Köyhän lapsuuden

Hevosrattailla oli kalalaatikot ja se huuteli kalaa, kalaa. Kotirouvat tuli sitä ostamaan, kun kohdalle sattui. Se tuli toriajan jälkeen. :-)

Niinpä niin,lähin puhelin,autotie,kauppa ja sähköt 8,5 km.
Kirkonkylään 20 km,kauppalaan 48 km ja kaupunkiin 120 km.
Linjuri alkoi kulkemaan joskus 50:ä luvun puolessa välissä.
Siitä ne sitten pikkuhiljaa sähköt,puhelin,kauppa
ja maantie läheni,muttei onnikka,se kulki vain
edelleen entistä reittiään mutta kuitenkin
kaksikertaa päivässä.

Maantie ja sähköt pysyy edelleen paikoillaan.
Puhelinlangat on kääritty nippuun,kauppaa ei ole
ja onnikka ei enää kulje.

Siinä se synnyin seudun kehityksen kaari.

Materiaalinen köyhyys ei ole todellista köyhyyttä. Todellista köyhyyttä on rajattomat mahdollisuudet joita ei käytetä oikein.
Niukkuus jopa saa ihmisen käyttämään kaikkia ominaisuuksiaan, samalla kehittyvä lapsi vanhempien kanssa kehittää huomaamataan itseään.

Niin syntyvät elämässä selviytyjät.
On niin helppo syyttää olosuhteita ja Tarja Halosta, yleensä muita omasta pahasta olosta ym.
Esimerkkinä erään perheen todellinen varattomuus ja etäisyys kouluista ym. Perheen lapset saivat stipendejä koulumatkojen kustannuksiin, vaatteet kiersivät, paikattiin, parsittiin eikä hävetty mitään.
Nämä lapset antavat nyt yhteiskunnalle paljon, inhimillisyyttä, huippuälykkäinä suorittaneet osansa moninkertaisesti yhteiskunnan kokoknaishyvinvointiin.
Tärkeintä on tyytyväinen ihminen.
Elävät onnellisesti, pienet nipistykset eivät saa kiukkuilemaan ympäriinsä. He ovat löytäneet paikkansa ja ovat perhellisiä tai perheettömiä, yksikään heistä ei ole eronnut.
Lapaset ja lapsenlapset eivät mällää rahassa, vanhempansa haluavat heidän itse oppivan elämänsä järjestämisen. Lämmin suhde ihmisten välillä, yhdessä toimiminen, elämän arvon oivaltaminen ovat olleet ohjenuorana.

Tulee aikoja tulee tapoja....poimi oma tapasi ja toimi sen mukaan.

kyllä erota saa silti onnistua.

Koskaan ei tiedä elämässä miten käy ja jos vaikka toinen puoliso rakastuu tai muuttuu väkivaltaseksi niin ero on ihan oikein.

Tuo pakko olla yhdessä vaikka mitä tapahtus on kyllä aikamoista vankeutta josta onnellisuus on kaukana.

Pyrkimyksen parempaan, ja lujan tahdon.

synnyttänyt kädentaitoja joilla voi poikia kotiinpäin tai muuttaa rahaksi, siis lisäansioksi.

..äiti. Lapsuutemme kasvattajamme oli hyvä ja tiukka äiti. Sananlaskuja soveltaen hän neuvoi, ohjasi ja antoi tukensa meille lapsille. Niin, kuin silloisessa elämäntilanteessa se oli mahdollista. "Tavat ne on jotka ihimisen kaunistaa" ja "sen erestäs löyrät minkä taakses jätät" tai "ei sitä päivää tiärä surra mitä nähäny ei oo". Koulukiusattuna itkien kotio tullessa äitini ykskantaan sanoi "ei haukku haavaa tee, kun ei rakki purra saa", tekihän se haavat, ovat hyvin arpeutuneet.
Muistan vielä yhden äidin ohjeen. Olimme hiukan aiemmin muuttaneet uuteen kotiimme. Naapurustossa oli kaksi samanikäistä poikaa, kuin omat lapsenikin olivat. Ensikertaa tavatessaan lapset huutelivat toisilleen ja alottivat tappelunujakan. Me äidit moitimme toistemme lapsia huonosta käyttäytymisestä. Siihen äitini tokaisi tuimaan tapaansa "ei mukulaan riitojen takia pirä aikuusten ruveta riitelemähän. Riirelköön mukulat riitansa, pysykää aikuuset eros niistä riiroosta".
Tästä naapurin lasten äidistä tuli paras ystäväni ja myöhemmin nuorimmaiseni kummitäti. Vieläkin joskus naureskelemme tapaamistamme.

Lapsuudessamme opimme juuri kädentaidot ja kuinka selviydytään tiukoissakin tilanteissa sekä tavat kuinka asioita tulee hoitaa.
Niin, vaikka aineellisesti oli hyvin köyhää, henkinen anti oli riittävää. Loppu on ollut itsestämme kiinni, kuinka hyvin olemme perintöämme käyttäneet ja onnistuneet sitä siirtämään omille lapsillemme.

perintönä. Kävin kotikylällä ja kaikenmailman muistot tuli mieleen, oliskohan ne niitä perintöjä?