mulla on sellanen "ongelma", jos tää nyt ongelma onkaan, et mun äiti ei siedä mun poikaystävää, joka on ½vietnamilainen...
se on sanonu mm:
"sen kanssa sä et lapsia rupea tekemään...ne lapset vaan siitä kärsii"
"tiedäthän sinä, että sinulla olisi vientiä muillekin, kuin sille S:lle"
"ei siihen ensimmäiseen, joka sun läheisyyteen tulee, kannata noin sitoutua"
tossa ei ollu ees kaikki...
noin se puhuu mun kihlatustani, jonka kanssa mä tulevaisuudesssa meen naimisiin, hankin lapsia ja jonka kanssa mä haluaisin elää koko elämäni...
mitä mun pitäis tehdä...???
se on sanonu mm:
"sen kanssa sä et lapsia rupea tekemään...ne lapset vaan siitä kärsii"
"tiedäthän sinä, että sinulla olisi vientiä muillekin, kuin sille S:lle"
"ei siihen ensimmäiseen, joka sun läheisyyteen tulee, kannata noin sitoutua"
tossa ei ollu ees kaikki...
noin se puhuu mun kihlatustani, jonka kanssa mä tulevaisuudesssa meen naimisiin, hankin lapsia ja jonka kanssa mä haluaisin elää koko elämäni...
mitä mun pitäis tehdä...???
Vastaukset 28
Vanhimmat
kihloihin menon kanssa, olet kuitenkin aika nuori, joten mieli saattaa vielä matkan varrella muuttua moneen kertaan!? ;)
no onhan sitä kihloihin menoa mietitty jo n. vuosi, ettei se mikään hetken mielijohde ole...
en ole näitä ihmisiä, jotka muodin vuoksi tekee mitä vain...
hidastahan vähän tahtia. olet kuitenkin aika lapsi vielä. tuttu klisee,mutta elämääsi tulee vielä varmasti muita poikia kuin hän. ymmärrän kyllä äitisi huolen..olethan vasta 15v ja elämä vasta edessä...
no ei tää ole kovinkaan hätiköity päätös...
oonhan mä ollut sen S:n kanssa jo melkein 1½ vuotta, eli aika kauan ollaan seurusteltu ja vaan kaksi vuotta meillä on ikäeroa...
ja sitä kihloihin menoa ollaan harkittu jo melkein vuosi...
enkä mä niitä muita poikia kaipaa...
ainoastaan tämän yhden...
ja pieni korjaus tohon tekstiin:
hän on TULEVA kihlattuni ja minä hänen...
Ei ole tarkoitukseni ilkeillä tai mitään sellaista, mutta tuo 1 1/2 vuotta on aika lyhyt aika etenkin noin nuorella iällä. Niitä kriisinpaikkoja suhteeseen tulee väkisinkin, teillä on sellainen ehkä edessä viimeistään opiskelemaan lähtiessä. Seuraava on sitten ammattiin valmistuttua ja töitä hakiessa. Jotkut nuorena alkaneet suhteet kestävät läpi elämän, toiset eivät. Toivottavasti teillä menee asiat onnellisesti.
Mitä äitiisi tulee, niin koita olla välittämättä. Äitisi on eri ajan ihminen. Minunkin vanhempani ovat hyvin ennakkoluuloisia ulkomaalaisia tai sen näköisiä kohtaan, mutta en ole antanut sen estää minun ystävyyssuhteitani. Jos poikakaverisi on kunnollinen, kohtelee sua nätisti ja rakastatte toisianne, niin älä anna äitisi vaikuttaa asiaan. Muutaman vuoden päästä voit jo muuttaa pois kotoa.
joo, no onhan meille niitä kriisejä tullut ja ollaan yhdessä selvitty...
ei meidän suhde niin helposti sammu...
Vanhemmalla väellä saattaa useinkin olla jyrkkiä mielipiteitä muita kansallisuuksia edustavista tai joskus ihonvärinkin mukaan.
Nyt tosin tuntuu, että äitisi puheet eivät johdu niinkään rasismista, vaan lähinnä siitä huolesta, että olet melkoisen nuori.. Vanhemmathan eivät kovin mielellään muutenkaan päästä lapsistaan irti, varsinkaan noin nuorena. Voihan olla, että todella vietettä loppuelämänne yhdessä (semmoistakin nykypäivänä tapahtuu kaikesta huolimatta), mutta useimmiten taitaa kuitenkin käydä vähän ikävämmin. Ehkäpä äitisi yrittää suojella vain surulta ja murheelta ja sen vuoksi sortuu ylilyönteihin?
ei se kyllä mua surulta ja murheelta yritä suojella, tai vastaavaa...
itse se on eroamassa mun isästäni, eikä edes multa mitään kysynyt...
voi olla etttei se ole PELKÄSTÄÄN rasismista kyse, mutta en usko, että murheen ja surun suojelustakaan niin paljoakaan...
se ei yksinkertaisesti tiedä, kuinka paljon me rakastetaan toisiamme...
Miksi äitisi pitäisi kysyä sinulta, alaikäiseltä lapselta, voisiko hän nyt mahdollisesti erota sinun isästäsi? Onko itsekästä haluta itselleen hyvä elämä jolloin jaksaa paremmin paitsi itseään myös muita, omia lapsiaankin?
Haluathan sinä itsekin omaa elämää ominen päätöksinesi, teet ratkaisuja välittämättä äitisi mielipiteestä. Sinä olet kihlautumis-asiaa pohtinut jo kauan jne, mistä tiedät miten kauan äitisi on pohtinut eroa isästäsi ja mikä on se todellinen syy, voihan ólla ettei äitisi sitä halua sinulle sanoa..?
En tiedä teidän perheenne tarinaa, mutta noin yleensä nuoret luulevat, että vanhemmat eivät välitä heistä pätkääkään. Se on täysin väärä luulo.
Surulta ja murheelta ei voi aina ja kaikkialla suojella, ja joskus pitää aikuisenkin valita vaihtoehdoista se vähiten huono, kun sitä parasta tai hyvää ei ole.
Mistä tulee myös käsitys, että aikuiset eivät tiedä mitä on oikea ja todellinen ja Suuri rakkaus? Että se olisi vain teinien ja nuorten oikeus ja kokema, tunne joka kuolee ja kuihtuu ja loppuu kun tulee johonkin tiettyyn ikään tai viimeistään sitten kun tekee ekan muksun?
Ajatteletko nyt, että sitten aikuisena et muista ollenkaan oma nuoruuttasi tunnetiloineen kaikkinen? Miksi kuvitellaan että vanhemmat eivät muistasi omaa nuoruuttaan? Ei - ei siitä tarvitse lapsille kertoa. Miksi pitäisi?! nehän ovat oman elämän henk.koht.asioita.
no jos se ei oo mikään sellanen lapamato joka vaan kerää sossun rahoja niin mun mielestä sillon ei oo mitään valitettavaa, toinen on se että ei oo muslimi ne on aika sikoja naisilleen moni tyttö on kertonut että alkuihastuksen jälkeen lentää kuraa silmille ja paljon tosin ei ole tästä itse kokemusta.
Olet nuori,mutta päätöksesi teet SINÄ itse,ei kukaan muu.Mä tapasin nykyisen kihlattunu vuona 1999,olin 15 vuotias,noin puol vuotta meni täytin 16 ruvettiin seurustelemaan ja kesällä 2001 mentiin kihloihin.Oltiin todella pitkään mietitty ja moneen otteeseen puhuttu asiasta.Hetkeäkään en ole katunnut asiaa! Talvella 2001 muutettiin yhteen.Edelleen ollaan kuin vastarakastuneet(kaverit sanoo niin).Mä en osaa selittää sitä,mut mä TIESIN/TUNSIN,että TÄSSÄ ON MUN ELÄMÄNI MIES,JONKA KANSSA MÄ VIETÄN LOPPUELÄMÄNI JA PERUSTAN PERHEEN! Tässä oli mun juttuni. Jos sä rakastat sitä miestä,niin silloin sä tietät mitä haluat ja mikä on oikein.Kuuntele sydäntäs. No nyt joku sanoo tohon et järkee pitäis kuunnella,mut ne jotka ei ole RAKASTUNUT/RAKASTANEET,ne ei tunne/tiedä rakkautta. Voimia sinulle :)
mä tunnen ihan samoin sitä mun kultaani kohtaan...
lämmittää kummasti pelkkä sen mun kultani ajatteleminenkin...
joka kerta kun mä katson sen silmiin, mä näen meidän yhteisen, ihanan tulevaisuuden...
vaikka meillä onkin välillä riitoja, niin kyllä me niistä selvitään...
Tuolla joku jo kirjoittaa, että ne jotka eivät ole rakastuneet/rakastaneet jne eivät tiedä mitä on todellinen rakkaus tai tommosta vastaavaa...
Niin, että aikuiset eivät tietäisi mitä rakkaus on vain siksi, että ovat jo aikuisia ja eri sukupolvea??? Teiniajattelua!
Olet vasta 15 vee ja se on tosi vähän. Elämä tuo mukanaan vaikka mitä vielä. Muutut, jo 5 vuoden päästä olet toisenlainen, ajattelet toisella tavalla - samoin poika. Myös kroppa muuttuu... 1½ vuotta on vielä sitä aikaa jolloin ollaan rakastuneita, se on sitä onnen huumaa. Sitä kestää 2 v, jopa 3 v. Sitten pitäisi alkaa rakastamaan, tulee arki. Moni jo nuorena aloitettu suhde sen siis kestää, mutta ei kaikki.
Kihlautuminen on lupaus avioliitosta. Ei kait sellaista päätöstä voi 15 v tehdä, kun päätös tulevasta ammatistakaan ei aina ole selvä, tai jos onkin, se saattaa (ja nykyaikana melko varmaan) vaihtuu elämän myötä.
Olisin itsekin huolissani, jos vm-88 lapseni seurustelisi noin vakavasti jo nyt!!! Sallin toki seurustelun, mutta en sellaista joka on NOIN vakavalla ajatuksella, suunnitellaan jo perhettä ja lapsia ja avioliittoa kihlautumisen myötä!! Riippumatta siitä kuka ja mitä on seurustelukaverina.
Itsekin nuoruuden eläneenä - ja muistan sen muuten hyvin! - olen sitä mieltä että nuorena kuuluu olla ns. harjoittelusuhteita, mutta sen ensimmäisen kanssa ei nyt heti kannata höngätä loppuelämän suhteeseen.
Kehoittaisin minäkin lastani harkitsemaan ja vakavasti, onko kihlaus nyt se oikea ratkaisu, eikö voisi vaan seurustella ja antaa ajan kulua ja olla onnellinen tässä vallitsevassa olotilassa?? Minnekään ei ole kiire, kihlat ehtii ostaa vaikka sitten 5 vuoden päästä - jos kerran olette molemmat niin varmoja suhteestanne ja toisistanne, niin 5 vuotta on loppuelämässä lyhyt aika, vai?
Tuha suunnitellaa muuttoa sitten joskus, täysi-ikäisyyteen on vielä matkaa. Elä tässä ja nyt, kotonasi.
Luulen, että äitisi ei vain hyväksy seurusteluasi tuolla loppuiän ajatuksella - vielä. (hän varmaan hyväksyy sen sitten 5 v päästä esim., joko tämän tai jonkun toisen kanssa, joten miksi ette voi odottaa kihtlautumista sinne asti, säilyisi rauha maassa kotonakin??!!)
Kaverissa olisi jotain muuta vikaa jos ei tämä osittainen ulkomaailainen geeniperimä. Tämä on vain niin konkreettistä, siihen on siksi helppo puuttua.
On muuten vaikea sopeutua ajatukseen, että omasta pikkutytöstä on tullut nainen.. se tulee ihan oikeasti yllättäen, äidille, ja siihen tottuminen menee jonkin aikaa.
Lapsia kannattaa harkita vasta sitten, kun on edes jonkinlainen ammatti hankittu, ei alaikäisenä - tarvitset huoltajan allekirjoituksen joka ikiseen paperiin, et voi edes puhelinliittymää avata ilman sitä, puhumattakaan vuokrasopimiksesta, sähkösopimuksesta jne jne jne kaikesta mikä liittyy itsenäiseen elämään.
1. äitini ei tiedä kihloihinmeno-, lapsienteko-, avioliittoaikeistani
2. me ollaan jo päätetty, että lapsia hankitaan vasta kun on työpaikka ja muutenki elämä kunnossa
3. enkä usko, että kroppani muuttuu kovinkaan paljoa enään, sillä olen jo aikalailla naisen mitoissa
4. hän ei ole todellakaan mun ensimmäinen
toivottavasti nämä selkeenyttivät pieniä väärinkäsityksiä
Uskallan on eri mieltä. Kroppasi tulee muuttumaan vielä moneen kertaan. Ihminen ei sillä tavalla ole valmis koskaan, ikä tuo aina muutoksia. Se on vääjäämätön tosiaisia, vaikka nyt naisen mitoissa oletkin.
Sama pätee poikaystäväsi kohdalla. Pojat kehittyvät hitaammin tässä(kin?) suhteessa. Komeus on omasta nuoruudesta silloisesta seurustelusuhteesta sekä itsestäni (vaikka naisen mitoissa jo olinkin) että myös pojasta, että myös omien lasteni kohdalla.
Toki vastauksesi selkiinnyttivät, mutta vaikka jotenkin ymmärrän näkemyksesi ja ajatuksesi, niin.. kovasti näen tämän asian äidin näkövinkkelistä, etenkin kun omani ovat vm. 85 ja 88. Näen tämän turhana kiirehtimisenä. Jos se rakkaus on todellista, se varmasti kestää sen muutaman vuoden odotuksen että olette 18 v ja menette vasta sitten kihloihin. Eikö? Silloin voisi olla äidinkin vastarinta murrettu ja hän hyväksyä pojan. ainakin toive olisi?
Oletko sinä pojalle ensimmäinen? Kovinkovin nuoria olette kuitenkin...
Mutta mutta.. neuvoja voi aina kysyä, neuvoja kannattaa aina kuunnella, neuvoista voi aina ottaa vinkkejä ja sovelluksia omaan toimintaansa, mutta viime kädessä ihminen itse tekee omaa elämäänsä koskevat ratkaisut ja päätökset kuin myös itse kantaa niistä seurauksista vastuun, hyvät ja ikävät. Olipa ikää paljon tai vähän.. äiti on kuitenkin aina äiti, äidin huolesta ei koskaan pääse, ei vaikka lapsi on täysi-ikäinen, ei vaikka lapsi kovasti sitä toivoisi.. se vain menee näin.
no siitä vaan...
ole eri mieltä...
se on sinun inhimillinen oikeutesi...
kyllä mä sen tiedän, että kroppani
muuttuu(=rupsahtaa) vielä iän myötä...
kyllä mä sen ymmärrän, että näet tämän jutun parhaiten äitini silmin, koska olet itsekkin äiti...
kyllä se varmasti sen 3 vuotta kestäisi, mutta olemme kummatkin jo valmiita ja halukkaita etenemään tämän ison askeleen elämässämme...
en oikeen usko, että äitini voisi ikinä hyväksyä häntä rasismisten ajatustensa vuoksi... mutta ei se minua niinkään huoleta, vaan mahdollinen isäpuoleni, joka on myös rasisti...
en ole pojan ensimmäinen, jos tyttöystävää tarkoitat... hän seurusteli ekan kerran 7. luokalla...
"neuvoja voi aina kysyä, neuvoja kannattaa aina kuunnella, neuvoista voi aina ottaa vinkkejä ja sovelluksia omaan toimintaansa, mutta viime kädessä ihminen itse tekee omaa elämäänsä koskevat ratkaisut ja päätökset kuin myös itse kantaa niistä seurauksista vastuun, hyvät ja ikävät"
olen aivan samaa mieltä sinun kanssasi tässä asiassa ja niinkuin eräs sanoi, että nuoruus on kokemista ja kokeilemista... olen omasta mielestäni löytänyt itselleni miehen, jonka kanssa voin elää koko elämäni ja jakaa kaikki elämän ilot ja surut...
onhan meillä ollut vaikeita aikoja, mutta ollaan me niistä selvitty...
"Olipa ikää paljon tai vähän.. äiti on kuitenkin aina äiti, äidin huolesta ei koskaan pääse, ei vaikka lapsi on täysi-ikäinen, ei vaikka lapsi kovasti sitä toivoisi"
tuostakin olen samaa mieltä sinun kanssasi... äideille jopa täysi-ikäinen lapsi on se sama polvenkorkuinen lettipää, joka leikkii nukeilla ja joka ei osaa tehdä oikeita valintoja ja jota pitää kokoajan opastaa ja neuvoa miten tehdä... tämä on yleistä varsinkin kuopuksia kohtaan...
Lueskeltuani vähän lisää kirjoittamiasi viestejä voin todeta, että vaikutat kyllä ikäiseksesi suhteellisen fiksulta.
Silti minua kammoksuttaa ajatus (enkä siis ole täyttänyt vielä lähelle kolmeakymmentäkään, oma nuoruus on aika hyvässä muistissa..), että nuoret aikuistuvat nykyään turhan huimaa vauhtia.. Omat 7.luokalla koetut kokemukset olivat niin lapsellisia tapauksia (ja tämä koskee kyllä ystäviäkin), että mistään seurustelusta, saatikka rakastumisesta on turha puhuakaan.
Oma mies käveli vastaan itselläkin melkoisen nuorella iällä (vähän alta 18.v) ja kaikista suurista tunteista huolimatta... Olen nähnyt liian monta epäonnistunutta ja liian vähän onnistuneita suhteita...
Puhuuko äitisi muutenkin epäkunniottavasti ulkomaalaisista, vai kohdistuuko se ainoastaan poikaystävääsi?
oon ihan samaa mieltä sinun kanssasi siitä, että nuoret aikuistuvat liian nopeasti, koska nykyään jo 3. luokkalaisetkin seurustelevat ja rakastelusta...(kuultua)
kyllä mulla ja mun kavereillakin on tapana sortua pieniin lapsellisuuksiin aina välillä, esim. ns. "keijuhyppelyihin" vain huvin ja hauskuuden vuoksi, mutta kyllä me osataan käyttäytyä myös aikuismaisesti...
no ei meidänkään suhde ole aina olllut niin auvoista, mutta ollaan selvitty kaikista riidoista tähän asti...
eräs tuttavani on jättänyt poikaystävänsä n.7 kertaa ja aina ottanut takaisin, koska tämä on uhannut hypätä koskeen...
kyllä se muihinkin ulkomaalaisiin suhtautuu varauksella ja suhtautuu epäkunnioittavasti...
saattaa johtua myös siitä, ettei poikaystäväni asu samassa kaupungissa kuin minä...
Ymmärrän äitiäsi täysin.. en tarkoita hänen rasistista tapaansa sanoa asiaa, mutta noin muuten. Olet niin hiton nuori vielä, että parempi ois kun et olleskaan suunnittelisi tulevaa vielä. Sun kannattais nyt vaan keskittyä elämään teini-ikää ja käymään koulua tulevaisuutta varten (jotta sitte joskus saat sen duunin yli 20v.nä :)).
Aivan varmaa on, että kypsempänä ajattelet asioista eri tavalla ja myös se sun poikaystävä muuttuu. Elä mieti tulevaa liikoja.. asiat ei koskaan nimittäin mee niinku suunnittelee ;). Päivä kerrallaan.. heps.
kyllähän mun tulevaisuuttani täytyy tässä iässä suunnitella...
niinku mihin lukioon tähtään ja miksi haluan tulla, eli mitä alaa haluan opiskella...
kyllä se teini-iän eläminen siinä samalla sujuu...
ja tarkoittaako tuo "teini-iän eläminen" sitä, et pitäis ryypätä ja juhlia päivin ja öin, joka ei mua tod. kiinnosta... sitä voi harrastaa sitten vanhempana, jos edes silloinkaan...
ja ihan vaan tiedoks ,et mun äiti ei tiedä mun tulevaisuuden suunnitelmista mitään...
Teini-iän eläminen on sitä huoletonta ja mukavaa elämää.. jolloin elämä opettaa ja valmistaa sua kaikkeen pikkuhiljaa.. sun pitäs ny keskittyä opiskeluun ja rakentaa sitä elämääs.. opiskella aivan hitosti, jos meinaat tässä suomenmaassa saada vakituisen työpaikan joskus. Ammattiin opiskelu viel sulta ainakin 10 vuotta vielä. Veikkaan ettei kyseinen poikaystäväsi oo ees maisemissa silloin enään.
Kaikkea hyvää! :)
tietenki mä opiskelen...
mä oon yksi mun luokan parhaimmista, aktiivisimmista ja ahkerimmista oppilaista...
en mä kyllä usko, että mä niin kauan kuitenkaan opiskele...
se ehkä, mut en mä...sori nyt vaan...
Vieläpä kommentoin sen verran, kun luin tuota keskustelua.
Kysyt siis neuvoa, mitä sun pitäisi tehdä tässä tilanteessasi. Ja saat neuvoja. Kaikki neuvot taitaa olla sitä, että odota, anna ajan kulua, olet vielä nuori .. ja sinä kommentoit vastaväitteillä.
VAstaukset eivät siis miellyttäneet? Et saanut vahvistusta aikomuksillesi, ajatuksillesi?
Sinä olet päättänyt, sinä haluat ja sinä teet niin kuin olet päättänyt ja aikoinut ja siten kuin haluat. Miksi sitten kysyt jos et voi hyväksyä eriävää neuvoa/mielpidettä? Niin, olet toki monille, selventänyt asioita ja näkemystäsi, mutta silti et jaksa ottaa vastaan mielipidettä, jossa kehoitetaan odottamaan, ja nähdään asia äitisikin näkökannalta. No, noin toimii teinit, itsepäiset teinit. Sorry vaan.
Muistan kyllä itsekin kun nuorena, tosin jo täysi-ikäisenä, menin kihloihin. Myöhemmin suhde meni sellaiseksi, että erota olisi pitänyt, mutta se olikin tosi vaikeaa, koska olimmehan kihloissa. Ja se on lupaus avioliitosta. Mitä kaikki muutkin siihen sanoisi? Pojan äiti ei minua hyväksynyt, ei kait kihlautumistammekaan, ja seurustelun ja avoliiton ym. myötä tilanne ei muuttunut miksikään.
Luultavasti olisimme eronneet ellemme olisi olleet kihloissa. Se on silloin ikään kuin helpompaa. No, erosimme toki sitten vuosien päästä, mutta sitä ennen tapahtui kaikenlaista....
No, sulle ja teille ei näin käy, ei tietenkään, kunhan kerroin vain että näinkin voi käydä, kun lupaudutaan liian sitovaan.. ja mekin olimme harkinneet sitä kauan, olleet yhdessä kauan..
kyllä mä ajatuksella teidät kirjoituksia luen ja on ne saanut, mut miettimään tota kihloihinmenojuttua, mutta kuten sä itse sanoit, että neuvoja voi kuunnella, mutta ihminen tekee itse omat valintansa...
kyllä mä edelleen teini oon ja mulla on oikeudet olla teini... mutta ikäni puolesta olen ikäistäni henkisesti vanhempi ja järkevämpi kuin ikäiseni...
tietenkin voitte ajatella, että tämä on vain joku nuoruuden hetkellinen oikku, joka laantuu vuoden parin päästä, mutta se ei ole sitä, koska olen ihan vakavissani tämän tyypin kanssa ja haluan tosissaan mennä kihloihin hänen kanssa...
ja nyt Te tietenkin luulette tätä joksikin typeräksi pikkutytön haaveeksi, mutta tämä ei ole sitäkään...
mutta en ymmärrä, miksi katsotte tätä vain äitini näkökulmasta, äitini, jolle vielä 3 vuotta sitten en ollut mitään muuta kuin rasite...
voisitte katsoa tätä asiaa minunkin näkökulmasta...
Ystävättäreni tytär Reetta(nimi muutettu) tapasi 13-vuotiaana pojan, jonka kanssa alkoi seurustella. Reetta oli (omien sanojensa mukaan) ikäistään kypsempi ja kehittyneempi ja oikeasti luokkansa parhaita oppilaita. Seurustelu pari vuotta vanhemman pojan kanssa oli onnellista ja kiihkeää ja Reetan ollessa 15 v. nuoret menivät kihloihin. Kumpikin oli varma, että tämä on juuri sitä ikuista onnea ja rakkautta eikä maailmassa voi olla ketään toista, jonka kanssa voisi olla onnellisempi. Kihlausta kesti kaksi vuotta, josta ajasta nuoret asuivat yhdessä vuoden. Arki olikin kaikkea muuta kuin ruusuilla tanssimista, kun piti osata tehdä kaikkea sellaista, mitä kotona ei ollut tarvinnut aina itse huolehtia. Ja rahatkin olivat tiukalla. Se johti kihlauksen purkautumiseen ja seurustelun loppumiseen. Reetta muutti takaisin kotiinsa. Vuoden kuluttua nuoret tapasivat toisensa uudelleen ja jatkoivat seurustelua, nyt ilman sormuksia. Sitä kesti yhteensä neljä vuotta, josta ajasta he välillä asuivat yhdessä, välillä erillään, välillä seurustelivat keskenään, välillä kokeilivat muita kumppaneita. Neljän vuoden kuluttua kumpikin totesi, että olivat ihan liian nuoria ja kypsymättömiä aloittaessaan aikanaan kihloihin menemisellä. Olisi pitänyt miettiä ja uskoa vanhempia, eikä kuvitella itsestä ja toisesta sellaista, mitä ei oikeasti ollutkaan, kun ikää karttui ja järkeä samalla. Ja seurustelu lakkasi lopullisesti.
Nykyisin Reetta on onnellinen rakastamansa miehen vaimo ja pian perheeseen syntyy ensimmäinen lapsi. Ja hän miettii, miten hän voisi varjella omat lapsensa samanlaiselta kokemukselta kuin itsellä oli.
luuletko sä, että mä ton uskon...
vaikka mä oonki teini, niin en mä silti tyhmä oo...
Kuule ihan voisi olla tositarina ja varmasti onkin! Kyllä sä tajuat sitten kun olet vähän vanhempi. Katsopa nyt elämääsi muutama vuosi taakse päin. Miltä näyttää? Huvittaako, miten olitkaan hassu ja lapsellinen silloin? Nyt olet jo paljon viisaampi ja tiedät elämästä enemmän...Kaiken! Odota pari vuotta ja katso taas taaksesi... Et varmastikaan ole tyhmä teini, mutta usko pois, vuoden päästä olet jo paljon viisaampi ja kokeneempi. Ja kun maltat odottaa ja kasvaa...siitä se elämänkokemus muodostuu.
Näissä aiheissa on niin hauskaa kun aina ilmenee että pitää hankkia elämänkokemusta ennen sitä ja tätä. Mutta mistäpä sitä elämänkokemusta saa ellei elämällä?
Minä olin tyttö88-ikäisenä vakavassa suhteessa, joka päättyi vuoden kuluttua. Mutta nyt olen ollut 2 vuotta nykyisen mieheni kanssa. Ollaan asuttu tästä ajasta melkein se 2 vuotta. Kaikki on mennyt aivan moitteitta juuri sen vuoksi koska meillä molemmilla on kokemusta edellisistä vakavista suhteista! Ja nytpä minä odotan lasta. Se tosin oli yllätys. Kondomi on tainnut hajota eikä huomattu. Tosin nyt pelkääkin jos niitä ongelmia ilmaantuu lapsen synnyttyä. Mutta onneksi miehelläni on vakituinen työ.