Osataanko teidän mielestänne kouluissa ja muissa suurissa ryhmissä ottaa myös ujoja ja hiljaisia ja syrjäänvetäytyviä oppilaita huomioon?
Ujoushan on hyväksyttävä luonteenpiirre siinä missä muutkin, mutta ujous voi myös pahimmilaan olla todella vaikea ongelma, jos se aiheuttaa kovasti ahdistusta, yksinäisyyttä, koulupelkoa, lintsaamista, estää elämästä normaalia elämää, aiheuttaa kiusatuksi tulemista yms. Ujolla voi olla siis yhtä pahoja ongelmia kuin vaikkapa luokan kovaäänisimmällä lapsella, joka riehuu ja ei pysy paikallaan minuuttia kauempaa. Ujon ongelmat vain eivät näy päällepäin ja siksi ne on helppo unohtaa tai olla huomaamatta.
Miten teillä, jotka olette ujoja olleet tai joilla on kovin ujo lapsi tai olette opettajia/muita lasten kanssa työskenteleviä, on osattu myös ujot lapset ottaa huomioon?
Mielestäni vaatii todella paljn ammattitaitoa osata huomioida myös "näkymättömät" lapset, lapset jotka eivät tietenkään oikeasti ole näkymättömiä, mutta jotka helposti jäävät sellaisiksi, jos huomiota vie liikaa remuavat lapset.
Se on kurja tunne, kun jää aina ulkopuoliseksi tai ei saa kaipaamansa huomiota, koska on niin ujo ja hiljainen. Helposti siinä vain käy niin, että jos ryhmässä on 1 ujo ja 4 sellaista, joiden paimentamiseen menee kaikki aika tai jotka puhua pälpättävät, niin ujo jää ilman huomiota, jos häntä ei osata vaikkapa kysymyksillä ottaa mukaan.
Mitä mieltä te olette aiheesta ja minkälaisia kokemuksia teillä on?
Tiedetäänkö mielestänne kouluissa tarpeeksi esimerkiksi ujoudesta, sosiaalisten tilanteiden pelosta lapsilla ja selektiivisestä mutismista (valikoiva puhumattomuus)?
Ujoushan on hyväksyttävä luonteenpiirre siinä missä muutkin, mutta ujous voi myös pahimmilaan olla todella vaikea ongelma, jos se aiheuttaa kovasti ahdistusta, yksinäisyyttä, koulupelkoa, lintsaamista, estää elämästä normaalia elämää, aiheuttaa kiusatuksi tulemista yms. Ujolla voi olla siis yhtä pahoja ongelmia kuin vaikkapa luokan kovaäänisimmällä lapsella, joka riehuu ja ei pysy paikallaan minuuttia kauempaa. Ujon ongelmat vain eivät näy päällepäin ja siksi ne on helppo unohtaa tai olla huomaamatta.
Miten teillä, jotka olette ujoja olleet tai joilla on kovin ujo lapsi tai olette opettajia/muita lasten kanssa työskenteleviä, on osattu myös ujot lapset ottaa huomioon?
Mielestäni vaatii todella paljn ammattitaitoa osata huomioida myös "näkymättömät" lapset, lapset jotka eivät tietenkään oikeasti ole näkymättömiä, mutta jotka helposti jäävät sellaisiksi, jos huomiota vie liikaa remuavat lapset.
Se on kurja tunne, kun jää aina ulkopuoliseksi tai ei saa kaipaamansa huomiota, koska on niin ujo ja hiljainen. Helposti siinä vain käy niin, että jos ryhmässä on 1 ujo ja 4 sellaista, joiden paimentamiseen menee kaikki aika tai jotka puhua pälpättävät, niin ujo jää ilman huomiota, jos häntä ei osata vaikkapa kysymyksillä ottaa mukaan.
Mitä mieltä te olette aiheesta ja minkälaisia kokemuksia teillä on?
Tiedetäänkö mielestänne kouluissa tarpeeksi esimerkiksi ujoudesta, sosiaalisten tilanteiden pelosta lapsilla ja selektiivisestä mutismista (valikoiva puhumattomuus)?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ystäväni (poika) oli erittäin ujo ja jotenkin "hauras" persoona. Hänelle teki todella hyvää kun hän alkoi harrastaa teatteria. Siis näyttelemään. Tämän jälkeen hän pystyi (ehkä roolien?) avulla esiintymään ja olemaan avoimempi.
Jotkut ovat sitä mieltä, että ujoja pitää vain ymmärtää eikä heitä pitäisi ohjata ujoudesta pois päin. Minusta ujoudesta on niin paljon haittaa koulussa ja vielä enemmän työelämässä, että vanhempien ja lapsen tulisi tehdä kaikkensa ongelmien ehkäisemiseksi. Ujouden aiheuttamista käyttäytymismalleista voi oppia pois.
Aloittaja on todella tärkeän aiheen kimpussa. Itse olin ujo koululainen etenkin opettajan vaihdon jälkeen. Koulumeni hyvin, osallistuin tunneilla ja opettaja kysyi minulta usein, mutta teki ison numeron siitä, miten hiljainen ääni minulla on. Se mykisti joksikin aikaa, kunnes aina pakottauduin viittaamaan.
Olen ammattikasvattaja, tavannut useita kanssakasvattajia, jotka pitävät ujoutta vammana ja asiana, josta on nopeasti päästävä eroon. He saattavat pistää lapsen väkisin tekemään esitelmiä, haukkua takanapäin vetämättömäksi tai nynnyksi. Useinkaan asiat eivät tällä korjaudu.
Oma ujouteni on edelleen olemassa, tai ehkä se on muuttanut muotoaan hitaasti lämpiävyydeksi. En enää, koska olen kohta viiskymppinen, arkaile tuoda esiin omia mielipiteitäni, mutta en myöskään tahdo tuoda esille niitä ensimmäisenä vaan odotan keskustelussa sopivaa kohtaa ja haluan varmistua, ettei joukossa ole kärkkäitä toisten teilaajia mukana. Porukoihin pääseminen ja tottuminen vie useamman vuoden ennen kuin tunnen oloni kotoisaksi ja ajattelen, että on jo luontevaa sanoa asioita.
Ihmettelen kovasti aikuisia, jotka pitävät jopa omia ujoja lapsiaan jotenkin epäonnistuneina. He eivät selvästikään osaa antaa ujolle lapselle tämän tarvitsemaa tarkkailijan roolia tai aikaa tutustua tilanteeeseen ennen mukaan ryntäämistä.
Vuosikausia ihmisiä enemmänkin tarkkailleena kuin seurustelukavereina pitäneenä minusta onkin tullut erittäin tarkkasilmäinen havainnoija ihmisten käytöksen suhteen. Tunnistan esimerkiksi aika hyvin rehellisen ja toisaalta valheellisen puheen, osaan rohkaista joukossa hiljaisempia, huomaan heti, jos jollekin on sattunut jotain ikävää tai jos hän on vaikkapa kuullut asian, josta yhdessä puhutaan, mutta teeskentelee muuta.
Ihmissuhdetyössä tästä on hyötyä. Nykyaikana arvostetaan liikaa entisajan helppoheikkityyppiä niin kuin Hesarissa taannoin sanottiin.
Kyllä kuule ujos on luonteenpiirre joissakin ihmisissä. Ei ujoutta voi kokonaan poistaa. Ujos ei sitä paitsi ole edes mikään ongelma. Tärkeintähän on vain, että ujo ihminen voi tuntea olonsa mukavaksi työympäristössä.
Hei.
Minulla on juuri ekaluokan aloittanut poika joka on arka ja ujo, joka useasti purkautuu sosiaalisissa tilanteissa riehumisena. Esim jos kotiin tulee vieras/vieraita riekkuminen ja villeys iskee pikkuhiljaa ja menee joskus aivan mahdottomaksi. Me kylässä ollessamme poika turvautuu minuun (oudoimmissa paikoissa) kyhnyttää minussa kiinni, roikkuu, repii puseroani ja riekkuminen alkaa siitä pikkuhiljaa.
Ongelmia ollut myös eskarissa, ja nyt koulussa on pikkuhiljaa ruvennut vallattomaksi.
Pojan arkuus on joskus niin vahvaa että ei uskalla mennä edes naapurin lasta pyytämään ulos, ilma minua. Nyt pitäis alkaa irtautumaan kunnolla äidistä ja kulkea koulusta itse kotiin.. mutta minun ei auta kuin lujasti uskoa että se lapseltani onnistuu.
Kun poika kaverinsa luona leikkimässä on kuulemma oikein kiltisti ja käyttäytyy asiallisesti.. mutta jos minä siinä olisin niin roikkuisi minussa ja jne. Kaupassa käynnit yhdessä on joskus niin tuskaisia että olen miettinyt että huomattavasti helpommalla pääsisin jos en häntä ota mukaan. Kotona kahden ollessamme käyttäytyy myös asiallisesti eikä pahemmin "seinille hypi" mutta kummallista tahallaan minun ärsyttäminen ruokapöydässä.. saattaa leikkiä ruualla tahallaan, jne.. ja kun vien pois pöydästä niin siitähän itku syntyy ja maanittelu "en mä enää" ja "arestin jälkeen saattaa sama jatkua. Ja kun jotain pyydän tekemään tai jonnekin ollaan menossa niin häntä saa pyytää niin moneen kertaan että lopulta pitää suuttua. Ns. arestiportaissa on poika istunut tämän tästä rauhoittumassa. Ja nyt viimeisin ongelma, pojalla löytyy myös temperamenttiä mutta sillä huonolla tavalla.. ei siedäkään joitai vastoin käymisiä (lasten keskeisiä nahisteluja) ja saattaa nyrkki heilahtaa.
Olen käynyt poikani kanssa perheneuvolassa jo vuoden mutta tuntuu ettei sieltä mitään neuvoja saa vaan siellä käyn vain purkamassa sydäntäni. Itselläni alkaa olemaan kohta hermot niin tiukilla ja väsymys tähän kun en keksi mitään keinoa millä saisin poikani rauhottumaan ja voittamaan pahimman arkuutensa.
Vinkkejä?