Tässä on uusimman kirjaräpellykseni ensimmäisestä luvusta noin puolet (vajaat 4 A4:sta) ja toivoisinkin kaikenlaisia kommentteja :) Genrenä siis fantasia. Kirjoitusvirheitä ei pitäisi olla, mutta jos niitä löytyy, ilmoittakaa toki. Tapahtumat etenevät ehkä hitusen nopeasti, mutta en jaksa heti alussa kertoa jokaisen hahmon koko elämäntarinaa :P
Mutta pitemmittä puheitta; lukekaa ja kommentoikaa, kiitos :)
~~~~
Kuu heijastui kauniisti peilityynen järven pinnasta. Yö oli pilvetön ja tähdet tuikkivat iloisesti täysikuun vierellä, joskin kuu oli jo valmiina väistymään aamuauringon tieltä. Pienen järven lähistöllä vallitsi syvä hiljaisuus, jota halkoi vain yksinäisen hahmon hengitys. Korkean puun runkoon nojaava huppupäinen hahmo tuijotti järven pintaa ilmeettömänä. Äkkiä tyyni pinta rikkoutui, kun punaisen ja keltaisen eri sävyissä hohteleva lintu lensi vedenpintaa hipoen järven yli. Nuori feenix päästi pari surumielistä sävelmää kadotessaan takaisin taivaalle ja rannalla odottava hahmo sulki silmänsä huokaisten. Hän mietti, että olisi sittenkin ollut parempi jäädä kotiin.
Muutaman minuutin päästä hahmo vilkaisi vielä viimeisen kerran ympärilleen, ennen kuin lähti hitaasti kävelemään poispäin. Mitä ajantuhlausta…hahmo tuhahti mielessään.
”Hei odota!”
Hahmo pysähtyi ja kääntyi katsomaan olkansa yli. Kuin tyhjästä ruohikolle oli ilmestynyt hieman hengästynyt poika. Pojan puolipitkä violetti tukka kimalteli kuun valossa ja poika tuli muutamalla harppauksella toisen hahmon viereen.
”Anteeksi, en päässyt tulemaan aikaisemmin”, poika sanoi hengästyneesti ja nojasi hahmon olkapäähän. Tämä kuitenkin otti muutaman askeleen taaksepäin.
”Kuka sinä olet?” hahmo kysyi kääntäen päätään niin, että huppu valahti hiukan sivulle paljastaen pojan kalpeat kasvot.
”Niin tosiaan. Anteeksi”, poika naurahti ja sipaisi pitkän otsatukkansa pois harmaiden silmiensä edestä. ”Olen Wil”, poika ojensi kätensä toivoen toisen tarttuvan siihen, mutta tämä ei tehnyt mieliksi. Wil laski kätensä alas ja rykäisi. ”Mutta kuka sinä olet?”
”Dean”, toinen poika esitteli itsensä hieman yllättyneenä. Wiliksi itsensä esitellyt poika oli itse pyytänyt Deanin tänne, muttei edes tiennyt kuka hän oli?
Wil nyökäytti pienesti päätään hymyillen hiukan.
Dean laittoi kätensä puuskaan ja katsoi Wiliä odottavan näköisenä. ”Miksi minun piti tulla tänne?”
”Selitän sinulle aivan pian, lupaan sen. Mutta meidän on odotettava muita.”
”Muita?” Dean kohotti toista kulmaansa ja katseli ympärilleen. Paikka vaikutti autiolta lukuun ottamatta heitä kahta. Wil ei vastannut vaan siirteli painoa jalalta toiselle hieman vaivaantuneen näköisenä. Tapaaminen ei ollut mennyt aivan hänen suunnitelmiensa mukaan. Dean olisi heidän ainoa toivonsa, mutta poika vaikutti vihamieliseltä.
Kauempaa alkoi kantautua askelia ja Dean ja Wil kääntyivät molemmat katsomaan äänten suuntaan.
Dean erotti jo kaukaa neljä eri-ikäistä poikaa, jotka kävelivät päättäväisesti heitä kohti. Wil heilautti tuttavallisesti kättään ja tuo nelikko kiihdytti askeliaan. Jokainen poika pysähtyi eri puolelle Wiliä ja he tutkailivat kaikki tarkasti Deania, joka alkoi tuntea olonsa epämukavaksi.
”Saisinko minä nyt jonkun selityksen?” Dean kysyi kärsimättömästi osoittaen kysymyksensä lähinnä Wilille.
”Tiedätkö, hyviin tapoihin kuuluu esitellä itsensä ennen kuin alkaa laukoa kysymyksiä”, yksi pojista tokaisi kylmästi. Dean siirsi katseensa tuohon pitkään ja sinitukkaiseen poikaan ja oli valmiina äyskäisemään takaisin, kun toinen pojista avasi suunsa.
”Älä nyt aina niuhota, Andrew!”, poika hymähti ja nyki pitkiä kullanpunertavia hiuksiaan. ”Minä olen Jerome ja tämä tiukkis on Andrew.”
Dean päätti jättää Andrewksi kutsutun pojan omaan arvoonsa. ”Minä olen Dean.”
”Minä olen Michael”, nuorimman näköinen poika sanoi melko kimeällä äänellä. Dean katseli pojan kirkuvan vihreää tukkaa, kunnes sai tältä kysyvän hymyn.
”Ja minä olen Ricky”, viimeinen poika esittäytyi pelastaen Deanin vastaamasta Michaelille. Rickyn punertavat silmät hehkuivat kuunvalossa ja Dean värähti huomaamattomasti.
”Nyt kun olemme esittäytyneet”, Dean heitti lyhyen katseen Andrewiin, joka mulkoili kiukkuisesti takaisin, ”voisiko joku teistä kertoa, miksi halusitte tavata minut?”
Wil vilkaisi ystäviään vuoronperään. Jerome nyökkäsi lyhyesti ja kääntyi Deaniin päin.
”Ihmettelet varmaan tapaamme ottaa yhteyttä”, poika aloitti hieman anteeksipyytävään sävyyn. Dean virnisti puolittain. Tosiaan, ei sitä joka päivä löydä taskustaan pientä lappua, johon on kirjoitettu tapaamispaikka ja –päivämäärä. Dean ihmetteli vieläkin, että oli ylipäätänsä suostunut tulemaan paikalle.
”Mutta se oli ainoa keino tavata sinut jo tänään”, Jerome jatkoi hetken kuluttua. Dean vilkaisi poikaa ihmeissään.
”Mitä sinä tarkoitat?” Dean kysyi ja vilkaisi muitakin poikia huppunsa alta. Andrewta sekin ele näytti ärsyttävän.
”Antaa todella luotettavan kuvan sinusta, kun tuijotat meitä sieltä huppusi varjosta”, Andrew sanoi ja keltaiset silmät välähtivät uhkaavasti. Dean tuhahti ja nykäisi huppunsa alas yhdellä pienellä liikkeellä. Kuparinpunaiset hiukset valahtivat kehystämään Deanin kasvoja tuon kääntyessä takaisin Jeromeen päin.
”Katsos kun emme ole… aivan siltä miltä näytämme”, Jerome sanoi hitaasti. ”Tai olemme. Mutta siinä ei ole koko totuus.”
Dean katsoi Jeromea ihmeissään. Hänellä ei ollut mitään hajua mistä toinen höpötti.
”Odota auringonnousuun asti. Ymmärrät sitten”, Michael sanoi innoissaan.
Ricky laski kätensä suojelevasti nuorimmaisen pään päälle. ”Älä nyt innostu liikaa. Ehkei hän edes halua auttaa meitä.”
Michaelin ilme muuttui hieman pettyneeksi.
”Aivan varmasti auttaa! Vai mitä, Dean? Autat meitä? Onhan tämä hieman omituista kysyä, kun et edes tiedä tilannettamme mutta.. ” Michael katsoi Deania odottavasti ja hymyili leveästi.
Dean oli ymmällään. Ei kai hän voisi vastata tietämättä mihin oli ryhtymässä.
Wil huomasi Deanin epäilevän ilmeen ja huolestui. Tämä olisi todellakin heidän ainoa mahdollisuutensa. ”Sinä olet varmaan kuullut harhataioista? Tai no, ehkä hieman tyhmä kysymys sinulle… Saisinko udella maagikko-arvoasi?” Wil kysyi yrittäen pitää äänensä mahdollisimman normaalina.
Dean tuijotti Wiliä hetken vihreillä silmillään. Häneltä kysyttiin harvoin maagikko-arvoa. Vaikka jokaisella ihmisolennolla sellainen oli, poika ei ollut kovinkaan montaa kertaa törmännyt tilanteeseen jossa sitä tarvittiin.
”Tuota… F… ” Dean sanoi välttelevästi. F oli arvoista huonoin, ja se ilmaisi yleensä täydellistä maagista kyvyttömyyttä. Poika ei vain oppinut taikojen tekemisen salaisuutta, vaikka oli yrittänyt kovasti. Kun kaikki muut oppivat loitsinnan helposti, hän ei onnistunut edes sytyttämään tulitikkua.
Wilin ilme muuttui ohikiitäväksi hetkeksi pettyneeksi, mutta hymy kohosi nopeasti takaisin hänen kasvoilleen. Andrew sen sijaan ei hymyillyt.
”Voi, tämähän on loistavaa. Siis aivan loistavaa”, Andrew puuskahti. ”Meidän viimeinen toivomme on keskenkasvuinen kakara joka ei osaa edes perusasioita!”, hän jatkoi ja käänsi ilmeisen kiukkuisena selkänsä Deanille, joka ei oikein tiennyt miten suhtautua tilanteeseen.
Oli hän ennenkin törmännyt vihamielisiin ihmisiin, mutta tämä oli hieman liikaa. Niiden muutaman minuutin aikana, jona Dean oli tuntenut Andrewn, hän ei ollut kuullut yhtäkään ystävällistä sanaa tuon huulilta. Eikä Dean käsittänyt, mitä muka oli tehnyt niin pahasti väärin. Ei pelkkä esittäytymisen puute voinut aiheuttaa tuollaista.
Wil laski kätensä ystävällisesti Deanin olkapäälle. ”Älä välitä hänestä”, Wil sanoi niin hiljaa, ettei Andrew kuullut. ”Hän on kaikille vieraille tuollainen. Mutta sopiiko se, että odotat auringonnousuun asti kanssamme? Asia olisi paljon helpompi selittää jos näkisit tämän omin silmin.”
Dean nyökkäsi irrottamatta katsettaan Andrewn mustan takin selkämyksestä. Ricky vilkaisi kelloaan ja sitten taivaanrantaa.
”Meillä on puolisen tuntia aikaa. Haluatko kuitenkin selittää Deanille pääpiirteet tästä… asiasta?” Ricky kysyi vilkaisten Wiliä vaaleansinisten hiustensa alta. Wil nyökkäsi lyhyesti.
Dean istuutui pehmeälle nurmikolle ja kaikki muut, paitsi Andrew, seurasivat esimerkkiä.
”Vajaa viisi vuotta sitten me kaikki jouduimme kirouksen uhreiksi”, Wil aloitti ja vilkaisi varovasti Andrewin selkää. ”Se oli vahinkotaika, kukaan ei oikein tiedä, miksi loitsu meni pieleen. Mutta se kuitenkin meni ja jokainen meistä viidestä jäi sen tielle. No, yleensähän harhaloitsut on melko helppo purkaa, mutta ei tätä. Jos taika olisi iskenyt vain yhteen meistä, olisimme luultavasti saaneet taian helposti purettua. Mutta kun se jakaantui viideksi, sen voimakin viisinkertaistui. Näin ollen.. Emme ole vieläkään onnistuneet purkamaan sitä”, Wil aloitti hitaasti.
”Hetkinen.. Te olette olleet sen kirouksen alaisina jo melkein viisi vuotta? Millainen taika se sitten oli? Eikö sen loitsinut henkilö pysty purkamaan sitä? On aika huolimatonta kirota viisi ihmistä vahingossa! Mutta olen kuullut, että kaikki harhataiat on helppo purkaa? Tai siis-” Deanin puhetulva katkesi kuin seinään tuon huomatessa Andrewn kääntyneen katsomaan häntä. Andrewn silmät näyttivät sylkevän salamoita ja Dean huomasi toivovansa, ettei koskaan joutuisi tappeluun tuon pojan kanssa.
”Yksityiskohdat eivät kuulu sinulle. Minusta hänen pitää tietää vain ja ainoastaan välttämätön”, Andrew sanoi tiukasti siirtäen katseensa Deanista Wiliin.
”Andrew, mikä sinua taas vaivaa?” Jerome kysyi puoliksi leikillään, puoliksi vihaisena. Ricky kuitenkin pudisteli päätään hieman varoittavasti ja nousi ylös.
Ricky ja Andrew kävelivät yhdessä kuuloetäisyyden ulkopuolelle ja keskustelivat koko matkan niin hiljaa, etteivät muut kuulleet sanaakaan.
”Ainoa, joka saa Andrewin rauhoittumaan on Ricky. He ovat meistä vanhimmat, molemmat ovat 18-vuotiaita”, Wil sanoi yllättyneen näköiselle Deanille.
”Onko Ricky 18? Olisin luullut häntä vanhemmaksi”, Dean naurahti vaisusti.
Jerome hymyili vinosti. ”Useimmat luulevat. Hän on kuitenkin Andrewta 28 päivää nuorempi.”
”Tämän kirouksen”, Wil jatkoi kuin mitään ei olisi tapahtunut, ”voi poistaa vain käyttämällä erästä tiettyä kristallia. Kulutimme todella paljon aikaa asian tutkimiseen, ja kristallin käyttö jäi ainoaksi vaihtoehdoksi. Itse asiassa tuo kristalli mahdollistaa kuinka tahansa voimakkaan harhaloitsun purkamisen. Mutta asia ei ole niin yksikertainen.”
Wil huokaisi pienesti ja jäi hetkeksi katsomaan kauempana seisovia ystäviään.
Dean odotti kärsivällisesti.
”Kristallin käyttöön tarvitaan neljä vähintään tason A-1 maagikkoa… Ja yhden heistä pitää omata liittäjän kyvyt”, Wil sanoi ja Dean tuijotti poikaa silmät suurina. Neljä A-1 tason maagikkoa? A-tason, eli parhaan mahdollisen tason maagikot olivat yleisesti ottaen armeijan palkkalistoilla. Ainakin armeijalla oli tieto kaikista A- tason maagikoista, vaikkeivät he työskennelleetkään armeijalle.
”Liittäjän?” Dean kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
Michael näytti puulla päähän lyödyltä. ”Etkö sinä tiedä, mikä on liittäjä? Vaikka olet itse sellainen?”
”Anteeksi mitä?” Dean naurahti ja kääntyi katsomaan Michaelia.
”Liittäjät pystyvät nimensä mukaisesti liittämään yhteen kahden tai useamman maagikon voimat”, Jerome vastasi Michaelin puolesta. ”Liittäjiä on hyvin vähän täällä Zodiacin saarilla. Olet ainoa, jonka olemme tavanneet näinä vuosina.”
Dean haroi tukkaansa ja näytti miettivältä. ”Miten minä voin olla liittäjä, jos olen tason F maagikko? Luulisi, että liittäjät ovat vähintään tasolla A-2…”
Wil kohautti olkiaan. ”Emme tiedä.”
Andrew ja Ricky palasivat nelikon luokse ja he istuivat alas vaitonaisina. Dean vilkaisi Andrewta nopeasti, mutta käänsi katseensa pois huomatessaan pojan raivoisan ilmeen. Tuulenvire pyyhkäisi heidän ylitseen ja Ricky vilkaisi taivaalle. Ryhmän keskelle lankesi nopeasti syvä ja painostava hiljaisuus.
Äkkiä Michael pomppasi pystyyn. ”Aurinko nousee”, poika totesi ja Dean kohotti katseensa nurmikosta. Nytkö hän saisi selville, minkälaisesta kirouksesta oli kyse?
Kun ensimmäiset auringon säteet pilkistivät esiin vuorien takaa, poikien ympärillä alkoi varsinainen värien riemujuhla. Punaista, violettia, keltaista, pinkkiä, vihreää, kultaista, harmaata… Kirkkaita valonsäteitä sinkoili ympäriinsä ja Dean joutui peittämään silmänsä, ettei olisi sokaistunut.
Hetken kuluttua valot hälvenivät, ja tuntui kuin pimeä olisi laskeutunut uudestaan. Dean veti kätensä pois kasvoiltaan ja katsoi ympärilleen. Pojan silmät laajenivat hämmästyksestä ja hän aukoi suutaan kuin kala kuivalla maalla.
Enää hänen seuranaan ei ollut viittä poikaa, vain uuden ulkoasun saanut Wil ja neljä erilaista olentoa. Lohikäärme, aarnikotka, feenixlintu ja keijuperhonen.
”Mitä ihmettä?” Dean henkäisi ja nousi räpiköiden pystyyn. Toki hän oli kuullut muodonmuutoksen aiheuttavista loitsuista, mutta ei ollut odottanut koskaan kohtaavansa sellaista.
Wil siirsi pidentyneet ja mustan värin saaneet hiuksensa sivuun kasvoiltaan ja virnisti leveästi. Dean pisti merkille suipot, pidentyneet kulmahampaat.
”Kirous aiheutti sen, että olemme öisin normaaleja, mutta päivisin kukin mikäkin olento. Minä, kuten varmasti huomasitkin, olen ihmisvampyyri. Osaatko arvata, kuka on kukin?” Wil viittasi ystäviinsä päin.
”Um…” Dean vaikutti hiukan epäröivältä. ”Hän on… Michael?” Dean osoitti lasimaista, kirkkaanvihreää perhosmaista olentoa, joka räpytteli vimmatusti siivillään. Wil nyökkäsi hymyillen. ”Ja hän Jerome?” kullanpunertava feenix päästi voitonriemuisen sävelen ja Dean arveli osuneensa oikeaan. Nyt hänen olisi enää erotettava sininen aarnikotka ja sininen pieni lohikäärme toisistaan. Aarnikotkan punaiset silmät välähtivät ja Dean hymyili. ”Ricky ja Andrew”, poika totesi viitaten ensin aarnikotkaan ja sitten lohikäärmeeseen. Wil purskahti nauruun.
”Wau, olet aika hyvä tässä!” poika sanoi matalammaksi muuttuneella äänellään. Dean hymyili vaisusti.
”Nyt tiedät salaisuutemme ja tiedät mikä sinä olet. Joten… autatko meitä?” Wil kysyi ja kaikki viisi kääntyivät Deanin puoleen.
Dean näytti käyvän sisäistä kamppailua. Toisaalta hänellä ei ollut kotia minne palata, ei ystäviä ketkä häntä kaipaisivat, joten hän voisi aivan hyvin auttaa. Toisaalta ventovieraiden mukaan lähteminen ja liittäjäksi rupeaminen ei kuulostanut kovin hyvältä suunnitelmalta.
Äh, ei minulla ole mitään hävittävää! Dean totesi itselleen ja käänsi kasvonsa Wilin puoleen.
”Hyvä on”, Dean sanoi ja Wil näytti riemastuneelta. Jerome päästi pitkän ja onnellisen kujerruksen ja nousi ilmaan. Feenixin pyrstösulat näyttivät hehkuvan aamuauringon valossa linnun lentäessä heidän yläpuolellaan.
Ricky nousi takajaloilleen ja levitteli siipiään ilmeisen hyvillään ja Michaelkin näytti räpyttelevän siipiään kiivaammin. Mutta Andrew ei yhtynyt riemuun, vaan tuijotti poispäin.
Dean vaikutti hieman pettyneeltä. Häntä ei niinkään huvittanut riidellä, vaikka hän usein joutuikin tappeluihin.
”Sinulla on varmasti asioita järjesteltävänä? Jos sopii, voisimme lähteä matkaan huomenna aamunkoitteessa. Liikumme paljon nopeammin näissä olomuodoissa”, Wil sanoi ja paransi hieman tummanpunaisen otsapantansa asentoa.
”Itse asiassa, voimme lähteä matkaan vaikka heti”, Dean sanoi. Häntä ei huvittanut jäädä kaupunkiin, jonka tunsi läpikotaisin, mutta jossa kukaan ei tuntenut häntä. Hän oli muutenkin poika, joka kaipasi seikkailua ja uusia ja yllättäviä asioita. Ehkä tuon viisikon ilmestyminen oli hieman liiankin yllättävää, mutta antoi se Deanille oivan mahdollisuuden seikkailuun.
”Oletko varma? Matkamme tulee olemaan pitkä, joten joudut olemaan melko kauan poissa”, Dean kuuli Rickyn äänen kaikuvan päänsä sisässä.
”He eivät pysty puhumaan kuten me, joten he käyttävät telepatiaa”, Wil sanoi nähdessään Deanin ilmeen.
Dean nyökkäsi ja mietti pienen hetken. ”No, ehkä minun pitäisi hakea vähäiset tavarani, ennen kuin lähdemme. Mutta siinä ei mene kauaa.”
”Ota Wil mukaasi, hän voi kertoa pääpiirteet matkastamme. Me muut odotamme kaupungin itäisellä laidalla. Tulkaa sinne, kun olet valmis”, Ricky jatkoi ja alkoi räpytellä siipiään. Dean nyökkäsi jälleen ja heilautti kättään aarnikotkan, lohikäärmeen, feenixin ja keijuperhosen lähtiessä lentämään kaupungin itäpuolelle.
Wil katseli hetken ystäviensä perään. ”Noniin, paras lähteä. Mitä nopeammin lähdemme matkaan, sitä nopeammin tämä koko homma on ohi.”
Dean vilkaisi toista poikaa ja lähti sitten kävelemään hieman kauempana näkyvää kaupungin keskustaa.
Mutta pitemmittä puheitta; lukekaa ja kommentoikaa, kiitos :)
~~~~
Kuu heijastui kauniisti peilityynen järven pinnasta. Yö oli pilvetön ja tähdet tuikkivat iloisesti täysikuun vierellä, joskin kuu oli jo valmiina väistymään aamuauringon tieltä. Pienen järven lähistöllä vallitsi syvä hiljaisuus, jota halkoi vain yksinäisen hahmon hengitys. Korkean puun runkoon nojaava huppupäinen hahmo tuijotti järven pintaa ilmeettömänä. Äkkiä tyyni pinta rikkoutui, kun punaisen ja keltaisen eri sävyissä hohteleva lintu lensi vedenpintaa hipoen järven yli. Nuori feenix päästi pari surumielistä sävelmää kadotessaan takaisin taivaalle ja rannalla odottava hahmo sulki silmänsä huokaisten. Hän mietti, että olisi sittenkin ollut parempi jäädä kotiin.
Muutaman minuutin päästä hahmo vilkaisi vielä viimeisen kerran ympärilleen, ennen kuin lähti hitaasti kävelemään poispäin. Mitä ajantuhlausta…hahmo tuhahti mielessään.
”Hei odota!”
Hahmo pysähtyi ja kääntyi katsomaan olkansa yli. Kuin tyhjästä ruohikolle oli ilmestynyt hieman hengästynyt poika. Pojan puolipitkä violetti tukka kimalteli kuun valossa ja poika tuli muutamalla harppauksella toisen hahmon viereen.
”Anteeksi, en päässyt tulemaan aikaisemmin”, poika sanoi hengästyneesti ja nojasi hahmon olkapäähän. Tämä kuitenkin otti muutaman askeleen taaksepäin.
”Kuka sinä olet?” hahmo kysyi kääntäen päätään niin, että huppu valahti hiukan sivulle paljastaen pojan kalpeat kasvot.
”Niin tosiaan. Anteeksi”, poika naurahti ja sipaisi pitkän otsatukkansa pois harmaiden silmiensä edestä. ”Olen Wil”, poika ojensi kätensä toivoen toisen tarttuvan siihen, mutta tämä ei tehnyt mieliksi. Wil laski kätensä alas ja rykäisi. ”Mutta kuka sinä olet?”
”Dean”, toinen poika esitteli itsensä hieman yllättyneenä. Wiliksi itsensä esitellyt poika oli itse pyytänyt Deanin tänne, muttei edes tiennyt kuka hän oli?
Wil nyökäytti pienesti päätään hymyillen hiukan.
Dean laittoi kätensä puuskaan ja katsoi Wiliä odottavan näköisenä. ”Miksi minun piti tulla tänne?”
”Selitän sinulle aivan pian, lupaan sen. Mutta meidän on odotettava muita.”
”Muita?” Dean kohotti toista kulmaansa ja katseli ympärilleen. Paikka vaikutti autiolta lukuun ottamatta heitä kahta. Wil ei vastannut vaan siirteli painoa jalalta toiselle hieman vaivaantuneen näköisenä. Tapaaminen ei ollut mennyt aivan hänen suunnitelmiensa mukaan. Dean olisi heidän ainoa toivonsa, mutta poika vaikutti vihamieliseltä.
Kauempaa alkoi kantautua askelia ja Dean ja Wil kääntyivät molemmat katsomaan äänten suuntaan.
Dean erotti jo kaukaa neljä eri-ikäistä poikaa, jotka kävelivät päättäväisesti heitä kohti. Wil heilautti tuttavallisesti kättään ja tuo nelikko kiihdytti askeliaan. Jokainen poika pysähtyi eri puolelle Wiliä ja he tutkailivat kaikki tarkasti Deania, joka alkoi tuntea olonsa epämukavaksi.
”Saisinko minä nyt jonkun selityksen?” Dean kysyi kärsimättömästi osoittaen kysymyksensä lähinnä Wilille.
”Tiedätkö, hyviin tapoihin kuuluu esitellä itsensä ennen kuin alkaa laukoa kysymyksiä”, yksi pojista tokaisi kylmästi. Dean siirsi katseensa tuohon pitkään ja sinitukkaiseen poikaan ja oli valmiina äyskäisemään takaisin, kun toinen pojista avasi suunsa.
”Älä nyt aina niuhota, Andrew!”, poika hymähti ja nyki pitkiä kullanpunertavia hiuksiaan. ”Minä olen Jerome ja tämä tiukkis on Andrew.”
Dean päätti jättää Andrewksi kutsutun pojan omaan arvoonsa. ”Minä olen Dean.”
”Minä olen Michael”, nuorimman näköinen poika sanoi melko kimeällä äänellä. Dean katseli pojan kirkuvan vihreää tukkaa, kunnes sai tältä kysyvän hymyn.
”Ja minä olen Ricky”, viimeinen poika esittäytyi pelastaen Deanin vastaamasta Michaelille. Rickyn punertavat silmät hehkuivat kuunvalossa ja Dean värähti huomaamattomasti.
”Nyt kun olemme esittäytyneet”, Dean heitti lyhyen katseen Andrewiin, joka mulkoili kiukkuisesti takaisin, ”voisiko joku teistä kertoa, miksi halusitte tavata minut?”
Wil vilkaisi ystäviään vuoronperään. Jerome nyökkäsi lyhyesti ja kääntyi Deaniin päin.
”Ihmettelet varmaan tapaamme ottaa yhteyttä”, poika aloitti hieman anteeksipyytävään sävyyn. Dean virnisti puolittain. Tosiaan, ei sitä joka päivä löydä taskustaan pientä lappua, johon on kirjoitettu tapaamispaikka ja –päivämäärä. Dean ihmetteli vieläkin, että oli ylipäätänsä suostunut tulemaan paikalle.
”Mutta se oli ainoa keino tavata sinut jo tänään”, Jerome jatkoi hetken kuluttua. Dean vilkaisi poikaa ihmeissään.
”Mitä sinä tarkoitat?” Dean kysyi ja vilkaisi muitakin poikia huppunsa alta. Andrewta sekin ele näytti ärsyttävän.
”Antaa todella luotettavan kuvan sinusta, kun tuijotat meitä sieltä huppusi varjosta”, Andrew sanoi ja keltaiset silmät välähtivät uhkaavasti. Dean tuhahti ja nykäisi huppunsa alas yhdellä pienellä liikkeellä. Kuparinpunaiset hiukset valahtivat kehystämään Deanin kasvoja tuon kääntyessä takaisin Jeromeen päin.
”Katsos kun emme ole… aivan siltä miltä näytämme”, Jerome sanoi hitaasti. ”Tai olemme. Mutta siinä ei ole koko totuus.”
Dean katsoi Jeromea ihmeissään. Hänellä ei ollut mitään hajua mistä toinen höpötti.
”Odota auringonnousuun asti. Ymmärrät sitten”, Michael sanoi innoissaan.
Ricky laski kätensä suojelevasti nuorimmaisen pään päälle. ”Älä nyt innostu liikaa. Ehkei hän edes halua auttaa meitä.”
Michaelin ilme muuttui hieman pettyneeksi.
”Aivan varmasti auttaa! Vai mitä, Dean? Autat meitä? Onhan tämä hieman omituista kysyä, kun et edes tiedä tilannettamme mutta.. ” Michael katsoi Deania odottavasti ja hymyili leveästi.
Dean oli ymmällään. Ei kai hän voisi vastata tietämättä mihin oli ryhtymässä.
Wil huomasi Deanin epäilevän ilmeen ja huolestui. Tämä olisi todellakin heidän ainoa mahdollisuutensa. ”Sinä olet varmaan kuullut harhataioista? Tai no, ehkä hieman tyhmä kysymys sinulle… Saisinko udella maagikko-arvoasi?” Wil kysyi yrittäen pitää äänensä mahdollisimman normaalina.
Dean tuijotti Wiliä hetken vihreillä silmillään. Häneltä kysyttiin harvoin maagikko-arvoa. Vaikka jokaisella ihmisolennolla sellainen oli, poika ei ollut kovinkaan montaa kertaa törmännyt tilanteeseen jossa sitä tarvittiin.
”Tuota… F… ” Dean sanoi välttelevästi. F oli arvoista huonoin, ja se ilmaisi yleensä täydellistä maagista kyvyttömyyttä. Poika ei vain oppinut taikojen tekemisen salaisuutta, vaikka oli yrittänyt kovasti. Kun kaikki muut oppivat loitsinnan helposti, hän ei onnistunut edes sytyttämään tulitikkua.
Wilin ilme muuttui ohikiitäväksi hetkeksi pettyneeksi, mutta hymy kohosi nopeasti takaisin hänen kasvoilleen. Andrew sen sijaan ei hymyillyt.
”Voi, tämähän on loistavaa. Siis aivan loistavaa”, Andrew puuskahti. ”Meidän viimeinen toivomme on keskenkasvuinen kakara joka ei osaa edes perusasioita!”, hän jatkoi ja käänsi ilmeisen kiukkuisena selkänsä Deanille, joka ei oikein tiennyt miten suhtautua tilanteeseen.
Oli hän ennenkin törmännyt vihamielisiin ihmisiin, mutta tämä oli hieman liikaa. Niiden muutaman minuutin aikana, jona Dean oli tuntenut Andrewn, hän ei ollut kuullut yhtäkään ystävällistä sanaa tuon huulilta. Eikä Dean käsittänyt, mitä muka oli tehnyt niin pahasti väärin. Ei pelkkä esittäytymisen puute voinut aiheuttaa tuollaista.
Wil laski kätensä ystävällisesti Deanin olkapäälle. ”Älä välitä hänestä”, Wil sanoi niin hiljaa, ettei Andrew kuullut. ”Hän on kaikille vieraille tuollainen. Mutta sopiiko se, että odotat auringonnousuun asti kanssamme? Asia olisi paljon helpompi selittää jos näkisit tämän omin silmin.”
Dean nyökkäsi irrottamatta katsettaan Andrewn mustan takin selkämyksestä. Ricky vilkaisi kelloaan ja sitten taivaanrantaa.
”Meillä on puolisen tuntia aikaa. Haluatko kuitenkin selittää Deanille pääpiirteet tästä… asiasta?” Ricky kysyi vilkaisten Wiliä vaaleansinisten hiustensa alta. Wil nyökkäsi lyhyesti.
Dean istuutui pehmeälle nurmikolle ja kaikki muut, paitsi Andrew, seurasivat esimerkkiä.
”Vajaa viisi vuotta sitten me kaikki jouduimme kirouksen uhreiksi”, Wil aloitti ja vilkaisi varovasti Andrewin selkää. ”Se oli vahinkotaika, kukaan ei oikein tiedä, miksi loitsu meni pieleen. Mutta se kuitenkin meni ja jokainen meistä viidestä jäi sen tielle. No, yleensähän harhaloitsut on melko helppo purkaa, mutta ei tätä. Jos taika olisi iskenyt vain yhteen meistä, olisimme luultavasti saaneet taian helposti purettua. Mutta kun se jakaantui viideksi, sen voimakin viisinkertaistui. Näin ollen.. Emme ole vieläkään onnistuneet purkamaan sitä”, Wil aloitti hitaasti.
”Hetkinen.. Te olette olleet sen kirouksen alaisina jo melkein viisi vuotta? Millainen taika se sitten oli? Eikö sen loitsinut henkilö pysty purkamaan sitä? On aika huolimatonta kirota viisi ihmistä vahingossa! Mutta olen kuullut, että kaikki harhataiat on helppo purkaa? Tai siis-” Deanin puhetulva katkesi kuin seinään tuon huomatessa Andrewn kääntyneen katsomaan häntä. Andrewn silmät näyttivät sylkevän salamoita ja Dean huomasi toivovansa, ettei koskaan joutuisi tappeluun tuon pojan kanssa.
”Yksityiskohdat eivät kuulu sinulle. Minusta hänen pitää tietää vain ja ainoastaan välttämätön”, Andrew sanoi tiukasti siirtäen katseensa Deanista Wiliin.
”Andrew, mikä sinua taas vaivaa?” Jerome kysyi puoliksi leikillään, puoliksi vihaisena. Ricky kuitenkin pudisteli päätään hieman varoittavasti ja nousi ylös.
Ricky ja Andrew kävelivät yhdessä kuuloetäisyyden ulkopuolelle ja keskustelivat koko matkan niin hiljaa, etteivät muut kuulleet sanaakaan.
”Ainoa, joka saa Andrewin rauhoittumaan on Ricky. He ovat meistä vanhimmat, molemmat ovat 18-vuotiaita”, Wil sanoi yllättyneen näköiselle Deanille.
”Onko Ricky 18? Olisin luullut häntä vanhemmaksi”, Dean naurahti vaisusti.
Jerome hymyili vinosti. ”Useimmat luulevat. Hän on kuitenkin Andrewta 28 päivää nuorempi.”
”Tämän kirouksen”, Wil jatkoi kuin mitään ei olisi tapahtunut, ”voi poistaa vain käyttämällä erästä tiettyä kristallia. Kulutimme todella paljon aikaa asian tutkimiseen, ja kristallin käyttö jäi ainoaksi vaihtoehdoksi. Itse asiassa tuo kristalli mahdollistaa kuinka tahansa voimakkaan harhaloitsun purkamisen. Mutta asia ei ole niin yksikertainen.”
Wil huokaisi pienesti ja jäi hetkeksi katsomaan kauempana seisovia ystäviään.
Dean odotti kärsivällisesti.
”Kristallin käyttöön tarvitaan neljä vähintään tason A-1 maagikkoa… Ja yhden heistä pitää omata liittäjän kyvyt”, Wil sanoi ja Dean tuijotti poikaa silmät suurina. Neljä A-1 tason maagikkoa? A-tason, eli parhaan mahdollisen tason maagikot olivat yleisesti ottaen armeijan palkkalistoilla. Ainakin armeijalla oli tieto kaikista A- tason maagikoista, vaikkeivät he työskennelleetkään armeijalle.
”Liittäjän?” Dean kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
Michael näytti puulla päähän lyödyltä. ”Etkö sinä tiedä, mikä on liittäjä? Vaikka olet itse sellainen?”
”Anteeksi mitä?” Dean naurahti ja kääntyi katsomaan Michaelia.
”Liittäjät pystyvät nimensä mukaisesti liittämään yhteen kahden tai useamman maagikon voimat”, Jerome vastasi Michaelin puolesta. ”Liittäjiä on hyvin vähän täällä Zodiacin saarilla. Olet ainoa, jonka olemme tavanneet näinä vuosina.”
Dean haroi tukkaansa ja näytti miettivältä. ”Miten minä voin olla liittäjä, jos olen tason F maagikko? Luulisi, että liittäjät ovat vähintään tasolla A-2…”
Wil kohautti olkiaan. ”Emme tiedä.”
Andrew ja Ricky palasivat nelikon luokse ja he istuivat alas vaitonaisina. Dean vilkaisi Andrewta nopeasti, mutta käänsi katseensa pois huomatessaan pojan raivoisan ilmeen. Tuulenvire pyyhkäisi heidän ylitseen ja Ricky vilkaisi taivaalle. Ryhmän keskelle lankesi nopeasti syvä ja painostava hiljaisuus.
Äkkiä Michael pomppasi pystyyn. ”Aurinko nousee”, poika totesi ja Dean kohotti katseensa nurmikosta. Nytkö hän saisi selville, minkälaisesta kirouksesta oli kyse?
Kun ensimmäiset auringon säteet pilkistivät esiin vuorien takaa, poikien ympärillä alkoi varsinainen värien riemujuhla. Punaista, violettia, keltaista, pinkkiä, vihreää, kultaista, harmaata… Kirkkaita valonsäteitä sinkoili ympäriinsä ja Dean joutui peittämään silmänsä, ettei olisi sokaistunut.
Hetken kuluttua valot hälvenivät, ja tuntui kuin pimeä olisi laskeutunut uudestaan. Dean veti kätensä pois kasvoiltaan ja katsoi ympärilleen. Pojan silmät laajenivat hämmästyksestä ja hän aukoi suutaan kuin kala kuivalla maalla.
Enää hänen seuranaan ei ollut viittä poikaa, vain uuden ulkoasun saanut Wil ja neljä erilaista olentoa. Lohikäärme, aarnikotka, feenixlintu ja keijuperhonen.
”Mitä ihmettä?” Dean henkäisi ja nousi räpiköiden pystyyn. Toki hän oli kuullut muodonmuutoksen aiheuttavista loitsuista, mutta ei ollut odottanut koskaan kohtaavansa sellaista.
Wil siirsi pidentyneet ja mustan värin saaneet hiuksensa sivuun kasvoiltaan ja virnisti leveästi. Dean pisti merkille suipot, pidentyneet kulmahampaat.
”Kirous aiheutti sen, että olemme öisin normaaleja, mutta päivisin kukin mikäkin olento. Minä, kuten varmasti huomasitkin, olen ihmisvampyyri. Osaatko arvata, kuka on kukin?” Wil viittasi ystäviinsä päin.
”Um…” Dean vaikutti hiukan epäröivältä. ”Hän on… Michael?” Dean osoitti lasimaista, kirkkaanvihreää perhosmaista olentoa, joka räpytteli vimmatusti siivillään. Wil nyökkäsi hymyillen. ”Ja hän Jerome?” kullanpunertava feenix päästi voitonriemuisen sävelen ja Dean arveli osuneensa oikeaan. Nyt hänen olisi enää erotettava sininen aarnikotka ja sininen pieni lohikäärme toisistaan. Aarnikotkan punaiset silmät välähtivät ja Dean hymyili. ”Ricky ja Andrew”, poika totesi viitaten ensin aarnikotkaan ja sitten lohikäärmeeseen. Wil purskahti nauruun.
”Wau, olet aika hyvä tässä!” poika sanoi matalammaksi muuttuneella äänellään. Dean hymyili vaisusti.
”Nyt tiedät salaisuutemme ja tiedät mikä sinä olet. Joten… autatko meitä?” Wil kysyi ja kaikki viisi kääntyivät Deanin puoleen.
Dean näytti käyvän sisäistä kamppailua. Toisaalta hänellä ei ollut kotia minne palata, ei ystäviä ketkä häntä kaipaisivat, joten hän voisi aivan hyvin auttaa. Toisaalta ventovieraiden mukaan lähteminen ja liittäjäksi rupeaminen ei kuulostanut kovin hyvältä suunnitelmalta.
Äh, ei minulla ole mitään hävittävää! Dean totesi itselleen ja käänsi kasvonsa Wilin puoleen.
”Hyvä on”, Dean sanoi ja Wil näytti riemastuneelta. Jerome päästi pitkän ja onnellisen kujerruksen ja nousi ilmaan. Feenixin pyrstösulat näyttivät hehkuvan aamuauringon valossa linnun lentäessä heidän yläpuolellaan.
Ricky nousi takajaloilleen ja levitteli siipiään ilmeisen hyvillään ja Michaelkin näytti räpyttelevän siipiään kiivaammin. Mutta Andrew ei yhtynyt riemuun, vaan tuijotti poispäin.
Dean vaikutti hieman pettyneeltä. Häntä ei niinkään huvittanut riidellä, vaikka hän usein joutuikin tappeluihin.
”Sinulla on varmasti asioita järjesteltävänä? Jos sopii, voisimme lähteä matkaan huomenna aamunkoitteessa. Liikumme paljon nopeammin näissä olomuodoissa”, Wil sanoi ja paransi hieman tummanpunaisen otsapantansa asentoa.
”Itse asiassa, voimme lähteä matkaan vaikka heti”, Dean sanoi. Häntä ei huvittanut jäädä kaupunkiin, jonka tunsi läpikotaisin, mutta jossa kukaan ei tuntenut häntä. Hän oli muutenkin poika, joka kaipasi seikkailua ja uusia ja yllättäviä asioita. Ehkä tuon viisikon ilmestyminen oli hieman liiankin yllättävää, mutta antoi se Deanille oivan mahdollisuuden seikkailuun.
”Oletko varma? Matkamme tulee olemaan pitkä, joten joudut olemaan melko kauan poissa”, Dean kuuli Rickyn äänen kaikuvan päänsä sisässä.
”He eivät pysty puhumaan kuten me, joten he käyttävät telepatiaa”, Wil sanoi nähdessään Deanin ilmeen.
Dean nyökkäsi ja mietti pienen hetken. ”No, ehkä minun pitäisi hakea vähäiset tavarani, ennen kuin lähdemme. Mutta siinä ei mene kauaa.”
”Ota Wil mukaasi, hän voi kertoa pääpiirteet matkastamme. Me muut odotamme kaupungin itäisellä laidalla. Tulkaa sinne, kun olet valmis”, Ricky jatkoi ja alkoi räpytellä siipiään. Dean nyökkäsi jälleen ja heilautti kättään aarnikotkan, lohikäärmeen, feenixin ja keijuperhosen lähtiessä lentämään kaupungin itäpuolelle.
Wil katseli hetken ystäviensä perään. ”Noniin, paras lähteä. Mitä nopeammin lähdemme matkaan, sitä nopeammin tämä koko homma on ohi.”
Dean vilkaisi toista poikaa ja lähti sitten kävelemään hieman kauempana näkyvää kaupungin keskustaa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.