Moi kaikille,
olen seurannut näitä keskusteluja ja aika lailla samojen ongelmien parissa me kaikki loppujen lopuksi ollaan. Itselläni on kuitenkin vastakkainen ongelma.
Olen nimittäin tähän saakka seurustellut vain miesten kanssa ja nyt olen todella rakastunut naiseen - ensi kertaa elämässäni. Tunne on outo. Mitään fyysistä ei ole ollut ja pelkäisinkin sitä, sillä ihastukseni/rakkauteni on pari vuotta minua vanhempi, hieman alle 35 ja ajattelen että sillä saralla erittäin kokenut ja etten "osaisi" tehdä mitään. No se ole päällimmäisenä mielessä kuitenkaan.
Olen kertonut tunteistani tälle naiselle ja hän suhtautui niihin erittäin hyvin. sain suukon poskelle ja pitkän halauksen ja sen jälkeen olemme keskustelleet paljon .. todella paljon. huomaan rakastavani vain enemmän je enemmän. ja toivoisin että voisin saada hänet elämääni. Tiedän, että hänellä on tunteita minua kohtaan.
Ongelma: kukaan ei tiedä ihastuksestani, ja kaikki odottaa sitä päivää kun vien näytille iki ihanan poikaystäväni. Nyt tajuan että ne miehet ovat olleet pelkkää silmän lumetta ja jonkinlaista kulissia. Pitäisikö jatkaa sitä? vaiko rehellisesti tunnustaa kaikille?
Mitä kokemuksia teillä on "kaapista ulos tulemiseen" liittyen? Pelottaa!
olen seurannut näitä keskusteluja ja aika lailla samojen ongelmien parissa me kaikki loppujen lopuksi ollaan. Itselläni on kuitenkin vastakkainen ongelma.
Olen nimittäin tähän saakka seurustellut vain miesten kanssa ja nyt olen todella rakastunut naiseen - ensi kertaa elämässäni. Tunne on outo. Mitään fyysistä ei ole ollut ja pelkäisinkin sitä, sillä ihastukseni/rakkauteni on pari vuotta minua vanhempi, hieman alle 35 ja ajattelen että sillä saralla erittäin kokenut ja etten "osaisi" tehdä mitään. No se ole päällimmäisenä mielessä kuitenkaan.
Olen kertonut tunteistani tälle naiselle ja hän suhtautui niihin erittäin hyvin. sain suukon poskelle ja pitkän halauksen ja sen jälkeen olemme keskustelleet paljon .. todella paljon. huomaan rakastavani vain enemmän je enemmän. ja toivoisin että voisin saada hänet elämääni. Tiedän, että hänellä on tunteita minua kohtaan.
Ongelma: kukaan ei tiedä ihastuksestani, ja kaikki odottaa sitä päivää kun vien näytille iki ihanan poikaystäväni. Nyt tajuan että ne miehet ovat olleet pelkkää silmän lumetta ja jonkinlaista kulissia. Pitäisikö jatkaa sitä? vaiko rehellisesti tunnustaa kaikille?
Mitä kokemuksia teillä on "kaapista ulos tulemiseen" liittyen? Pelottaa!
Vastaukset 23
Vanhimmat
Itselläni on vähän samanlainen tilanne, tosin minulla ei ole todellista kohdetta tällä hetkellä, jolta saisi vastakaikua ihan täydellä varmuudella. Ominaisuuteni ei myöskään ole tullut minulle täytenä yllätyksenä, itse asiassa olen tiennyt sen aina. En kuitenkaan uskalla tehdä mitään asian eteen. Sinulle sanoisin, kannattaa miettiä mitä oikeasti haluaa elämältään. On vain tämä yksi elämä tässä, elääkö se toisten odotusten mukaisesti, vai siten kuin itse tuntee itsensä kokonaiseksi ja onnelliseksi. Ovatko turvallisuus ja kulissit kuitenkaan sen arvoisia, jos mietit, millä elämässä todella on merkitystä? Mutta toisaalta, mikäpä minä olen sanomaan...
Tuskin sinun tarvitsee ensitöikseen kenellekään omista henk.koht. tuntemuksistasi alkaa hehkuttaa. Totesit vain kirjoituksesi lopussa "...rehellisesti tunnustaa..."
Olet vain itsellesi rehellinen - se riittää yleensä aika pitkälle.
Jos sinusta tuntuu, ettet saa miessuhteiltasi sitä, mitä suhteelta odotat ja toivot, niin älä kiusaa itseäsi enempää ryhtymällä sellaisiin suhteisiin jatkossa uudestaan. Tutustu naisiin ja selvitä itsellesi, mitä oikein haluat. Voihan olla, että rakastumisesi mainitsemaasi naiseen kertoo läheisyyden kaipuusta, jota vailla olet kenties ollut miessuhteissasi. En tarkoita fyysistä läheisyyttä, vaan sitä henkistä yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Mitä siihen kokemukseen taas tulee ihastumisesi kohdalla tai yleensä muiden naistenkaan kohdalla, niin ikä ei ainakaan ole siitä mikään mittari kertomaan. Ei kaikilla l-naisilla, varsinkin "myöhään heränneillä" :) ole kokemuksia yhtään sen enempää kuin sinullakaan!
Ei kannata pelätä mitään, mikä on omaa itseään. Ei kukaan ole velvollinen toisille tilittämään omia asioitaan. Etenet vain sellaista vauhtia, mikä tuntuu sinusta itsestäsi hyvältä. Alkuun on luonnollista, että uudet asiat ja tapahtumat pelottaa, mutta kun vain uskaltaa aloittaa ajan kanssa, sitä mitä oikeasti haluaa, niin huomaa ettei se niin vaikeaa ja ylitse pääsemätöntä ollutkaan. Ei kenenkään tarvitse katua sitä, että toteuttaa itseään, eikä kenenkään tarvi pyytää toisilta anteeksi olemalla oma itsensä...
Ehkä tuo tunne ei ole kaukana ainakaan minulta. Silloi aikoinaan tiesin että fyysisesti minua kiinostivat naiset enemän. Mutta miesten kanssa oli jotenkin paljon helpompaa olla, ja siksi minä en oikeastaan antanut suhteissani naisten kanssa kovinkaan paljoa toiselle, vaikka toinen saattoikin olla jopa rakastunut. Tuntuu kauhealta etten sitä silloin ajatellut. Kuitenkin sitten vuosia kestäneen itseni etsiskelyn jälkeen päätin etten enää tyydy vain puolittaiseen täyttymykseen, eihän siinä ole mitään mieltä, en koskaan saisi mitään pysyvää.
Oman itseni takia tein siis päätöksen että en enää mene ihan minne vain mieli vie, vaan otan tunteiden ja himojen mukaan myös järjen. Ja kun järki kuitenkin tasapainottaa miehen, lasten, perheen ja elämän joka antaisi paljon. Mutta kun järjen rinnalle tulee se tosiasia että mitä jos jossain on se elämää suurempi tunne (mikä voi myös tietenkin kohdistua mieheen, kysehän on tunteesta)? Entä jos se on olemassa? Mitä sitten teen jos päästän itseni jälleen menemään vain hetken huumassa, hankin perheen, miehen, koiran auton ja talon.. mitä sitten kun ja jos joku päivä vaikka aamuisella ratsastusreissulla törmäisin ihanaan naiseen joka joka joka... Itse olen sen verran moralisti ja tiukkapipoinen että en voisi jättää perhettäni vaan kuolisin vaikka ennemmin. Niin sisältä henkisesti kuin fyysisestikin. Pystyn pysymään päätöksissä joita teen. Siksi olen elänyt pitkän matkan elämästäni jo ilman lupauksia (joita tiedän etten voi pitää) ja ilman päätöksiä jotka rajoittavat totuutta.
Eli jokainen kai määrittää elämänsä sisällön itse. Miten me haluamme elää elämän. Osa haluaa elää sen Kiiltokuvan omaisesti, toiset menevät aistiensa mukaan, toiset tunteiden.. Jokaiselle oikea vaihtoehto on kuitenkin se että ei valehtele itselleen. En nyt tarkoita että valehtelu olisi sitä että onkin miehen kanssa vaikka haluaisi olla naisen kanssa, jos se miehen kanssa elämä on se mitä sinä haluat sen vuoksi että se on aina ollut unelmasi ja sen vuoksi että se on mielestäsi oikein. Jotkut ihmiset elävät myös muiden ehdoilla, toiset ihmiset sanevelat säännöt. Eivät kaikki ole lähellekkään tunneihmisiä. Mutta osa on. Ehkä kuitenkin se kultaisen keskitien etsiskely ei ole laisinkaan huonompi juttu. Siinä minä yritän hoiperrella, ja usko pois välillä mennään laidasta laitaan =P.
Tarinasi kuulostaa ihan siltä minkä kanssa minä olen jo jonkin aikaa elänyt. Eli minun "toivottavasti se oikea" ihminen. Hänelle olen ensimäinen, tunteiden kohdalla sekä fyysisesti. Se on rankaa ja on usein keskustelun aiheena. Koska tässä pitää molempien miettiä mitä haluamme. Teemme sitä yhdessä ja erikseen. Aika uskomatonta tämä on, ei aina tiedä itkeäkkö vai nauraa, jatkaakko vai luovuttaa.
Ja kaapistatulo tarinaa en voi sinulle kertoa. Minulle sitä ei tavallaan edes ole. En ole erottanut kenenkään käyttäytymistä suuntaan taikka toiseen muuttuneeksi, vaikka seuralaiseni olisikin nainen. Tietenkin muutamia uteliaita kysymyksia suudelmien jälkeen mutta ei muuta. Tai ehkä en ole vain huomannut..
Onnea itsesi kuuntelulle. Sitä me kaikki tarvitsemme kun etsimme itseämme.
..lukiessani tuota juttuasi että sanoit;
"Mutta miesten kanssa oli jotenkin paljon helpompaa olla, ja siksi minä en oikeastaan antanut suhteissani naisten kanssa kovinkaan paljoa toiselle"
Tuota olen pohtinut. Olisi niin helppoa olla miehen kanssa. Täyttää kaikkien odotukset, etenkin vanhempien odotukset tyttärensä häistä ja lapsen lapsista.
Olisiko se siis mahdollista? Miehen kanssa eläminen vaikka ei häntä seksuaalisesti halua?
Olisi helpompaa itselle(?) (vaiko kuitenkin suvulle?), jos kenellekään ei kertoisi olevansa lesbo ja perustaisi vain perheen.
Miestä olisi helpompi "käsitellä" ja ei tarvitsisi olla niin läheinen koko ajan. Miehethän inhoavat siirappisia juttuja (?).
Periaatteessa saisi kumminkin pitää oman vapautensa kunhan vain muistaa joskus valmistaa ruokaa miehelle, niin hän on tyytyväinen.
Onko todella näin?
tämä nyt vain tälläistä pohdintaa mikä tuli mieleeni lukiessani juttuasi.
Tietysti miehen kanssa voi asua ja elää, vaikka ei seksuaalisesti tuntisi mitään. Yhteiselossa (vaikka kuinka neutraalissa) on kuitenkin omat ongelmansa ja aina tietynlainen sitoutuminen. Jos asetat itsesi ja toisen tuohon tilanteeseen, se kuluttaa sinua pikkuhiljaa sisältä, aiheuttaa monenmoisia sisäisiä ristiriitoja ja asennevaikeuksia. Oma identiteetti ja sen mukainen elämä alkaa vääristyä ja hämärtyä, ja lopulta tuntee olevansa pienessä häkissä, josta ei itse osaa löytää ulos. Tosin jos mies yhtä neutraalisti hyväksyisi ja ymmärtäisi tilanteen - samalla tavalla kuin sinä - silloin se voisi onnistuakin. Mutta eipä se yleensä taida niin toimia todellisuudessa. Nimim. jotain kokemusta asiasta...
Niin.. Jotenkin miesten kanssa. Sama se lienee edelleen. ja yksi asia jonka olen huomannut. miehelle on helpompi sanoa suoraan. Naiselleni kun sanon niin joudun miettimään oman aikani, mutta toisaalta se on yksi asia minkä vuoksi hänen kanssaan niin olostani nautin: se että joutuu aivot raksuttamaan. Miehen kanssa, asiat menevät monesti niinkuin oli tarkoituskin =D
Monimutkaisuus viehättää?
" Täyttää kaikkien odotukset, etenkin vanhempien odotukset tyttärensä häistä ja lapsen lapsista."
Minä tiedän että se olisi juuri se mitä he toivovat. Ja mitä minä toivon.. Vain sen että yhdessä ihmisessä yhdistyy kaikki se jonka kanssa minä haluan elää elämäni. Aika paljon sitä pitänee tehdä kuitenkin kompromisseja, sillä olen kyllä kohdannut niin mahtavia ihmisiä, mutta aina jotain.. Ehkä tämä nyt toden sanoo?Mistä minä tiedän mutta ainakin tunne on hyvä.
"Olisiko se siis mahdollista? Miehen kanssa eläminen vaikka ei häntä seksuaalisesti halua?"
Hmm.. olenpas tainnut niitä suhteita jo jonkin verran käydä lävitse. Itselleni seksi on aika pieni asia.. Riippuen ihan täysin siitä kuinka paljon elämässä on muuta =D Aika hassua mutta näin se on. En kaipaa seksiä mikäli minulla on muuta tekemistä. Mutta minusta saa helposti seksinälkäisen.. himokkaan ja jopa minusta joskus tuntuu että jos joku minua osaa kiusata oikein en mitään muuta pysty ajattelemaankaan. Tulisiko se rutiini sitten suhteessa naisenkin kanssa.. Siis jos olisi lapset ja kaikki, tekemistä koko-ajan, en usko että sitä seksiäkään sitten tulisi ikävä.
Mutta kuitenkin korostaisin nyt että: Itse en ole seksuaalinen ihminen, sillä tavalla että seksuallinen suuntautumiseni määrittelisi minun elämääni. Mutta tunnen kyllä ihmisiä jotka eivät yksinkertaisesti voisi mieheen koskea pitkällä tikullakaan. Ja minä en nyt haluaisi loukata ketään ja ehkä tästä voisi keskustella mutta, entäpä kun sanotaan että miehille se seksuaalivietin toteuttaminen ja niemnomaan suunnaton homokammo ovat tavallaan ihan normaalia ja kun taas puhutaan naisista niin normaalisti olemme suvaitsevampia, mielestäni jos joku on suureen ääneen mieskammoinen.. On mielestäni samalla astunut samalle viivalle kuin moni mies. Siis, ehkä meidän kaikkien pitäisi vain ajatella, ja joskus myöntää olevamme väärässä. Ehkä joskus aukaista silmiä niin että nähtäisi enemän muitakin ihmisiä ja osattaisiin ottaa huomioon myös heidät. En nyt siis tarkoita että jokaisen pitäisi ruveta miettimään myös miestä elämänkumppanina. Jokainen varmasti täälläkin tietää mitä elämältään haluaa, ja jos se jollekkin on määritelmä että toisen on oltava nainen.. Minä en sitä alaspaina, mutta kun joskus tuntuu niin turhauttavalta keskustella jäätävän perääntantamattomien ihmisten kanssa. Enemän se aina on itsensä suojelua niilta maailman asioilta joita ei halua kuulla eikä käsitellä.
Mutta ajatellaanpa nyt minkä vuoksi meillä on monesti vaikeuksia yhteiskunnassa.. Juuri tämän asian takia. Kukaan ei halua alkaa miettimään asiaa joka voikin paljastaa että ehkä kaikki ei pyöri aina sen seksin ympärillä. Miksi ihmeessä ollaan viemässä naisen oikeus saada lapsia naisen kanssa? tai miehen miehen kanssa? koska on kyseessä seksi.. Voi luoja.. Ja samanlaista ahdasmielisyyttä esiintyy siis naisissa. lesbonaisissa kuin näissä heteroissa jotka päättävät asioista mitä yhteiskunnassa hyväksytään.. Eikö sen jo pitäisi saada kaikkien haluamaan kehittämään itseään?
"..olisi helpompi "käsitellä" ja ei tarvitsisi olla niin läheinen koko ajan. Miehethän inhoavat siirappisia juttuja (?)."
Nooh...Tässä nyt sitten. Joku inhoaa toinen ei. Minä ainakin olen joskus jopa joutunut sanomaan että se nallukoitten määrä riittää. Ja jokainen ihminen tarvitsee läheisyyttä enemänkin uskon että siinä mennään jos sitten lapsuuteen ja siihen kuinka fyysinen läheisyys, miten sitä on koettu silloin. Tasapainoinen ihminen, on tasapainoinen myös hellyydeosoitusten kanssa. En minäkään kestä jatkuvaa liimautumista. Mutta kyllä heitäkin miehistä löytyy.
"Periaatteessa saisi kumminkin pitää oman vapautensa kunhan vain muistaa joskus valmistaa ruokaa miehelle, niin hän on tyytyväinen.
Onko todella näin? "
kauheata jos sain tekstini kuulostamaan jotenkin tämänsuuntaiselta.. =(
Ei ei.. ehkä joissakin suhteissa. Oikeasti kuinka paljon me haluamme tietää kaikista suhteista, millaisia niitä on miten ne toimivat.. Liiaksikin niiden kanssa joutuu tekemisiin. Mutta ehkä todellakin näinkin voisi toimia. Tiedäthän että ei ainoa tapa olla onnellinen ole olla rakastunut.. Voi olla onnellinen jos mies on luotettava, hurmaava tyyppi ja hänen kanssaan on lapsia joita rakastaa kuitenkin yli kaiken maailmassa. Jos elämä antaa mahdollisuuden toteuttaa itseään. Minä en usko että itsensä toteuttaminen on kytköksissä seksuaalisuuteen. Mutta tämä tietenkin on myös se että voidaan käyttää erisanoja samasta asiasta ja tarkoitus muuttuu. Mutta siis: Ei elämän keskikohta saa olla se nauttiiko seksistä? Rakkaus voi olla elämän keskipiste, mutta ei kaikille. Ehkä rakkauden eri muodot voivat antaa eri ihmisille täyttymyksen. Ystävyys, lasten rakkaus, rakastajan rakkaus.. Niin monta erilaista!Me emme kaikki ole samanlaisia. Ja tuntuu hirvittävältä että ääripäät hyvksyvät vain ja ainoastaan omanlaisensa.. Mihin se sitten vie?
JOskus pelottaa avata silmänsä tähän maailmaan, kun kuitenkin sydämeen sattuu, vaikka vain näkee vilauksen. Pakkohan ihmisen on toimia..
Heippa!
Minulla olisi sinulle pari kysymystä. Itse olen hetero ja sellaisena luultavasti pysynkin. Mutta aihe on kuitenkin kiinnostava ja siksi haluaisinkin tietää siitä mahdollisimman paljon. Itselläni on ystävä joka on lesbo. Hän on minulle hyvin tärkeä ja rakas ihminen. Vajaan vuoden tuntemisen jälkeen hän astui ulos kaapistaan ja paljasti minulle totuuden. Olin kovin "otettu" tästä luottamuksen osoituksesta, sillä tiesin aiheen olevan ystävälleni hyvin aran. Edes hänen lapsensa tai sisarensa eivät tienneet hänen suuntautuneisuudestaan. Itse en ollut uutisen kuullessani kovinkaan yllättynyt, sillä olin osannut odottaa jotakin tämän kaltaista.
Ystäväni tuntee olevansa nainen ja nyt haluaisin kysyä sinulta että tunnetko Sinäkin samoin? Ystävässäni on kyllä maskuliinisia piirteitä. Hän on pelkistetty, ei meikkaa eikä käytä koruja. Tiedätkö sinä tuntevatko kaikki lesbot samoin? Millaiselta sinä näytät? Oletko naisellinen? Meikkaatko? Kerro tuntemuksistasi ja olemuksestasi jotakin.
Kaikkea hyvää sinulle Ofelia. Toivottavasti uskallat elää omana itsenäsi ja tulet tasapainoiseksi ja onnelliseksi sellaisena kuin olet.
Kiitokset kaikille kommenteistanne.
Vastauksena kysymyksiisi: olen todellakin naisellien nainen,,sekä ulkonäöltäni,että käytökseltäni.Meikkaan ja tykkään pukeutua naisellisesti. uskoisin,ettei ainakaan ulkonäköni kellekkään antaisikaan vinkkiä mahdollisesta leboudestani..se kai tästä tekeekin niin vaikeaa. Olen kuullut monien kysyvän muilta että miten noinkin kaunis voi olla kiinnostunut naisista. Pidän itseäni oikeastaanihan kivan näköisenäkin 165cm/55 kg jnen jne.
Kiinnosukseni kohde on sen sijaan hieman maskuliinismpi ja mukavalla tavalla poikamainen ,muttei kuitenkaan mikään "rekkakuski" tyyppi. Ei meikkaa , eikä juurikaan korujakaan,mutta pukeutuu mukavasti unisex tyyliin.En tiedä miten muut lesbot ajattelee, mutta ystäväni pitää itseään myöskin naisena ja on ollut naimisissakin aikoinaan, lapsia ei ole.
Että tässä näin alkuun..
On suoranainen heterokansan hullutus ajatella, että miksi
NOINKIN KAUNIS NAINEN VOI OLLA LESBO :(
Tässä täytyy piillä jotain patriarkaatin jäännelmiä. Onneksi miehinen ylivalta ei enää jyllää tämän päivän suomessa.
Hyvä kaikki kauniit lesbot!
Tsemppiä teille/meille :)
sekin on minusta vähän outoa, että ajatellaan että jos nainen on lesbo, niin hän ei tunne itseään naiseksi. kyllä lesbo on aina nainen, olipa hän naisellinen, poikamainen tai mitä tahansa. trans-ihmiset on sitten asia erikseen.
.. se kai sitten on! Mutta eikös se olekin parempi että uskaltautuu tyhmäksi ja kysyy, kuin että eläisi väärine luuloinen lopun ikänsä.
ei siinä mitään, välillä vain ihmetyttää, mitä kaikkea heterot meistä luulevatkaan...
aitona heterona.
Pääset helpommalla.
Miksi muka heterona pääsee helpommalla?
Ja mistä muka pääsee helpommalla?
niih siis minun oli pakko ruveta taas pohtimaan tätä. Tottahan on että naispari yhteiskunnassa ei ole niin suuri asia kuin miespari, mutta ei se silti ihan hyväksytyn rajoihin mene. Se saa aina oman huomionsa.
Kyllä hetero yhteiskunnassa pääsee monestakin aisasta helpommalla, ja takanaan hänellä on aina kuitenkin enemistön voima.
Emme me voi väittää että elämä naisen kanssa olisi helppoa yhteiskunnassa jossa kohahdetaan aina kun suutelet tyttöystävääsi kauppajonossa. Kuka siitä nauttii?? myönnetään että joskus on ihan kiva vain järkyttää MUTTA.. Kuitenkin minusta tuntuu että meillä on tarve elää normaalia elämää, tässä yhteiskunnassa johon me kuitenkin tiedämme että me voimme vaikuttaa, ja jonka tekemiseen olemme kaikki vaikuttaneet.
Minä ainakin joskus huokaan syvään kun näen naisen miehensä kainalossa, se että saa osoitttaa toiselle julkisestikin että tykkää, sitä ei voi tehdä tuntematta oloaan kiusaantuneeksi. Ja mikäli tämä vika olisi sitten minun korvieni välissä, niin kumman vähän sitä tapahtuu vaikka meitä on paljon. Enkä usko että se ihan totuttamisella menee ohitse, mutta ehkä pikkuhiljaa.. Ehkä jotenkin.. ja sen pohtiminen lienee sitten olla eri asia =)
V-sedälle, joka aiemmin olet ollut mm. "Ystävällinen", "Auttaja", "Avulias". Voi voi kun ET saa meitä kiinnostumaan miehistä, vaikka kuinka räpellät sitä näppäimistöäsi. Mutta yrityksesi on kunnoitettavan sitkeää. Harmi ettei se tule kuitenkaan onnistumaan!
Mitä oikeastaan "enmmistön voimalla" tekee arjen ihmissuhdeongelmissa oli sitten hetero tai homo.?
Ja kuinka tärkeää on saada julkinen hyväksyntä rakkautensa näyttämiselle?
Minusta ainakin tuntuu todella ihanalta, kun se oma kulta suutelee minua vaikkapa kaupungin kadulla.
Ei siinä ehdi muiden katseita tai kuohahduksia tuijotella - sen verran kuohahtaa itsellä :)
Ville-setä parka :(
On loistavaa. Väitätkö ettei sinusta koskaan tunnu ulkopuoliselta, tai pahalta kun tiedät ettei sinua hyväksytä sen vuoksi että sinä tunnet ns.väärää sukupuolta kohtaan?
enemmistön voimalla on kaikki valta when it comes to relationships. Kun, ja Kun aletaan puhumaan siitä suhteesta ja yhteiskunnasta. En sanonut että sitä että se yksityisesti mitään vaikuttaa.
Ja julkinen hyväksyntä.. Hmm.. En sitä hae mutta ajatus joskus vain läikähtää sinne mietteeseen että mitäpä jos, tässä kun kävelen hänen kanssaan, voisin ottaa hellästi häntä kädestä kiinni ilman että joku lapsi huudahtaa " Äiti onko nuo niitä lesboja?"
Katsos, Tiedän että kasvaa koko ajan se sukupolvi jolle se ei tiedä mitään reaktiota. Sukulaispoikani eivät välitä homoista, lesboista, kun täällä mennään, ja heihin törmätään piti ihan kyyneltä vieräyttää kun isoveli (13v) selitti pikkuveljelle tämän kysyessä kahdesta tytöstä että se tekee minkä tuntee oikeaksi.
Ehkä tässä itsekin huolehtii ihan liikoja. Ehkä jossain on suvaitsevampi sukupolvi tulossa. Ehkä sukupuolirajat häilyvät vielä enemän tulevaisuudessa kuin mitä ne nyt tekevät, mitä en kyllä välttämättä lähde tukemaan. Mutta totuus on että androgyynikansa nousee. On noussut yhdeksänkymmentäluvun lopusta asti todella vahvasti.
Mikäli minun kultani osoittaa minulle kiintymystään julkisesti, tottakai siitä ilostun mutta en myöskään jaksa sitä jonkun yhtä´äkkistä kiekaisua siitä kuinka spitaalisia ja vääräuskoisia sitä sitten ollaan.. En vain haluaisi kuulla tekeväni väärin, kun tiedän etten tee. Siksi mieluumin hellät suudelmat, ovat harvinaista herkkua julkisilla paikoilla, mutta kertoohan paljon muutkin siitä rakkaudesta, yksi hänen kosketuksensa hiuksilleni saa kyyneleet silmiini.. Ja kaipauksen vapisuttamaan minua. Yksi hymy ja kosketus saa sydämen pomppimaan..
Mitä jos väittäisin että tuo pieni salaperäisyys ja pidättely saa kaiken vielä vähän palamaan kovempaa? Sillä se taitaa olla kovin totta =)
päinvastoin.
No, ethän sinä voi tietää mitä tapahtuu. Shit happens...
Niinkuin sydän sanoo. Asioilla on tapana järjestyä. ja jos olet yli 30 ja naimaton, eivätkö kaikki jo ajattele että sinussa on jotain "vikaa"? ;))
Tuleepahan asiat sit kertaheitolla selväksi. Mikä on sen ihanampaa kuin rakastaa ja tulla rakastetuksi?
Ole rohkea,ole sitä mitä olet.
Jokainen tulee kaapista tavallaan ja ajallaan.
Onnea jatkoon!
hoh hoh