Kerro, milloin olet ollut niin vaarallisessa tilanteessa, että olet kokenut kuoleman pelon!
******
Olin palannut koulukaupungistani keväällä 16-vuotiaana viettämään kesälomaa kotiini
ja tiesin sisareni saamasta vauvasta
sekä siitä, että hän oli pyytänyt minua avukseen lapsen 'ammaksi' sitä hoitamaan, kun tulen kotiin.
Ilomielin menin ja hoidin hyvin vauvaa, (nykyistä matematiikan maisteria) siellä ohi ristiäistenkin, siis pitkään, mielelläni, pidin vauvasta tosi paljon ja minusta tuli sen kummikin.
Kotiin lähdön aamuna oli kaikki pienet 'tillbehörini' pakattuna reppuuni, katsoin bussirahat valmiiksi ja halauksin ja vilkutuksin lähdin.
Pihalla odotti yllättäen siskoni miehen veli moottoripyörineen, pitkä mies ja ikää 15-vuotta,
ja tarjosi kyydin kotiin.
Istuin taakse, oudosta pojasta oli hankalaa pitää kiinni, tie oli paikoin töyssyinen, - ja poika halusi näyttää, miten kovaa hän osaa ajaa uudella pyörällään.
Muistan koko kolmenkymmenen kilometrin matkan olleeni peloissani, välillä aivan varma, että putoan, aamulla oli aika kylmäkin, olin pukeutunut bussimatkaa varten.
Kun vihdoin kurvattiin kotipihaani, otin kassini ja juoksin eteisestä suoraan yläkertaan, enkä enää näyttäytynyt, vaikka poika oli aamukahvilla meillä siellä alhaalla.
Elämäni kauhein kokemus.
*******
Kerro omasi!
******
Olin palannut koulukaupungistani keväällä 16-vuotiaana viettämään kesälomaa kotiini
ja tiesin sisareni saamasta vauvasta
sekä siitä, että hän oli pyytänyt minua avukseen lapsen 'ammaksi' sitä hoitamaan, kun tulen kotiin.
Ilomielin menin ja hoidin hyvin vauvaa, (nykyistä matematiikan maisteria) siellä ohi ristiäistenkin, siis pitkään, mielelläni, pidin vauvasta tosi paljon ja minusta tuli sen kummikin.
Kotiin lähdön aamuna oli kaikki pienet 'tillbehörini' pakattuna reppuuni, katsoin bussirahat valmiiksi ja halauksin ja vilkutuksin lähdin.
Pihalla odotti yllättäen siskoni miehen veli moottoripyörineen, pitkä mies ja ikää 15-vuotta,
ja tarjosi kyydin kotiin.
Istuin taakse, oudosta pojasta oli hankalaa pitää kiinni, tie oli paikoin töyssyinen, - ja poika halusi näyttää, miten kovaa hän osaa ajaa uudella pyörällään.
Muistan koko kolmenkymmenen kilometrin matkan olleeni peloissani, välillä aivan varma, että putoan, aamulla oli aika kylmäkin, olin pukeutunut bussimatkaa varten.
Kun vihdoin kurvattiin kotipihaani, otin kassini ja juoksin eteisestä suoraan yläkertaan, enkä enää näyttäytynyt, vaikka poika oli aamukahvilla meillä siellä alhaalla.
Elämäni kauhein kokemus.
*******
Kerro omasi!
Vastaukset 7
Vanhimmat
Viikonloppumatkalla hyvillä teillä matkanopeudet ovat siinä satasen luokkaa. Kerran edessämme ajoi auto, joka suorilla päästeli ylinopeuksia talla pohjassa, mutta pelkäsi mutkia ja muita autoja. Vauhti putosi silloin aina, joten mieheni piti pitkän ajovälin tähän hemmoon, onneksi.
Se oli ajanut lujaa edessämme olevan suoran ja kadonnut mutkaan.
Kun me tulimme mutkasta, seisoi tiellä mökkitielle vasemmalle vilkuttava auto sekä poikittain sen takana tämä kiirehtijä.
Kiirehtijä ei ollut uskaltanut ajaa kääntyvän auton ohi, vaikka olisi hyvin mahtunut, vaan tehnyt siinä paniikkijarrutuksen. Nyt peitti kokonaan tien, niin että törmäyskurssi oli varma.
Meillä oli matkanopeus, ja vastaan tuli kaksi autoa.
Edessämme oli siis 4:n auton suma.
Miehelläni ei ollut muuta mahdollisuutta kuin väistää vasemmalle kaistalle ohittamaan näitä meidän edessämme seisovia autoja.
Vastaantulijat olivat onneksi nopeälyisiä, ja siirtyivät penkalle.
Tilanne meni ohi hiuskarvankaan katkeamatta, mutta kyllä sydän hakkasi.
Olimme joskus -90 luvulla Sallassa hiihtolomalla.Halusin ehdottomasti käydä Salla-tunturin päällä moottorikelkkakyydillä ,kun sitä tatjottiin.
50 mummonmarkkaa ja kyytiin.En myöskään kehdannut vierasta miestä kovin liki rutistaa(lue=pitää vyötäröstä lujasti kii).Sivussa olevista käsihankeista pidin lujasti kii ja mentiin.
Kun sitten aikani tunturin laelta maisemia ihailtuani ja takaisin alas tultuamme menin ostamaan itselleni olut-tuopin ,niin kädet tärisivät ihan tolkuttomasti.Oli vähällä ettei "ölppi" mennyt ohi suun.
Vieläkin pelottaa se kyyti ,koko ajan olin pudota kyydistä.Ainakin minusta silloin tuntui sellaiselta.
oli sitä aikaa kun oltii 17 v ja pojankoltit ,ne joilla oli varaa omistaa auto 50 luvulla niitä oli vähän . Minäkin aattelin että oo rinsessa ,kun pääsin kyytiin . poika ajoi ja pelotteli minua , aattelin että jos mennään niin mennään yhessä , yks auto kylästa sitten vähempanä.
Westendistä toiselle puolelle kaupunkia Rukoushuoneelle piti iltaisin kävellä,
ja silloin tuli aina isoja laumoja ruotsalaisen koulun poikia vastaani.
He pitivät kovaa meteliä, jo kaukaa kuului heidän tulonsa.
Kun tulin siltä suunnalta yksin ja siis ilman mitään mekkalaa,
pelkäsin hiukan. En halunnut heidän näkevän pelkoani,
siksi aloin korjata kurssiani heihin päin, pelottomasti.
Koskaan ei sattunut mitään.
Ei edes huuteluita, jokunen vihellys perääni,
siinä kaikki!
Kolme vuotta myöhemmin tunsimmekin jo sen verran
toisiamme, että penkkariajelut teimme samalla autolla heidän kanssaan.
Ainoa kerta niiden koulujen historiassa.
Tämä nyt ei ollenkaan sovi tuon otsikon alle,
sillä kuolemankauhusta ei todellakaan ole kyse.
:)
Kahvipirtissä kerroinkin siitä nikillä 'Lounat'.
En edes kuvitellut lähteväni ulos ennenkuin se oli ohitse, sisätiloissahan ei hengenvaaraa ollut.
En ole kokenut vastaavaa.
Iäti ne tapaukset mielessä pysyvät. Ensimmäinen tapahtui lapsena, kouluikäisenä. Kaupunkilaisena en osannut vielä uida, kun maalla kesänviettopaikalla taiteilimme naapuritalon tytön kanssa joen sillankaiteella ja putosin syvänteeseen. Kolmasti - näin muistan - räpiköin syvältä veden alta ottamaan happea ja sitten jotenkin kauhoen rannalle. Ystävättäreni vain naureskeli räpiköintiäni, ei voinut kuvitella, ettenkö osaisi uida. Opinpa uimaan.
Toisella kerralla luulin todella viimeisten hetkieni koittavan. Olin sairaalassa sydäninfarktin jälkeisessä liuotuksessa. Yht´äkkiä huusin, että turpoan sisältä, tukehduttaa, paisun, tukehdun. Olin varma, että kuolen. "Äkkiä vasta-ainetta", sanoi joku ja huoneeseen tuli vipinää. "Sänky" muutettiin pää alaspäin. Kohta uutta piikkiä... - Olin allerginen sille liuotusaineelle, kerrottiin. - Tässä sitä ollaan onneksi vielä. :)
Isompi siskoni oli 6-vuotias ja isoveljemme 22-vuotias. Istuimme polkupyörän takatelineellä
mennessämme veljeni lempipaikkaan uimaan.
"Jalat sivulle, etteivät jää pinnojen väliin!"
Kun pääsimme rantaan, veljeni sanoi, että kumpi kastelee nopeammin, pääsee hänen kyydissään kotiin.
Minulla oli uikkarit valmiina päällä, (kassissa oli leninki ja pikkuhousut), hyppäsin suoraan veteen! Painuin heti pinnan alle, sen muistan, olin silmät auki.
Veljeni hyppäsi pitkissä housuissaan ja siis vaatteet päällään perään, nosti uimarin kuiville
ja kaikki hyvin.
Kyllä hän silti uimassakin kävi, mutta minä en päässyt toiseen kertaan, kuivat vaatteet vain piti vaihtaa päälle.
Takaisin pääsimme kyllä molemmatkin kyydissä, veljen lupaus vain toisen kyydissä pääsemisestä oli lähinnä tarkoittanut kastelun nopeuttamista..
Isoveljiäni ihailin yli kaiken.
:)