Haluaisin vain purkaa tämän asian jonnekin...
Tutustuin yhteen ihmiseen suljetulla osastolla ja meistä tuli ystäviä. Olimme kummatkin siellä masennuksen takia. Itselläni on aika hyvät perhesuhteet, lukuun ottamatta sitä, että vanhempani riitelevät jatkuvasti, veljeni on osastohoidossa ja pikkusiskollani on hahmotushäiriö. Käyn terapiassa masennuksen ja estyneen persoonallisuushäiriön oireiden takia ja syön lääkkeitä. Minua on kiusattu koko ala-asteen ajan ja yläasteella olin todella syrjäytynyt, eikä minulla ole enää kuin pari hyvää ystävää jäljellä. Tunnen itseni rumaksi, alempiarvoiseksi ja riittämättömäksi muiden silmissä. Sosiaaliset tilanteet ovat aina olleet ahdistavia, ihmissuhteet ovat lähes mahdottomia säilyttää hylätyksi tulemisen pelon takia ja minun on aina ollut vaikea tutustua uusiin ihmisiin.
Tätä mainitsemani ystävän on kai vaikea käsittää. Hänellä on huonot suhteet vanhempiinsa ja hän on asunut nuorisokodissa. Hänet on pari kertaa pahoinpidelty ja hän on yrittänyt itsemurhaa, mutta hänellä on aina ollut todella paljon ystäviä ja uusiin ihmisiin tutustuminen ei ole hänelle vaikeaa. Ystäväni haukkuikin minut kerran täysin lyttyyn siitä, että minulla on niin helppo elämä ja hänellä niin vaikea ja hän on tuntenut enemmän tuskaa kuin minä koskaan olen. Hyvin mahdollista. En sitä kielläkään. En voi kuvitellakaan millainen hänen elämänsä on ollut. Tuntuu vain, etten hänen mielestään saisi koskaan puhua hänelle tai kenellekään mistään, koska muiden elämä on paljon vaikeampaa ja minun ongelmani ovat pieniä niihin verrattuina. En vain tiedä mitä ajatella siitä, että hän tuomitsi minut niin vahvasti säälittäväksi, tavalliseksi, masentuneeksi valittajaksi ja pahaksi pettymykseksi vanhemmilleni.
Olemme edelleen ystäviä, mutta tuo vuosi sitten käyty riita osui pahasti itsetuntooni, joka oli jo valmiiksi huono. Kuinka paljon syyllisyyttä siitä pitää tuntea, ettei ole kokenut niin vaikeita vastoinkäymisiä kuin useat muut?
Tutustuin yhteen ihmiseen suljetulla osastolla ja meistä tuli ystäviä. Olimme kummatkin siellä masennuksen takia. Itselläni on aika hyvät perhesuhteet, lukuun ottamatta sitä, että vanhempani riitelevät jatkuvasti, veljeni on osastohoidossa ja pikkusiskollani on hahmotushäiriö. Käyn terapiassa masennuksen ja estyneen persoonallisuushäiriön oireiden takia ja syön lääkkeitä. Minua on kiusattu koko ala-asteen ajan ja yläasteella olin todella syrjäytynyt, eikä minulla ole enää kuin pari hyvää ystävää jäljellä. Tunnen itseni rumaksi, alempiarvoiseksi ja riittämättömäksi muiden silmissä. Sosiaaliset tilanteet ovat aina olleet ahdistavia, ihmissuhteet ovat lähes mahdottomia säilyttää hylätyksi tulemisen pelon takia ja minun on aina ollut vaikea tutustua uusiin ihmisiin.
Tätä mainitsemani ystävän on kai vaikea käsittää. Hänellä on huonot suhteet vanhempiinsa ja hän on asunut nuorisokodissa. Hänet on pari kertaa pahoinpidelty ja hän on yrittänyt itsemurhaa, mutta hänellä on aina ollut todella paljon ystäviä ja uusiin ihmisiin tutustuminen ei ole hänelle vaikeaa. Ystäväni haukkuikin minut kerran täysin lyttyyn siitä, että minulla on niin helppo elämä ja hänellä niin vaikea ja hän on tuntenut enemmän tuskaa kuin minä koskaan olen. Hyvin mahdollista. En sitä kielläkään. En voi kuvitellakaan millainen hänen elämänsä on ollut. Tuntuu vain, etten hänen mielestään saisi koskaan puhua hänelle tai kenellekään mistään, koska muiden elämä on paljon vaikeampaa ja minun ongelmani ovat pieniä niihin verrattuina. En vain tiedä mitä ajatella siitä, että hän tuomitsi minut niin vahvasti säälittäväksi, tavalliseksi, masentuneeksi valittajaksi ja pahaksi pettymykseksi vanhemmilleni.
Olemme edelleen ystäviä, mutta tuo vuosi sitten käyty riita osui pahasti itsetuntooni, joka oli jo valmiiksi huono. Kuinka paljon syyllisyyttä siitä pitää tuntea, ettei ole kokenut niin vaikeita vastoinkäymisiä kuin useat muut?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ymmärrän asiasi kyllä.. Ongelmasi ovat itseasiassa vähän samanlaisia kuin minulla.
Sinullakin on varmasti ollut paljon vastoinkäymisiä elämässäsi, ja en voi muuta sanoa kuin että toivottavasti pääset niistä yli.
Tottakai sinullakin on OIKEUS olla masentunut ja huonovointinen, vaikka ystävälläsi on ollut ehkä rosoisempi elämä kuin sinulla. (sitäpaitsi aina voi hakea jonkun jolla on ollut huonompi elämä, ajattele vaikka lapsisotilaita tms.)
Sinun täytyy keskittyä omaan toipumiseesi, ja omaan elämääsi. Jos tunnet syyllisyyttä, puhu siitä vaikka terapeutillesi jos sinulla on sellainen.
Kiusaaminen koulussa ei ole johtunut sinusta, vaan olet jostainsyystä sattunut olemaan uhri joillekuille, jotka eivät ole osanneet purkaa pahaa oloaan muullakaan tavalla. muista se, olet itse varmasti ihana persoona!
Äläkä vain ala olemaan liian kiltti ainakaan väärällä tavalla(antaa itsesi tallottavan).
Ja sitten vielä se syyllisyysasia, sinun ei trarvitse tuhlata aikaa syyllisyyden tuntemiseen.
Tästä viestistä tuli varmaan vähän sekava, olen flunssassa ja pää täynnä räkää..
hyvää ja syyllisyydentunnotonta kesänloppua ja syksyn alkua sinulle!!!!!!