistä kopioituvat edelleen ja jatkavat elämäänsä. Toiset eivät etene, toiset tyssäävät alkuunsa. Fysiologinen geenien jatkaminen ei ole ainut tapa "jatkaa" omaa itseään eteenpäin.
Ehkäpä meemit ovat tulleet täyttämään aivokoppamme kilpaillakseen geenien kanssa? Ja miksei, onhan ihmiskunnan kasvullakin rajansa. Sairaudet näivettävät ihmisiä pois, näin tiheästi emme voi asua. Ihmisillä on kuitenkin päässään rajallinen määrä ajatustenkäsittelykapasiteettia. Tieto lisääntyy koko ajan, ja siitä täytyy osata poimia oikeat osaset. Ehkäpä muutaman tuhannen vuoden päästä ihmisaivot ovat entistä ehommat. Käsittelevät nyt monimutkaisilta tuntuvia asioita sitten nopeammin. Me kaikki olemme osaltamme vaikuttamassa siihen, mitä ajatuksia lähtee meistä eteenpäin ympäröiviin ihmisiin, aikuisiin, lapsiin, heidän aivoihinsa ja ajatusmaailmaansa ja eteenpäin heidän lapsilleen, lapsenlapsilleen ja ympäristölleen. (en tarkoita nyt jotain tiettyä yksittäistä tarinaa tai sanontaa, joka "jäisi elämään" vaan sanomistemme ja tekemistemme vaikutusta)
Esim. kaikkien suomalaisten geenit alkaa jo olla niin lähellä toisiaan, että ollaan melkein "sisaruksia" keskenämme. Kyllä ne geenit on jo turvattu. Ja sisarukset tai serkut niitä kyllä riittävästi vie eteenpäin. Ei niiden eteenpäin viemisestä enää elämäntarkoitukseksi ole. Ja OLIPA JUMALA OLEMASSA TAI EI, niin ei se asia estä meitä elämästä tai yrittämästä elää hyvin ja viisaasti sekä kohtelemaan itseämme ja toisia elollisia hyvin. Jumalan Raamatussa kuvatusta kovuudesta en pidä, mutta Jeesus opetti toista vaihtoehtoa eli hyvyyden käyttöönottoa, jos olen oikein ymmärtänyt. Se on ollut fiksua ajattelua silloin ja ajankohtaista tänäkin päivänä, vaikka Jeesus olisikin ollut vain tavallinen kuolevainen ihminen. Sitä paitsi meidän ei kannata lisääntyä, maapallo on jo täynnä. Ja vielä vegeratistinen ajatus:lihansyöjiä on jo ihan liikaa, lihansyönti on sentään tosi raakaa ja ihminen on lihansyöjä. Elämän tarkoituksen etsiminen on tosiasia ihmiselle, jostain syystä. Jokainen sitä jossain elämänvaiheessa miettii, se aihe tulee ihan itsestään ajatuksiin jo hyvin nuorena. Ainakin minulle.
Tässä pieniä otteita Bradley Trevor Greyven pikku kirjasesta Elämän tarkoitus.
Elämän tarkoitus voisi olla rakkaus, joka roihuaa meissä jokaisessa, sisäinen lämpö, joka estää sieluamme jäätymästä epätoivon talvessa. Rakkaus itse elämää kohtaan.
Se on ääni joka sanoo:"Nauti elämästä, ole luova!"
Se antaa meille intohimon ja ymmärryksen siitä, että elämässä on asioita, joiden puolesta kuolla, mutta vielä enemmän sellaista, jonka puolesta elää.
Se rohkaisee meitä tervehtimään jokaista hetkeä kuin vanhaa ystävää lentokentällä, tarttumaan tilaisuuteen ilmaista itseämme tavalla, joka saa meidät iloitsemaan olemassaolostamme.
Rakkaus elämää kohtaan saa meidät auttamaan toisia siitä yksinkertaisesta syystä, että tuntuu hyvältä olla avuksi.
Jos vain kuuntelet sydäntäsi ja käytät päätäsi, et voi olla väärässä.
(siis väärällä polulla)
Geeneistä olen samaa mieltä kuin lapsellinen ja ihailen hänen ajatuksiaan jos hänellä itsellään on lapsia. Osoittaa suurta avarakatseisuutta ja kypsyyttä puhua noin, jos on itse jo hankkinut lapsia.
Elämä ei siis lopu meihin ihmisiin, päinvastoin. Olemme vain pienen, pieni osa valtavaa elollisten olentojen verkkoa, jossa kaikella ja kaikilla on paikkansa. Siksi kaiken elämän rakastaminen ja suojeleminen on tärkeää, ei vain toisten ihmisten. Tällaisesta perspektiivistä katsottuna ihmisten lisääntyminen muun luomakunnan kustannuksella näyttää nurinkuriselta.
Mukavaa päivää kaikille!
Eläkää ja antakaa muiden elää tavallaan!
Tehkää unelmistanne totta!
Voi myös olla ajoittain hirveää pelkoa..Ymmärrän ystävääni joka ei äidiksi halua, vaan on sitä mieltä, että työ on hänelle elämän tarkoitus. Olen itse saanut lapseni 17-vuotta sitten ehkäisystä huolimatta, ja halusin sillä sekunnilla lapsen kun lääkäri kertoi raskauden olevan ihan normaali ja töksäytti teinitytölle, että "Mitäs sä sille aiot tehdä". Mutta heti alkoi myöskin huoli siitä,että syntyykö lapsi terveenä ja meneekö kaikki raskauden aikana hyvin. Eipä mennyt, mutta maailmaan syntyi silti terve poika.
Kun lapsi kasvaa on pelkoja siitä kasvaako,kehittyykö tuo pallero normaalisti. KOska poika sai alkunsa Tsernobylin räjähdyksen aikoihin, olin aivan varma, että seuraamuksia tulee. Naapurissamme kuoli samanikäinen lapsi kätkytkuoleman. Valvoin ja kuuntelin toisinaan yökausia, jotta lapsi todella hengittää. Onneksi terveyttä on riittäny, ei allergioita eikä onnettomuuksia ole juurikaan sattunut. Ja nyt kun poikani on jo 16-vuotias on pelko pahimmillaan. Asumme pääkaupunkiseudulla ja lastani on jo uhattu teräaseella ja ryöstetty, vaikka ei ole mikään höyhensarjalainen.
Olen luonteeltani huolehtivainen, mutta työssäni myöskin törmään päivittäin nuoriin, joiden vanhemmat eivät huolehdi lainkaan. Silloin mietin, että olisivatpa nuokin nuoret syntyneet toisiin perheisiin, joissa heitä odotettaisiin ja varmasti huolehdittaisiin. Ehkä ei ihan aiheesta tämä eepos, mutta sattui juuri tälläinen nuori kohdalle, kun lueskelin tätä palstaa valvoessani hänen untaan.
ihmiskunta saastuttaa ympäristönsä ja kuluttaa sitä liikaa. Ei voi elää päivääkään hyvällä omallatunnolla, kun eläinkunta ja kasvikunta voi huonosti. Lisäksi oma ja läheisten terveys on koetuksella. Tämän asian kohentamisessa olisi elämäntehtävää monelle. Ihmisten pitäisi TOUHUTA VÄHEMMÄN ja rakastaa enemmän. Rakastaa myös luontoa ja luonnon terveyttä. Rakkaus ei tuhoa eikä saastuta. Onko eroa elämäntarkoituksella ja elämäntehtävällä. Se jolla on kutsumuksen omainen elämäntehtävä tuntee elämänsä tarkoitukselliseksi. Läheiseni vähän ennen kuolemaansa elvytyksen jälkeen tajuttomuudesta hetkeksi palattuaan, kertoi voimakkaasta kokemuksestaan, että ainoa tärkeä asia elämässä on rakkaus. Hän oli kauhean tuskissaan kun tiesi sen vasta nyt,kun ei mitään ollut enää tehtävissä ja peloissaan, ettei häntä oteta siitä syystä kuolemassa vastaan. Hän ei ollut uskovainen, mutta sai kuitenkin elvytyksessä tällaisen kokemuksen. Olisi mukava tietää mitä ajatuksia peruskoulussa tarjotaan lapsille elämäntarkoituksesta, ja entä rippikoulussa, vai eikö mitään? Onko elämäntarkoituksellisuuden/tarkoituksettomuuden kokemus niin henkilökohtainen asia, ettei siitä voi edes puhua.Onko se niin vaikea asia, että se on yhteiskunnallekin tabu, josta ei saa puhua. Masentuisiko koko ihmiskunta jos asiasta alettaisiin puhua, ja löytyisikin pelkkää tyhjää. Tyhjyyden pelkoko ajaa ihmiskunnan yksilöineen kaikkeen vahingoittavaan ja turhaan touhotukseensa.
Olen samaa mieltä, että elämän tärkeimpiä tarkoituksia on rakkaus.
Itse olen saanut kokea hyvin syvän, aidon rakkauden. Ystävättäreni kertoi 1. lapsensa syntymän jälkeen että nyt hän ymmärtää mitä rakkaus on. Väitti myös, ettei lapseton voi sitä käsittää. Minäpä väitän, että olen onnistunut toisessa ihmissuhteessani siis löytämään sen rakkauden mistä hän ei ennen lapsensa syntymää tiennyt mitään.
Joku rakastaa miestään ja joku Jeesusta. Ihaninta on kuitenkin se, että rakkaudesta saa voimaa.
-rakastavaa miestään rakastava lapseton nainen
Olen samaa mieltä siitä, että rakkaus on elämän kantava voima, ja lopulta ainoa asia, joka meistä jää jäljelle kun kuolemme. Mikään muu ei ole tärkeämpää elämässä, ja usein huomaamme sen liian myöhään.
En tarkoita rakkaudella pelkästään miehen ja naisen tai vanhempien ja lasten välistä rakkautta, vaan rakkautta elämää ja siten kaikkea elollista kohtaan itse ja muut ihmiset mukaan luettuina. Rakastavat tekomme, sanamme ja olemassaolomme jäävät elämään kuoltuamme, elleivät jälkeläisissämme, niin niissä ihmisissä ja elollisissa olennoissa, joiden kanssa olemme olleet tekemisissä. Rakkaus ei kuole koskaan, eikä se ole vain läheisissä ihmissuhteisa elävien yksinoikeus.
Kun minä mietin ketkä tuntemistani ihmisistä säteilevät elämäniloa ja rakkautta eniten ympäristöönsä, on heistä suurin osa lapsettomia ja jopa naimattomia. He ovat kaikki äärimmäisen välittäviä, huolehtivia ja rakastavia ihmisiä, jotka kantavat vastuuta itsensä ja läheistensä lisäksi myös luonnosta ja eläimistä.
Näin sana itsekkyys yhdistettynä lapsettomuuteen kuulostaa todella kaukaa haetulta. Ehkä koko sana itsekkyys pitäisi määritellä uudelleen. Mitä se tarkoittaa ja onko se edes niin negatiivinen asia jollaisena se yleensä tuodaan esiin?
sanotaan itsekkäiksi koska he eivät halua antaa isoa osaa ajastaan lapselleen. Lapsellisia epäitsekkäiksi koska epäitsekkyyttä MUKAMAS oppii lastensa kautta. Paskat oppii sanon minä. Mitä se sitten on, kun aina omia lapsiaan puolustellaan ja kaikki on toisen äidin lapsen vika. Ja muiden lapset on huonosti kasvatettu, niillä ei ole tarpeeksi rajoja. "Minä, vain minä osaan kasvattaa parhaiten...."
Elämän tarkoituksesta voi puhua kahdelta eri kannalta. On se maailmaan ja kaikkeen elolliseen liittyvä ajattelu, ja henkilökohtainen puoli. Mulle se ei ainakaan ole lapset....