Olen 24-vuotias tyttö. Minua kiusattiin koko yläasteen ajan. Joka ikinen aamu heräsin uuteen helvettiin ja laskin päiviä aina seuraavaan viikonloppuun/seuraavaan lomaan. Elämässäni ei juurikaan ollut mitään iloja, elin elämääni paperilla ja kirjoitin paljon. Onneksi ymmärsin olevani nuori vielä, ja että minulla oli koko elämä edessäni. Haaveilin muutosta ulkomaille ja uuden elämän aloittamisesta uudessa ympäristössä. Nuo haaveet turvanani vältyin ehkä itsemurhalta.
Kiusaaminen teki minusta kolmessa vuodessa koko koulun silmissä äärimmäisen sulkeutuneen, hiljaisen ja mielenkiinnottoman ihmisen. Todellisuudessa tiesin olevani kaikkea muuta. Olin kylläkin hyvin kiltti ja alistuvainen: se edesauttoi kiusaajiani iskemään minuun. Kun yläaste loppui, uskalsin vasta alkaa pukeutumaan kuten halusin (murrosiän epävarmuus esti minua laittamasta päälleni mitään erikoista, johon olisin tiennyt kiusaajieni heti iskevän). Päätin lukioon mennessäni, että minusta tulisi juuri sellainen kuin halusin: olin koko vuoden haalinut itselleni vaatteita, joita en uskaltanut vielä yläasteella pitää, aloin meikata ja hankin piilolinssit. Olin äärettömän epävarma itsestäni, koska minua oli lytätty 3 vuotta päivittäisesti, mutta minulla oli vahva tahto nousta suosta eikä onnekseni kukaan luokaltani tullut samaan lukioon. Koulustani tuli kaksi: aina kun näin heidät, menin lukkoon, koska he muistuttivat minua menneestä. He kuitenkin myöhemmin kertoivat, etteivät olleet edes tunnistaneet minua, koska näytin niin erilaiselta (:D!!)
Lukiossa menin rohkeasti juttelemaan hiljaisen näköisille tytöille. En kiusaamisesta johtuen uskaltanut tutustua "koviksen" näköisiin tai muihin "suositumpiin". Vähitellen kuitenkin itsevarmuuteni kasvoi ja sain aika laaja-alaisesti kavereita. Olin kuitenkin edelleen äärettömän epävarma enkä varmaan olisikaan koskaan voinut luoda kontakteja vastakkaiseen sukupuoleen ilman alkoholin apua. Tämä tapahtui jo ollessani täysikäinen.
Nyt olen 24 enkä enää lainkaan "nössö". Tätä jotkut minuun baarissa törmänneet ex-yläastenaamat tulevat ääneen ihmettelemään. Siitä en pidä. Muutenkaan en tykkää mainostaa mistä olen kotoisin: jos vaikka tuntevatkin jonkun joka tuntee minut Niiltä Ajoilta. Kiusaaminen on minulle edelleenkin niin tiukka paikka, etten ole kertonut siitä edes poikaystävälleni, jonka kanssa olen seurustellut kohta 4 vuotta. Kukaan lähimmistä kavereistanikaan ei tiedä, että olen ollut yläasteella "epäsuosittu". Joskus nauran itselleni, kuinka typerä olen, kun en tuollaista uskalla kertoa. Ja kyyneleet tulevat silmiini, kun muistelen itseäni 10 vuotta sitten. Tekisi mieli juosta itseni luo ajassa taakse ja halata, sanoa: "Selviät kyllä. Elämä on ihanaa. Odota hetki.".
Teille, kaikki kiusaamisesta kärsivät, tahdon toivottaa oikein paljon voimia. Vaikka ei siltä tuntuisi, niin kyllä sen pahan selkä jossain välissä taittuu ja olette voittaneet. YMPÄRISTÖNVAIHDOS auttaa. Se, että oikeasti voitte aloittaa alusta jossain, missä kukaan ei tunne teitä ja olette valmiit taistelemaan, vaikka kiusatun itsetunnolla ei ole heti niin helppo luottaa/tutustua ihmisiin. Jaksamisia, ei tuo helvetti ole ikuinen.
Hyvää syksyä!
Kiusaaminen teki minusta kolmessa vuodessa koko koulun silmissä äärimmäisen sulkeutuneen, hiljaisen ja mielenkiinnottoman ihmisen. Todellisuudessa tiesin olevani kaikkea muuta. Olin kylläkin hyvin kiltti ja alistuvainen: se edesauttoi kiusaajiani iskemään minuun. Kun yläaste loppui, uskalsin vasta alkaa pukeutumaan kuten halusin (murrosiän epävarmuus esti minua laittamasta päälleni mitään erikoista, johon olisin tiennyt kiusaajieni heti iskevän). Päätin lukioon mennessäni, että minusta tulisi juuri sellainen kuin halusin: olin koko vuoden haalinut itselleni vaatteita, joita en uskaltanut vielä yläasteella pitää, aloin meikata ja hankin piilolinssit. Olin äärettömän epävarma itsestäni, koska minua oli lytätty 3 vuotta päivittäisesti, mutta minulla oli vahva tahto nousta suosta eikä onnekseni kukaan luokaltani tullut samaan lukioon. Koulustani tuli kaksi: aina kun näin heidät, menin lukkoon, koska he muistuttivat minua menneestä. He kuitenkin myöhemmin kertoivat, etteivät olleet edes tunnistaneet minua, koska näytin niin erilaiselta (:D!!)
Lukiossa menin rohkeasti juttelemaan hiljaisen näköisille tytöille. En kiusaamisesta johtuen uskaltanut tutustua "koviksen" näköisiin tai muihin "suositumpiin". Vähitellen kuitenkin itsevarmuuteni kasvoi ja sain aika laaja-alaisesti kavereita. Olin kuitenkin edelleen äärettömän epävarma enkä varmaan olisikaan koskaan voinut luoda kontakteja vastakkaiseen sukupuoleen ilman alkoholin apua. Tämä tapahtui jo ollessani täysikäinen.
Nyt olen 24 enkä enää lainkaan "nössö". Tätä jotkut minuun baarissa törmänneet ex-yläastenaamat tulevat ääneen ihmettelemään. Siitä en pidä. Muutenkaan en tykkää mainostaa mistä olen kotoisin: jos vaikka tuntevatkin jonkun joka tuntee minut Niiltä Ajoilta. Kiusaaminen on minulle edelleenkin niin tiukka paikka, etten ole kertonut siitä edes poikaystävälleni, jonka kanssa olen seurustellut kohta 4 vuotta. Kukaan lähimmistä kavereistanikaan ei tiedä, että olen ollut yläasteella "epäsuosittu". Joskus nauran itselleni, kuinka typerä olen, kun en tuollaista uskalla kertoa. Ja kyyneleet tulevat silmiini, kun muistelen itseäni 10 vuotta sitten. Tekisi mieli juosta itseni luo ajassa taakse ja halata, sanoa: "Selviät kyllä. Elämä on ihanaa. Odota hetki.".
Teille, kaikki kiusaamisesta kärsivät, tahdon toivottaa oikein paljon voimia. Vaikka ei siltä tuntuisi, niin kyllä sen pahan selkä jossain välissä taittuu ja olette voittaneet. YMPÄRISTÖNVAIHDOS auttaa. Se, että oikeasti voitte aloittaa alusta jossain, missä kukaan ei tunne teitä ja olette valmiit taistelemaan, vaikka kiusatun itsetunnolla ei ole heti niin helppo luottaa/tutustua ihmisiin. Jaksamisia, ei tuo helvetti ole ikuinen.
Hyvää syksyä!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Toivon todella kovasti, että kukaan ei joudu tuollaiseen kiusaushelvettiin. Kuinka et puhunut asiasta kunnolla lähipiirissäsi? Ei saa tuollaista asiaa ikinä hyväksyä.
häpesin asiaa liikaa silloin, nyt.. kai häpeän vieläkin. tyhmää, mutta kiusaamisen kokeneella voi olla näin huono itsetunto. nyt olisin tosin toki valmis puhumaan asiasta vuolaammin, kun tapahtuneesta on kulunut aikaa.
lukion aloittaessani en myöskään halunnut, että uudet tuttavuuteni saisivat tietää mitään menneisyyden minästäni, jota vihasin, koska se ei ollut sellainen, mikä oikeasti olin/olen. en halunnut kertoa, että olin ollut koulukiusattu, koska ajattelin sen määrittävän liikaa kuvaa minusta. tyhmää tietysti oli, että en ole kertonut näistä asioista sitten koskaan ja ettei kukaan tiedä. ehkä joskus kerron. tai kerroinhan jo: täällä :)
luettuani viestisi tunnistin heti itseni... minun tarinani on ollut aika samanlainen! koko yläasteen en saanut olla oma itseni ja lopulta se meni ihan hirveäksi: olin eristetty ja epäpidetty. kaikki ajattelivat minusta negatiivista. se oli kamalaa. nyt olen juuri aloittanut lukion mutta en vieläkään ole löytänyt ystäviä mutta oma itseni uskallan vähän paremmin olla. -ja pukeutua niinkuin haluan. ja sehän on pääasia, että on oma itsensä, edes jotenkin.
Kirjoitat tosi hienosti, jopa itse löydän samanlaisia vaiheita omasta elämästäni, käyn vasta yläastetta ja varsinkin ensimmäinen vuosi siellä oli järjettömän kamala. Oma luokkani ei hyväksyt minua. (enkä usko että hyväksyy jatkossakaan, ainakaan tyttöjen suhteen)yritän löytää elämästä aina ne pienet, ja kauniimmat hetket. niistä nautin ja samalla tiedostan, että jotkin hetket eivät ole ikuisia niinkuin esim. yläaste.
joo, yläaste ei todella, luojan kiitos, ole ikuista;)! vuosiluvusta päätellen olet ysillä. itse muistan ysin viimeisen päivän yhtenä elämäni onnellisimmista. sitä VAPAUDEN TUNNETTA! tiesi, ettei koskaan enää tarttenut tavata niitä paskiaisia. siitä alkoi elämä.
hienoa, että löydät elämästäsi kauniita hetkiä nytkin, vaikkei ole helppoa. se on tosi hyvä merkki! ja USKO UNELMIISI! elämä on siitä hassua, että ajan kanssa kärsivällisyydellä monista haaveista saattaa tulla totta. niin on käynyt itselle ja muillekin tuntemilleni;).