vielä muutama kuukausi sitten ahdisti se, etten ollut koskaan seurustellut. toivoin eniten koko maailmassa, että löytäisin jonkun pojan, kelpaisin jollekin juuri tällaisena jne. olin jo aika varma, että tulen elämään koko loppuelämäni vanhana piikana, koska kontaktit vastakkaiseen sukupuoleen oli ihan mitättömiä.
no nyt kesälomalla ihan yllättäen tapasin pojan, joka teki aloitteen (aika uskomatonta, luulin ettei mulle koskaan tapahtuis mitään sellaista). olin oikeasti maailman onnellisin tyttö, ne ensitreffit ja suudelmat ja muut... just sellasta, mistä olin haaveillut ja nyt ne kävi toteen.
noi ekat tapaamiset oli mun elämäni maailman parasta aikaa, mutta nyt 3 kk:n seurustelun jälkeen mua on alkanut ahdistaa ihan älyttömästi. tykkään oikeesti tosi paljon tästä pojasta ja sen seurasta ja kyseinen ihminenkin onkin päällimmäisenä mun mielessä illalla kun menen nukkumaan ja ensimmäisenä aamulla, kun herään. meillä ei ole periaatteessa mitään ongelmaa, en vaan tiedä mikä mua vaivaa.
oon vaan ihan sekaisin. välillä tunnen olevani niin onnellinen, hetken päästä saatan pillittää ja toivoa mun säälittävää ja yksinäistä entistä elämää takaisin. eilen poika sanoi mulle ensimmäistä kertaa rakastavansa mua ja mä en osannut vastata siihen mitään. koko elämäni oon niin toivonut, että joku joskus sanois mulle noin ja sitten kun se tapahtuu, niin mulle tulee ihan kamalan surullinen olo ja kyyneleet puskee silmiin.
välillä oikeasti toivon, etten olisi koskaan edes tavannut ketään. olisin jäänyt kaikesta hyvästä paitsi, mutta toisaalta vihaan näitä ahdistuksen puuskia, joita tulee koko ajan.
no nyt kesälomalla ihan yllättäen tapasin pojan, joka teki aloitteen (aika uskomatonta, luulin ettei mulle koskaan tapahtuis mitään sellaista). olin oikeasti maailman onnellisin tyttö, ne ensitreffit ja suudelmat ja muut... just sellasta, mistä olin haaveillut ja nyt ne kävi toteen.
noi ekat tapaamiset oli mun elämäni maailman parasta aikaa, mutta nyt 3 kk:n seurustelun jälkeen mua on alkanut ahdistaa ihan älyttömästi. tykkään oikeesti tosi paljon tästä pojasta ja sen seurasta ja kyseinen ihminenkin onkin päällimmäisenä mun mielessä illalla kun menen nukkumaan ja ensimmäisenä aamulla, kun herään. meillä ei ole periaatteessa mitään ongelmaa, en vaan tiedä mikä mua vaivaa.
oon vaan ihan sekaisin. välillä tunnen olevani niin onnellinen, hetken päästä saatan pillittää ja toivoa mun säälittävää ja yksinäistä entistä elämää takaisin. eilen poika sanoi mulle ensimmäistä kertaa rakastavansa mua ja mä en osannut vastata siihen mitään. koko elämäni oon niin toivonut, että joku joskus sanois mulle noin ja sitten kun se tapahtuu, niin mulle tulee ihan kamalan surullinen olo ja kyyneleet puskee silmiin.
välillä oikeasti toivon, etten olisi koskaan edes tavannut ketään. olisin jäänyt kaikesta hyvästä paitsi, mutta toisaalta vihaan näitä ahdistuksen puuskia, joita tulee koko ajan.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Samalta mustakin tuntuu.
Taitaa olla aika yleistä. :/
Nuorten mielenterveysongelmat ovat lisääntymään päin.
Voi ei
Saakos sun ikää kysyä? Itsekään en oo seurustellu ja ikää 18
täytän siis kohta 18. 89, mutta loppuvuodesta syntynyt.